Lapselta ei kysytä

Olen asunut lapsuuteni Pohjois-Suomessa, käynyt lestadiolaisten oman (eli SRK:n) rippikoulun ja osa perheestäni kuuluu liikkeeseen. Meitä on 13 lasta. Olen tehnyt joitakin vuosia sitten pitkän harkinnan jälkeen valintani, etten halua jatkaa siinä uskossa, enkä siis ts. ”tee parannusta” kuten he sanovat. Todellinen kristillisyys on mielestäni jossain muualla.

He ovat keskuudessaan toisilleen avuliaita ja muodostavat vahvan sosiaalisen verkoston. Muille lähimmäisille ei sitten tarvitse olla auttavainen ja jos joku heistä “hairahtuu”, häntä puhutellaan ja suljetaan julmasti yhteisöstä.

Hedelmällisessä iässä ja avioliitossa olevat naiset synnyttävät lähes joka vuosi, eikä siinä haittaa vaikka pienten lasten äiti suistuisi mieleltään sairaaksi voimien uupuessa, tai jopa menehtyisi, se on vain hyvä osa koska pääsee taivaaseen. Ja jopa saatetaan vaan lodutella että Jumala antaa miehelle uuden vaimon ja lapsille uuden äidin.

Kukaan ei näissä keskusteluissa ota esiin sitä, millaista on lapsena kasvaa 13 sisaruksen kanssa, mitä siitä voi pahimmillaan seurata lapsen psyyken kehitykselle. Pysyvästi.

Usein puhutaan äideistä, toteutuvatko äitien oikeudet jne. Mutta lapsista harva puhuu. Miten joku 8-vuotias saattaa hoitaa viittä pienempää sisarustaan tai miten 15-vuotias murkkuikäinen poika jää täysin vaille tarvitsemaansa huomiota, kun vanhemmilla on täysi työ kymmenen nuoremman kanssa. Nämäkin asiat tulee myös ottaa keskusteluun. Lapsen näkökulma!

Naisena en voisi koskaan hyväksyä sitä, että minulle ei itselläni eikä puolisollani olisi oikeutta ratkaista lisääntymiseemme liittyviä asioita. Olisin todellakin synnytyskone, jopa monet hyvin koulutetut vl-naiset ovat sitä! Katsoin hiljattain Ylen Arkistosta Voimala-ohjelman, jossa käsitellään ehkäisykieltoa naisen kannalta. Ohjelmassa olleet kaksi nuorta lestadiolaisnaista olivat harvinaisen naiiveja, ollakseen niin pitkälle kouluttautuneita. Luulenpa, että elämä opettaa heitäkin, kunhan ikää ja kokemusta tulee lisää.

Olen istunut elämäni aikana monissa seuroissa ja kuunnellut maallikkosaarnaajien puheita. Hämmästyttävän vähän eväitä niistä on jäänyt. Yleensä puhujat yrittävät kiihottaa kuulijansa jonkinlaiseen onnen tilaan, oman yhteisön itseihailun transsiin. Ennen vanhaan puhujan piti kiihottaa kuulijat hyppelemään ja kiittämään hokemalla Jeesusta,mutta enää sitä ei esiinny. Hienoa, että aiheesta keskustellaan netin avoimilla foorumeilla. Kauan he ovatkin toimineet suljettuna yhteisönä  eikä julkisuudessa ole oltu kiinnostuneita liikkeen tietyistä kyseenalaisista säännöistä.

(”Omasta valinnasta”)

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Olen kirjoittanut tästä  asiasta kauan sitten Helsingin Sanomien yleisönosastoon mutta siellä ei tätä julkaistu.

Yksi kipeä asia monelle meistä vanhemmista uskovaisista on hoitokokouskäytäntö.

Aimo Hautamäki, joka on SRK:n pääsihteeri, on nimittänyt hoitokokouksia sielunhoidollisiksi keskusteluiksi.

Sielunhoitokeskustelut käydään kirkkomme opetuksen ja sielunhoitokäytännön mukaan kahden kesken, ne ovat vapaaehtoisia eikä ketään pakoketa tunnustamaan julkisesti mikrofonin ääressä julkisesti seurakunnan edessä syntejään. Kirkon sielunhoitokäsityksen mukaan sielunhoitoon liittyy aina myös ehdoton vaitiolovelvollisuus. Sekin rikottiin hoitokookuksissa kun henkilökohtaisia asioita reviteltiin mikrofonin avulla kaikkien kuultaviksi.

Mikään niistä oikeaan sielunhoitoon liittyvistä ehdoista ei täyttynyt eikä täyty rauhanyhdistyksen hoitokokouskäytännössä.

Hoitokokoukset olivat julmaa hengellistä väkivaltaa. Ja erityisen pahoin kohdeltiin silloin uskovaisia vanhouksia. Saarnaajat häpäisivät ja nöyryyttivät heitä suuren joukon edessä, julkisesti. Ilta illan jälkeen.

On järkyttävää että johtomiehemme kiistävät tämän. Eikä ole käyneet korjaamaan  asioita.
Tapahtumat on salattu nuoremmalta polvelta. Mutta mukana olleita ne asiat hiertävät yhä sillä silloin tehtiin tuhansille uskovaisille vääryyttä. Väkivaltaa ja painostusta ei voi uskovainen hyväksyä.

Ja mitähän tähän maan laki mahtaisi sanoa? Eikö kaikilla suomalaisilla kuitenkin kuuluisi olla samat lain suomat oikeudet; lain pitäisi suojella väkivallalta ja painostukselta. Mutta ei silloin kukaan vienyt näitä tapauksia oikeuteen tutkittavaksi.

(Nestori)

*   *    *

Silloinen arkkipiispa Mikko Juva on vahvistanut muistelmissaan sen tosiasiaksi, että vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö SRK todellakin johti hoitokokouksia koko maassa valtakunnallisesti.

SRK:n johtohenkilöt ovat julkisuudessa  väittäneet muuta. He ovat vaienneet hoitokokusten julmuuksista niin kauan kuin ovat voneet. He ovat salanneet tapahtumat, eikä niistä ole ollut mahdollista keskustella vapaasti.

Nyt SRK:n johtajat ovat siirtäneet vastuun paikallisiin rauhanyhdistyksiin. SRK:n pääsihteeri on esittänyt hiljattain että paikalliset rauhanyhdistykset olisivat “pyytäneet SRK:lta apua” hengelliseen selvittelyyn.

Mikko Juva  kertoo muistelmissaan täysin toista, ja toteaa suoraan, että  SRK oli painostusjärjestelyissä aloitteellinen:

“Kyseessä ei ollut paikallinen ilmiö, vaan valvontaa johti Oulun keskusjärjestö, jonka lähettiläät matkustivat niskoitteleviin paikallisyhdistyksiin hoitoa suorittamaan. “

Juva näyttää oivaltaneen sen, millaista hengellistä ja sosiaalista katastrofia uskovaisten yhteisöstä erottaminen yksilölle merkitsi:

“Autuuden menettämisen ja yhteisöstä erottamisen uhalla painostettiin yksittäiset kristityt ja paikallisyhdistysten johtomiehet taipumaan. Voi vain kuvitella, mitä erottaminen merkitsi kodistaan, sukulaisistaan ja naapureistaan riippuvaiselle ihmiselle, joka Pohjolan kaamoksessa oli löytänyt uskovien seurakunnan yhteydestä ja lämmöstä turvan maailman ja luonnon ankaruutta ja kovuutta vastaan. — “

Arkkipiispa Mikko Juva yritti vaikuttaa SRK:hon ja lopettaa hoitokokoukset. Hän ei siinä onnistunut. 

Kirkko ei Juvan jälkeen puuttunut vl-liikkeen sisäiseen väkivallan kurimukseen. Vasta arkkipiispa Jukka Paarma tarttui asiaan puheessaan Oripään suviseuroissa 2009 .

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät voi itse ajaa asiaansa yhteiskunnassa eivätkä kirkossa. He eivät välttämättä edes voi kertoa yhteisölleen, mitä he ovat. Näiden ihmisten tasavertaisten oikeuksien ajaminen on heteroseksuaalien velvollisuus, toteaa espoolainen rovasti Liisa  Tuovinen. Ja luonnollisesti tämän pitäisi olla erityisesti kristittyjen velvollisuus, lisää lukija mielessään.

Oopperalaulaja Jorma Hynninen julkaisi Kotimaa-lehden mielipideosastolla kirjoituksen 30.4.2009. Herätteenä  olivat Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtajan Timo Junkkaalan ja Suomen ev.lut. opiskelija- ja koululaislähetyksen pääsihteerin Jussi Miettisen kirjoitukset Kotimaassa. He olivat esittäneet vaatimuksen,  että rekisteröidyissä parisuhteissa eläviltä on kiellettävä toimiminen kirkon työsuhteessa.

Kysymys on ajankohtainen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ruotsin kirkon kirkolliskokous päätti hyväksyä 22.10.2009 samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen avioliittoon vihkimisen. Suomessa piispainkokous ja kirkolliskokous käsittelee  tänä vuonna  kysymystä osana aiheen kokonaisvaltaista tarkastelua. 

Piispainkokous valmistelee parhaillaan  kirkolliskokoukselle lausuntoa parisuhdelain rekisteröinnin seurauksiin liittyvistä teologisista ja juridisista näkökohdista. Lausunto hyväksytään piispainkokouksen istunnossa 9.-10.2. 2010. Kirkolliskokous käsittelee lausuntoa “mahdollisesti” toukokuussa 2010.

Aiheesta on vuosikausia puhuttu, kirjoitettu ja laadittu mietintöjä ja selvityksiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä, jonka puheenjohtaja oli Espoon piispa Mikko Heikka, jätti Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet –mietinnön piispainkokoukselle viime keväänä.Piispainkokouksen valmistusvaliokunta laatii nyt “selvitystä” ko. mietinnön ja piispainkokouksen lähetekeskustelun perusteella. Se päivittää mietinnön kirjoittamisen jälkeen tapahtuneen kehityksen.

Kirkolliskokouksen enemmistö on ollut tunnetusti ollut kielteinen homoseksuaalien oikeuksien suhteen. Kotimaa-lehden tannoisessa kyselyssä nykyisistä kirkolliskokousedustajista 61 % ilmoitti vastustavansa esimerkiksi siunauskaavaa, jolla rekisteröidyssä parisuhteessa elävät parit voisivat saada Jumalan siunaksen liitolleen.  Hyväksyminen vaatisi kolmen neljäsosan enemmistön.

Vanhoillislestadiolaisuuden johtajat ovat toistuvasti korostaneet, että homoseksuaalisuus on heidän käsityksensä mukaan ”luonnotonta”. Homoseksuaali ihminen voi olla vl-uskovainen, mutta hänellä ei ole lupaa solmia parisuhdetta. Hänen tulee sitoutua elämään yksin ilmen elämänkumppania, ilman siihen liittyviä intiimin läheisyyden ja seksuaalisuuden iloja ja ilman perhettä. Tästä puhui esimerkiksi SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen Suomen Kuvalehden haastattelussa.

Jorma Hynninen kritisoi homoseksuaalit tuomitsevia kristittyjä ja kertoo omakohtaisesti, miltä tuntuu kohdata homoseksuaali omassa perheessä.

Tuomitseminen on rakkaudettomuutta

“Hyvä Timo Junkkaala, hyvä Jussi Miettinen ynnä muut. Saimme lukea Kotimaa-lehden (2.4.) mielipidepalstalta teidän ja muutamien muiden hengellisten järjestöjen johtajien ajatuksia homoseksuaalisesta käyttäytymisestä ja samaa sukupuolta olevien rekisteröityjen parien hengellisestä tukemisesta. Vaaditte, että tällaisessa suhteessa eläviltä tulee kieltää toimiminen kirkon työsuhteessa. Perustelette kantaanne Raamatun lauseilla.

Ihmetyttää, kuinka pappeina ja sivistyneinä ihmisinä tietonne ja asennoitumisenne on kovin rajallista. Teidän asenteenne on julma ja haluatte lyödä jo raskaasti lyötyjä.

Homoseksuaalisuus ei ole kenenkään oma valinta, vaan on geenien monimutkaisesta toiminnasta syntynyt ominaisuus. Totta kai se on “luonnon vastaista”, mutta homoja on aina ollut ja tulee aina olemaan, vaikka miten asiaa tuomitsisimme. Jumala on homotkin jostain syystä luonut.

Kovin kummallinen on myös käsityksenne, että jos kirkko antaa tukensa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, sillä on vaikutuksensa nuorten vasta vakiintumassa olevalle seksuaaliselle suuntautumiselle. Ei se nyt näin yksinkertaista ole.

Te olette ottaneet tuomarin osan. Kuitenkin me kaikki olemme syntisiä. Kuka meistä kykenee sanomaan, mikä syntisyys on suurempi toista?

Kahden ihmisen sitoutunut rakkaussuhde ei ole rikos minkään lain mukaan. Se ei vahingoita heitä itseään eikä ulkopuolisia, vaan on heidän oma asiansa. Meillä ei ole moraalista eikä hengellistä oikeutta pitää heitä alempiarvoisina ihmisinä eikä sulkea heitä pois erinomaisuutemme ulkopuolelle.

Rekisteröityminen tarkoittaa sitoutunutta yhdessä elämistä eikä siinä todellakaan ole kysymys Raamatun tarkoittamasta seksuaalisesta rietastelusta.

Olemme oppineet, että Jeesuksen tärkein opetus on kaiken kattava rakkaudenkäsky. Hän seurusteli syntisten kanssa, ei syrjinyt heitä – ei edes syntistä naista. Kiven heittämisestä hän sen sijaan sanoi tietyille ihmisille sen, mitä sanoi. Sen ajan oikeaoppisia Jeesus ei lievästi sanottunana arvostanut.

Maallikon mielestä kirkkomme on jo hajaantunut. On liian monia sen “ainoan oikean” pelastususkon omivia yhteisöjä. Yhteistä niille näyttää olevan homokammo ja naispappeuden vastustaminen. Saattaa olla, että joku sai kimmokkeen erota kirkosta tämänkin julkilausumanne vuoksi.

Eiköhän olisi juuri nyt tärkeämpää julistaa armoa ja lähimmäisenrakkautta ja kertoa ihmisille siitä paljosta hyvästä, mitä kirkko meille edelleen antaa. Silloin ykkösargumentit ovat aivan muuta, kuin että onko sallittua viettää rukoushetki samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinnin jälkeen. Tai että voinko palvella Jumalaa ja seurakuntaa kirkon alttarilla samanaikaisesti naispapin kanssa.

Henkilökohtaisesti olen kovin pettynyt siksi, että näen lausunnon alekirjoittajina kaksi yhteisöä, joiden toimintaa olen tukenut jo muutaman vuosikymmenen ajan. Vaikka haluaisin tukea kaikkea sitä hyvää, mitä teette, en voi hyväksyä teidän toimintanne argumentteja kokonaisuudessaan ja lopetan sinänsä vaatimattoman tukitoimintani yhteisöllenne. Minulla on siihen myös henkilökohtainen moraalinen syy.

Parin vuosikymmenen ajan perheemme joutui jakamaan sen kärsimyksen, mitä oma lapsi kantoi seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Hän ei kärsi enää, hän kuoli neljä vuotta sitten.

Poikamme oli lapsuudestaan lähtien valoisa ja positiivinen persoona – tosin välillä äkkipikainen, kuten isänsä. Lapsen kuolemasta on raskasta toipua. Hän on edelleen kanssamme kaipaavissa muistoissamme joka päivä.

Lapsuudestaan lähtien kirkko tuli hänelle tutuksi, mutta varsinaisen, voimakkaan hengellisen herätyksen hän koki rippikouluiässä. Hän osallistui sisarensa kanssa aktiiviseen seurakuntanuorten toimintaan kotipaikkakunnallamme. Hänen Raamattunsa loisti alleviivausten väreistä, ja hän kertoi aikomuksestaan ryhtyä lukemaan papiksi ylioppilaaksi tulon jälkeen. Jumalan tahto hänen kohdallaan oli kuitenkin toinen. Noin 15-16 vuoden ikäisenä hän kertoi meille hätääntyneenä olevansa homo.

Koska vielä silloin uskoimme, että kysymys omasta valinnasta ja että taipumuksensa voi haluttaessaan muuttaa jollakin keinolla, hankimme pappisystävämme välityksellä hoitavan terapeutin. Ei terapia, ei poikamme oma tahto eikä järkyttyneiden vanhempien tuki auttanut.

Poikamme tuli “ulos kaapista” myös seurakuntanuorten yhteisössä sillä seurauksella, että joutui ulos ajetuksi ja helvettiin tuomituksi.

Voi arvata, että tämä armottomuus ja rakkaudettomuus aiheutti nuorukaisen mieleen kaaoksen, joka ilmeni monenlaisena holtittomuutena. Kun myös kirkko osoitti armoa siihen aikaan vähemmän kuin nykyisin, poikamme erosi viimein kirkosta. Keskustelimme usein siitä, että Jumala ei ole paha eikä kirkko ole paha, mutta kirkko koostuu meistä rajoittuneista ihmisistä ja meidän tulee ymmärtää se. Ainut lohtu meille jäi siitä, että poikamme kuitenkin antoi ymmärtää, että ei ole luopunut jumaluskostaan.

Poikamme eli sitoutuneessa parisuhteessa kumppaninsa kanssa viimeiset 20 elinvuottaan. He myös rekisteröityivät heti, kun se oli mahdollista.

Vain ne, jotka joutuvat henkilökohtaisesti kokemaan seksuaalisen poikkeavuuden aiheuttamat kärsimykset, voivat ymmärtää ja viimein asian hyväksyä. Tuomitseminen ja hylkääminen on rakkaudettomuutta.”

Jorma Hynninen
oopperalaulaja

Rovasti Matti J. Kuronen siunannut rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä

Lappeenrantalainen rovasti Matti J. Kuronen on kertonut jo parisen vuotta sitten, että hän on siunannut homoja heidän laillistetussa parisuhteessaan ”Herran siunauksella, joka ei ole kirkon siunaus”.

Hänen linjansa on, ettei hän kysy piispaltaan lupaa, koska papin tulee hänen mukaansa kantaa vastuu valinnoistaan eikä siirtää sitä esipaimenille. Kuronen on itse ilmoittanut omalle piispalleen etukäteen, mitä häneltä on pyydetty.

– Tämä on pienin yhteinen jaettava, jonka voin homoparille tarjota. Se on surullista. Tässä näkyy, että kirkko joutuu elämän sellaisen todellisuuden keskellä, joka ei noudata sen pykäliä.

Kurosen mukaan kirkolla pitäisi olla oma kaava homoparien siunaamiseen, sillä muuten siunauksissa päädytään monenkirjavuuteen.
– Kirkossa pitäisi käydä loppuun keskustelu siunaamisen ja homoseksuaalisuuden hyväksymisen välisestä suhteesta. Ja sielunhoito-nimikkeen alle ei pitäisi työntää vaikeita hallinnollisia asioita, koska se saattaa johtaa sielunhoidon alennustilaan, Kuronen sanoo.

Kirkon pitäisi pyytää homoilta anteeksi

Vaikka evankelisluterilainen kirkko odottaa edelleen piispojen virallista kantaa rekisteröityjen parisuhteiden kirkolliseen siunaamiseen, osa papeista on jo alkanut siunata nais- ja miesparien suhteita. Kallion seurakunnan pastori Jaana Partti, jonka toimenkuvaan kuuluu seksuaalivähemmistöjen kanssa tehtävä työ, tuntee kymmenkunta pappia, jotka siunaavat nais- ja miespareja.

– Piispojen prosessi on kestänyt luvattoman kauan, ja pian on liian myöhäistä. Suhtautuminen homoihin on yksi syy, jonka takia ihmiset eroavat kirkosta. Partin mielestä kirkon pitäisi pyytää nyt julkisesti anteeksi tapaansa kohdella homoseksuaaleja.

Rovasti Liisa Tuovinen: homoseksuaalien parisuhteille oma kaava  

Myös espoolaisrovasti Liisa Tuovinen on todennut julkisuudessa etät hän on siunannut samaa sukupuolta olevien liiton (HS 27.7.2008). Hän on lisäksi raportoinut menettelystään piispalle.

- Rekisteröidyn parisuhteen siunaamiseksi pitäisi saada kaava, ja sen tulisi kuulua kirkon pyhiin toimituksiin, Tuovinen sanoo.

Kirkossa ei nykyisellään ole kirkollista toimitusta, jonka mukaan parisuhteensa virallistaneiden, samaa sukupuolta olevien liitto voitaisiin siunata.

Mistä eläytymisesi samaa sukupuolta olevien parien oikeuksiin sai alkunsa?

- Aloitin vuonna 1960 työt nuorisotyöntekijänä Helsingissä Johanneksen seurakunnassa. Lisäksi minulla oli vastaanotto opiskelijoille Helsingin perheasiain neuvottelukeskuksessa. Siellä ja perhetyössä asia tuli vastaan. Eniten asia tuli vastaan vanhempien huolena. He olivat hädissään lastensa puolesta.

- Kun sitten parisuhdelaki tuli eduskunnan käsittelyyn, ajattelin, että nyt täytyy tehdä jotain. Kuulin Yhdysvaltain luterilaisen kirkon solidaarisuusliikkeestä, jossa toimi seksuaalivähemmistöjen asiaa ajava heterojen järjestö. Se oli virike kirkkojen rajat ylittävän Yhteysliikkeen perustamiselle, joka tukee seksuaalivähemmistöjä Suomessa.

- Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät itse voi ajaa asiaansa yhteiskunnassa ja kirkossa. Se on kohtuuton vaatimus, koska he eivät välttämättä edes voi kertoa yhteisölleen, mitä he ovat. Näiden ihmisten oikeuksien ajaminen on heteroseksuaalien velvollisuus, kertoo Tuovinen.

Vedit miehesi kanssa viime keväänä Helsingin Kallion seurakunnassa ensimmäisen parisuhdekurssin samaa sukupuolta oleville pareille. Ovatko sateenkaariperheiden ja heteroperheiden ongelmat samanlaisia?

- Ei siinä oleellisia eroja ole. Suhde ympäristöön voi sateenkaariparilla tietysti olla hyvin erilainen kuin heteroparilla. Jos suhde pidetään salassa, on paineita, joita heteropareilla ei ole.

Sinut palkittiin syksyn Seksuaalimessuilla rohkeasta työstä seksuaalisuuskysymyksissä. Mihin viittaat, kun sanot, että seksuaalisuuteen liittyvä tieto on kovin nuorta?

- Seksuaalisuus on ihmisessä hallitseva ja laaja-alainen juttu kehdosta hautaan. Sehän ei liity vain jälkikasvun tuottamiseen, vaan paljon syvemmin yhteisyyteen ja omaan hyvinvointiin. Suorastaan kohtalokasta seksuaalisuuteen liittyvä tieto on siksi, että ihmisellä on kaksi seksuaalisuuden keskusta: vaistomaisten seksuaalisten reaktioiden keskus ja isot aivot, jotka koko ajan sekaantuvat peliin.

- Vasta 1960-luvulla ryhdyttiin keräämään tietoa siitä, mitä kemiallisia ja fyysisiä muutoksia elimistössä yhdynnän aikana tapahtuu. Samalla saatiin tietoa häiriöistä. Seksuaalisuhteen hoitamiseen liittyvä tieto on 1900-luvun loppupuolen asiaa, mutta ihan perusasiatkin, kuten mistä kuukautisissa on kysymys, selvisivät ihmiskunnalle vasta 1830-luvulla, toteaa rovasti Liisa Tuovinen.

Olet tehnyt töitä perheiden ja pariskuntien kanssa 1970-luvulta lähtien. Miksi perhetyö kirkossa alkoi?

- Me, jotka aloitimme parisuhdetyön, olimme huolissamme omista parisuhteistamme. Koimme, ettei niistä tule mitään. Olimme kuulleet Yhdysvalloissa alkaneesta ryhmätyöstä, jossa tavoiteltiin paremmin toimivaa parisuhdetta. Voisiko ystävystyä syvemmin puolisonsa kanssa, ennen kuin ongelmat ovat niin isoja, että tarvitaan terapiaa tai harkitaan eroa? Se oli se kysymys.

- Ensimmäinen parisuhderyhmä koottiin 1972. Silloin oli uutta, että parisuhdetta voi hoitaa. Siihen aikaan oli kliseisiä mielikuvia siitä, että on ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen oikean, eikä heillä ole ongelmia ja että sitten on meitä, jotka olemme valinneet väärän, eikä meistä tule mitään.

Fil.toht. Seppo Lohi: “Homot ja lesbot hallitsevat mediaa”

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Yhteys-liike

SETAn kristillinen ryhmä Malkus

Tulkaa kaikki -liike

Miika Sahamies: Homoseksuaalit kristityt – sosiaalisen maailman synnyttämä erityisryhmä

Homoparin siunannut pappi teki oikein (Kirkko ja Kaupunki 12.2.2007)

Rovastin parhaat (Vihreä Lanka 7.7.2009, Lena Björklund)

Sateenkaaripastori: Kirkon pyydettävä homoilta anteeksi (Kirkko ja kaupunki 18.2.2009)

Vapaailta

Huoh, nyt minäkin päätin ottaa kantaa. Mies meni lasten kanssa pienimmän kummitädin luo  joukolla iltaa viettämään ja  sain vapaaillan. Se on kuulkaa harvinaista herkkua ison perheen kanssa. Meillä on neljä ihanaa lasta ja villeimmässä iässä kun kaikki vielä alle kouluiän. Vähän tässä on itsellä nyt jopa huono omatunto mutta onhan tässä tullut jo puuhailtua kotihommia.

Mutta asiaan. Haluaisin kuulla että onko muita naisia (en kirjoita “äitejä”, koska en koe olevani ensisijaisesti “äiti” muille kuin  lapsillemme!!) samanlaisia kuin minä. Että voi iskee huono omatunto vapaailtana! En ole minäkään vakiotapaus enkä “tasaraitaa” vaikka marimekkoa ostankin. Meitä uskovaisia naisia lokeroidaan mediassa kaavamaisesti ja pidetään tyhminä. Meitä lokeroidaan kummaltakin suunnalta sillä meitä lokeroidaan myös ry:llä. Se kyllä ottaa päähän. Ulkopuolisten lyömät leimat ovat loukkaavia. Tulipa se uskovaisten taholta tai epäuskoisilta. Minullakin on akateeminen tutkinto ja vaikka en tällä kertaa töissä olekaan, alan tehdä uraa taas pian. En aio enää synnyttää, ainakaan muutamaan vuoteen. Meidän lapsiluku on nyt tässä ja se on hyvä. Ollaan kumpikin tätä mieltä ja näin yhdessä päätetty. Meille sopii näin eikä siinä ole kellään nokan koputtamista. Sen verran on meitä kyllä auttanut viime vuosien keskustelu että saatiin vihdoin tämä asia miehen kanssa yhdessä puhuttua läpi. Hämmästyttiin itsekin sitä miten kummallakin oli asia ollut vuosia mielessä mutta ei rohkeutta alkaa puhumaan kahdenkesken. Puhuttiin sitten ihan reippaasti asioista niiden oikeilla nimillä. Tämä on helpottanut elämää,  ja huom.! lähentänyt meitä todella valtavasti! 

Emmekä me ole kavereittenkaan kanssa koskaan ennen puhuneet yhtä avoimesti kuin nyt, esimerkiksi omasta itsestä ja seksuaalisuudesta. Ja on puhuttu ilman niitä tavallisia “kaanaan kielen” fraareja. meidän mielestä se on niin että jotta lapset voivat hyvin, niin ei vanhempienkaan tarpeita voi sivuuttaa loputtomasti. On luvallista puhua omistakin toiveistaan. Ja olen jo pitemmän aikaa ollut sitä mieltä että elämäntapa-asiat pitää jättää ihmisten omaan harkintaan. Ja miten se onkin viime aikoina ruvennut paljastumaan se että ei oikeastaan ole löytynyt Raamatusta sitä syytä miksi ehkäisyä voitaisiin ehdottomasti syntinä pitää.  Ei meillä ole televisiota eikä hankitakaan, mutta sen kieltäminen on kyllä sama juttu, eli omaan harkintaan.

(PuoliQ)

Lue myös:

Emme elä paratiisillisessa tilassa

Hanna-Leena Nissilä, vanhoillislestadiolainen feministi

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle

Ehkäisykiellosta on muodostunut tabu

Pyhyys ja heikko veli

Päivämies -lehti kosketteli pääkirjoituksessaan 28.10.2009 pyhyyden kokemusta. (Pääkirjoitus alempana.)

 Pyhyys on vaikea asia. Siihen on on jotenkin hankala tarttua ja saada siitä otetta. Ilmeisesti se sisältää jotakin sellaista oleellista jumaluuden olemuksesta, jota ei pysty järjellä, aisteilla eikä tunteellakaan käsittelemään. Siihen on siis kätkettynä salaisuus.

Pyhän kokemus tulee mielestäni parhaiten todeksi silloin, kun ihminen on läsnä toiselle ihmiselle ja missä tämän takia on myös Jumala ja Kristus läsnä. Usein pyhä paradoksaalisesti on läsnä arjen tilanteissa, missä ihminen on raadollisimmillaan, kuten häpeän, sairauden ja syyllisyyden kohdatessa.

Pyhä kristillisessä mielessä useimmiten ymmärretään Jumalalle erotetuksi.

Päivämies ilmaisee asian näin:

”Hengellisessä ja uskonnollisessa mielessä pyhä on tavallisesta tai maallisesta konkreettisesti tai kuvaannollisesti erotettua tai erillään pidettyä.”

Vanhoillislestadiolaisuudesta  keskusteltaessa on aiheellista esittää kysymys, kuka erottaa, mitä tai kenet.

Päivämies jatkaa:

”Yksityisyyden ja yksilön suoja on arvokas asia. Haasteellista on rajanveto suhteessa yhteisöllisyyteen. Kuinka suojella yksilöä niin, että ei suojeltaisi samalla rikollisuutta”.

Päivämies viitannee tässä kohdassa julkisuudessa esillä olleeseen vaalirahakohuun ja etenkin pääministerin lautakasajupakkaan.

Keskustelupalstoilla on kuitenkin etsitty tästä merkityksiä lestadiolaisuuden hoitokokouksiin ja niiden ongelmallisuutta muun muassa uskonnonvapauden suhteen sekä yhteisön että etenkin yksilön näkökulmasta.

Edelleen PM:

”Maallistuminen on vakava asia ja pyhien asioiden muuttumiseen liittyy uhka. Pyhyyden aliarvioiminen saattaa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. On turmiollista, jos uskon silmissä sumenee pyhä yhteinen seurakunta.”

Seurakunta on perinteisesti ollut vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä erityisen pyhä asia. Pyhäksi seurakunnan tekee erityisesti opin korostus, jonka mukaan itse Pyhä Henki jatkuvasti ilmoittaa seurakunnalleen mm. seurapuheiden kautta tahtoaan.

Ahkerasti viljeltyjä Raamatunkohtia ovat sellaiset, joissa seurakuntaa kehotetaan kuulemaan, mitä ”Henki sanoo seurakunnille”. Tällaisia viitteitä löytyy erityisesti Ilmestyskirjasta.

Tätä on alettu kutsumaan etenkin liikkeen ulkopuolelta ns. jatkuvan ilmoituksen opiksi ja johtaa vääjäämättä kuuliaisuuden korostamiseen ja korostumiseen seurakunnan opetuksessa. Pahimmillaan pyhyyden olemus saattaa ohentua ulkokohtaiseksi kuuliaisuusretoriikaksi.

Liikkeen sisällä on etenkin viime aikoina ilmentynyt voimakkaana ns. yhteisen rakkauden ja heikon veljen tukemisen ajatus. Tässä on nähty paitsi oikea suuntaista pyrkimystä heikon veljen ja sisaren tukemiseen myös valta- ja kontrollipyrkimyksiä.

TT Kari Kuula on teoksessaan Hyvä, paha ja synti (2004) ansiokkaasti käsitellyt niitä vaikeuksia, joihin kristillisyys kautta aikojen on ajautunut noudattaessaan liian yksisilmäisesti Paavalin ohjetta ns. heikon veljen tukemisesta.

Kuula tarkoittaa sellaisia tilanteita, joissa kaikkien on seurakunnassa toimittava niiden ehdoilla, joiden omatunto on herkkäviritteisin.

Yleissäännöksi otettaessa tämä voi johtaa tilanteeseen, että eettiseltä ja teologiselta arviointikyvyltään heikot määräävät koko yhteisön käytännön. Kohotessaan mahdollisesti mielipidejohtajiksi tällaiset henkilöt siirtävät näkemyksensä toisillekin. Edelleen virheelliset käsitykset siirtyvät sukupolvelta toiselle ja ongelma syvenee entisestään.

Paavalin ohjeen seuraamisesta saattaa olla kauaskantoisia seurauksia. Käytäntö ei enää rakenna vaan pikemminkin taannuttaa ja hajottaa seurakuntaa.

Mielestäni vanhoillislestadiolaisuus on ajautunut vaarallisen pitkälle tällä tiellä.

(Nimim. Delilah1 alias Reflektio)

Lue myös:

Kuula, Kari 2004. Hyvä, paha ja synti: johdatus Raamatun etiikkaan. Kirjapaja.

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Keskustelu heikon veljen opista Samuelin Torvi-blogissa.

Pyhiä asioita  Sanotaan, että sana pyhä on suomenkielessä sukua sanalle piha. Ilmeisesti on tarkoitettu aluetta, jonka käyttö on ollut kiellettyä tai rajattua. Maalaisyhteisössä arvostettiin naapureiden pihaaluetta, ja samaa yksityisyyttä halutaan vaalia vieläkin myös omakotialueilla. Hengellisessä tai uskonnollisessa mielessä pyhä on tavallisesta tai maallisesta konkreettisesti tai kuvaannollisesti erotettua ja erillään pidettyä. Ajanlaskussa pyhänä on pidetty päivää, joka eroaa arjesta. Arki on varattu työlle ja sunnuntai pyhitetty lepoa varten. Jako pyhän ja arjen välille oli Jumalan tahto ja liittyi oleellisesti ihmisen luomiseen. Viikoittaisen lepo päivän pyhittäminen oli niin tärkeä asia, että hän liitti sen elämää suojelemaan tarkoitettujen käskyjen joukkoon. Aika tuo sanalle pyhä uusia merkityksiä. Samanaikaisesti sanan aiemmat merkitykset katoavat tai laimenevat. Viimeaikaisessa keskustelussa esimerkiksi lähdesuojaa on pidetty avian erityisen pyhänä asiana. Yksityisyyden ja yksilön suoja on arvokas asia. Haasteellista on rajanveto suhteessa yhteisöllisyyteen. Kuinka suojella yksilöä niin, että ei suojeltaisi samalla rikolli suutta? Kun on keskusteltu kauppojen sunnuntaiaukiolosta, on oikeutetusti vaihdettu ajatuksia myös pyhäpäivän perinteistä. Maallistumisen vaikutukset näkyvät lepopäivän pyhittämisessä Jumalan sanalle. Viisipäiväisen työviikon vapaa lauantai on muuttunut lepopäiväksi. Sen jälkeen on voimia tarttua pyhäpäivänä arkisiin askareisiin tai lähteä shoppailemaan. Lauantaina vietettävä pyhäinpäivä on sulautuma kahdesta juhlasta: kaikkien pyhien päivästä 1.11. ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2.11. Muistojemme kohteena ovat kaikki kristikunnan marttyyrit ja muut Kristuksessa kuolleet. Pyhitykselläkin on rajansa. Augsburgin tunnustuksessa erityisesti varoitetaan kääntymästä pyhien puoleen apua pyytääksemme. Raamattu asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi. Pyhäinpäivä ei muistuta meitä vain kuolleista pyhistä. Jokainen Jumalan lapsi on pyhä. Uskosta osallisena hän elää pyhien yhteydessä. Uskontunnustuksessa lupaamme uskoa pyhien yhteyteen, pyhään yhteiseen seurakuntaan. Uskosta osallinen näkee vain uskon kautta näkymättömän seurakunnan. Luther to teaa: “Minä uskon, että maan päällä on olemassa pelkkien pyhien pyhä, pieni joukko ja seurakunta yhden ainoan Pään, Kristuksen alaisena, Pyhän Hengen kokoon kutsumana, yhdessä uskossa, mielessä ja käsityksessä, omaten monenlaisia lahjoja, mutta yksimielisenä rakkaudessa, ilman lahkoja ja eripuraisuuksia.” Maallistuminen on vakava asia, ja pyhien asioiden muuttumiseen liittyy uhka. Pyhyyden aliarvioiminen saattaa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. On turmiollista, jos uskon silmissä sumenee pyhä yhteinen seurakunta. Päivämies 44/2009 (Kirjoittajan nimeä ei ole mainittu.)

Mun henkeäni salpaa

Harvemmin on ollut tapana keskustella puhujien tyylistä. Mitä joskus huulenheittoa lähipiirin kesken ohimennen. Mutta kun ollaan monenmoisten arkiaskareittan ja kiireen keskeltä seuroihin päästy, jaksaako ottaa evankeliumia vastaan, jos se tarjoillaan ”liian isoina annoksina”? Henki meinaa joskus salpautua maallisemmasta syystä kuin evankeliumin ilosta, tai ainakin istumalihakset on kovilla.

Pölökky-blogissa jutustelee uskovainen kanttori mukavasti. Tästäkin. En osaisi itse paremmin koota toivomuksia puhujalle.

“Älkää hyvät veljet stressatko puheen mitasta, paitsi silloin kun se venyy yli kolmen vartin! Sitä eivät minun persuukseni ja keskittymiskykyni tahdo oikein kestää.”, toteaa Pölökky.

Kaksi puhetta peräkkäin

“Olipa kerran seurat, arki-iltana ja seuroissa väsyneitä lapsiperheitä. Olipa seuroissa kaksi puhetta peräkkäin ja ensimmäinen puhe piiiitkä ja monotonisella “yhden säveltason” puhetavalla pidetty. Puhujalla oli hyvä hengitystekniikka, ääntä ja puhetta riitti yhdellä hengityksellä monen lauseen verran, kunnes piti vetää keuhkot täyteen ja antaa taas evankeliumin virrata. Asiassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, päin vastoin! Mukavia veljiä molemmat ja oikealla asialla!

Silti monen kuulijan vaikutelmaksi saarnasta jäi tämä:
—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—,—-
–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,
—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—
–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.
—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,–
–.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——
,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.—
—,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.
——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——
–.——,—-.—–,—–,—-. (huomaa pilkut ja pisteet!)

Itselläni pää oli hieman kipeä toisen puheen ajan, muisto ensimmäisestä puheesta. Niinpä sekin puhe meni hukkaan, vaikka puhuja rupatteli mukavasti tärkeistä asioista. Musikaalisuudella on varjopuolensa. Kuulokeskus on ääni-informaatiolle usein normaalia herkempi, ja niinpä jokin toistuva ääniefekti sopivalla sävyllä, korkeudella ja voimakkuudella saattaa viedä jopa toimintakyvyn. Niin sitten kävi, seurapuheen aikana.

“Tavallisella” kuulollakin varustetut olivat kuulemma tiukilla tuona iltana, päänsärkyä ei toki muille tullut.”

Palautetta puhujarievulle, hop hop

“En välttynyt ajatukselta, että opiskeluaikana läpi viedyt viestinnän kurssit toimisivat mainiosti myöskin kristillisyytemme puhujille. Saattaisihan se vähän vähentää puhujankin paineita, jos tietäisi miten viestinsä saa parhaiten perille.

Olisiko aivan hurja ajatus, että joku asiaan vihkiytynyt tai peräti ammattilainen voisi aivan luvan kanssa antaa puhujille palautetta äänen käytöstä, artikulaatiosta, intonaatiosta ja nyansseista, ehkäpä myös mikrofoniin puhumisesta (on aivan oma lajinsa).

Toivottavasti tämä kaino toive ei tunnu liikaa arvostelulta! On vain niin, että lapsiperhekeskeinen toiminta iloisenkirjavine hälyäänineen, monin paikoin suuret toimitilat, sekä vanhentuneet tai muuten heikkotasoiset äänentoistolaitteet asettavat puhujien ulosannille niin suuret vaatimukset, että koulutettukin puhuja voisi olla ajoittain helisemässä.”

Lyhyt puhe toimii

“Sitten arka aihe.

Nuoret puhujat, usein teologit, saavat välillä selän takana jopa vähän väheksyviä kommentteja “niistä nuorien puhujien lyhyistä puheista.” Onko puheen mitta pituus? Uskallan olla sitä mieltä, että joskus aivan yhtä tärkeä ja yhtä oikea asia virtaa puhujan suusta ulos 15 minuutissa, joskus 45 minuutissa. Hyvä niin, miksi jatkaa väkisin toiset 15 minuuttia että saisi “edes suviseuramittaisen” kasaan?

Jos näen lautasen tyhjenneen ja lapsen maha on täysi, en kai silti mätä hänelle suuhun toista lautasellista väkisin vain siksi, että naapurin isäntäkin syöttää kaksi lautasellista…

Olen itkenut hiljaa syvällä itsessäni itseni jälleen terveeksi sekä varttitunnin että kolmen vartin saarnan aikana. Älkää hyvät veljet stressatko puheen mitasta, paitsi silloin kun se venyy yli kolmen vartin! Sitä eivät minun persuukseni ja keskittymiskykyni tahdo oikein kestää.”

Toinen näkökulma:  fraasit

Siitä on jo yli kymmenen vuotta kun lähdin liikkeestä.  Pari vuotta sitten kuuntelin suviseuraradiota, eka kerran aikoihin.

Järkytyin todella. Siellä oli täsmälleen ne samat vanhat fraasit, joita itse kuuntelin viikonlopusta toiseen puisella seurapenkillä ry:llä. Itse asiassa se oli henkilökohtaisesti minulle pääosin myönteistä aikaa, silloin kun vielä uskoin kaiken, mitä kuulin. Silloin oli helppo olla siellä meikäläisten keskellä. Kunnes heräsi kysymyksiä ja tuli kriisi omakohtaisen kristillisen vakaumuksen osalta ja seurusteluasiassa, mutta se on toinen juttu.

Mutta juuri se, että itselleni oli jäänyt niin positiivinen kuva itse saarnoista, sai minut varmaan sittemmin järkyttymään. Nimittäin, niiden fraasien ohella puhujilla ei nyt tuntunut olevan enää mitään asiaa niiden takana. Ja tuntui, että he olivat välillä suorastaan vaivautuneita, kun piti vain saada saarna-aika kulumaan. Fraaseja toistelemalla sitä pituutta voi kasvattaa, mistä taas Pölökky-blogisti kertoi kiusaantuneensa. Minä kiusaannuin puheesta joka oli vailla muuta sisältöä kuin fraasien toistelu.

Heräsi vaikutelma, että vl-uskon systeemi on pahasti kriisiytymässä. Jokin romahdus tai murtuma saattaa kohta tulla, sillä eihän kukaan jaksa kannatella tyhjää täynnä olevaa järjestelmää loputtomiin. Itse toivon ihmisten kuolemattomien sielujen vuoksi, että jokin uskonuudistus tai uusi herätys tulisi pian.

(Puheet & teot)

Lue myös:

Vanhoillislestadiolaisen saarnakielen piirteitä (Topi Linjama)

Emmehän me halua meititellä? (Topi Linjama)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Paljastava STOP-merkki

Kaikkihan tietävät, että uskovan ihmisen käyttäytyminen liikenteessä paljastaa heti hänen sielunsa tilan. Harva suomalainen sen sijaan tietää, että nimenomaan suhtautumisemme STOP-merkkiin paljastaa itsekunkin teologiasta ja katsomuksista olennaisimman. Tieto on tosin ollut saatavina jo vuosikausia netissä englanninkielisenä, mutta suomeksi sitä on ollut vaikeampi löytää.

Tässä eri lähteistä kerätty tietopaketti.

Postmodernisti dekonstruoi merkin (ts. ajaa sen kumoon autollaan) ja siten lopettaa pohjois-etelä -suuntaisen liikenteen tyrannian yli itä-länsi -suuntaisen liikenteen.

Marxilainen näkee STOP-merkin olevan luokkaristiriidan väline. Hän päättelee, että porvarit käyttävät pohjois-etelä -suuntaista katua ja pyrkivät STOP-merkillä estämään itä-länsi -suuntaisesti kulkevien työntekijöiden liikenteen ja kehityksen.

Vakavamielinen, hyvin koulutettu katolilainen uskoo, että ei voi ymmärtää STOP-merkkiä ilman sen tulkinnallista yhteisöä ja sen traditiota, Pyhää katolista kirkkoa. Huomattuaan, että tämä yhteisö ei suhtaudu merkkiin kovinkaan vakavasti, hän ei itsekään koe olevansa pakotettu suhtautumaan siihen turhan vakavasti ja niinpä hän ajaa pysähtymättä läpi risteyksen.

Maallistunut keskiverto-katolilainen (tai ortodoksi tai anglikaani tai metodisti tai presbyteeri, tai muu perinteisen kirkollisuuden edustaja) ei välitä lukea merkkiä, mutta pysähtyy kyllä, jos edessä ajava autokin pysähtyy.

Fundamentalisti ottaa tekstin yksioikoisen kirjaimellisesti ja pysähtyy STOP-merkin kohdalle odottaen, että merkki kertoisi, milloin voi jatkaa matkaa.

Körttiläinen pysähtyy kuuliaisesti STOP-merkin kohdalle. Haikeasti kaivaten hän ajattelee määränpäätä ja niitä, jotka ovat sen jo saavuttaneet, mutta itse hän ei uskalla lähteä liikkeelle, ettei tekisi matkaa omassa voimassaan.

Lestadiolainen katsoo ettei ole velvoitettu liittymään STOP-merkkiä noudattavien joukkoon kolmesta syystä: koska merkki ensinnäkin on uudenmallinen eikä vuodelta 1776; toiseksi hän ei voi olla varma, että se todella on saman suunnan lestadiolaisen pystyttämä; ja kolmanneksi merkki  ei ole hänen autonsa sisäpuolella. Hän jättää merkin huomiotta.

Tavallinen luterilainen nimikristitty ihailee STOP-merkin ylevää periaatetta. Realistina hän kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on vain korkea ihanne, jota todellisuudessa on mahdoton noudattaa. Siksi hän tyytyy ainoastaan silloin tällöin hieman hidastamaan merkin kohdalla.

Adventisti, huomatessaan STOP-merkin, tietää kasvisruokavalion ansiosta ymmärtävänsä merkin noin kymmenen kertaa toisia autoilijoita paremmin. STOP-merkin perimmäinen tarkoitus on saada autoilijat pysähtymään ja lepäämään sapatin päivänä. Koska on sunnuntai, hän ymmärtää, että merkin noudattaminen olisi ihmiskäskyn ja pakanallisen juhlan kunnioittamista ja ajaa siksi läpi risteyksen varoen hidastamasta nopeuttaan.

Helluntailainen näkee STOP-merkin ja pysähtyy, koska on varma, että se on juuri hänelle tarkoitettu käsky, jota noudattamalla hän saa heti kokea ihmeellisen varmuuden pääsystään perille määränpäähänsä. Hän ei tahdo jatkaa matkaansa, ennen kuin on kokenut täyttymisen ihmeellisellä varmuudella, sillä edellisestä täyttymisen kokemuksesta on jo kahden korttelin matka eikä hän enää ole varma, onko hän oikealla tiellä saati pääseekö perille määränpäähänsä.

Lähde: Optasia – Vesan, luterilaisen papin, blogi

(JiiPee)

Johannes ja äiti

Kaukaisina aikoina eli varakkaassa ja kunnioitetussa perheessä poika nimeltä Johannes.

Johanneksen ollessa vasta koulupoika hän tutustui vaeltavaan munkkiin, joka kierteli maailmaa evankeliumia julistaen omistamatta itse mitään. Johannes tapasi munkin koulunsa pihalla ja kuunteli tarkkaan hänen opetustaan. Pieni Johannes ajatteli, ettei mikään muu ole niin tärkeää kuin omistautuminen omalta puoleltaan köyhänä Jumalan evankeliumin levittämiseen. Johannes pyysi, että hän pääsisi munkin mukaan elämään kristityn elämää, yksin armosta, palvelemalla muita. Munkki näki lapsen katseessa aitoa kutsumusta ja lupasi joskus palata hakemaan häntä, jos hän vielä olisi samaa mieltä.

Myöhemmin illalla Johannes pyysi vanhemmiltaan Raamattua. Vanhemmat teettivät pojalleen kauniin Raamatun, joka oli koristeltu kullalla ja  jalokivillä. Johannes alkoi lukea joka päivä pyhää kirjaa ja odotti munkin palaavan.

Vuosien kuluttua Johanneksen odotus päättyi. Vaeltava munkki saapui ja Johannes karkasi munkin mukaan. Vanhemmat etsivät poikaansa kauan ja surivat syvästi hänen katoamistaan. Vuosien odottelun jälkeen he vakuuttuivat siitä, että Johannes oli ryöstetty ja ehkä murhattu.

Vaeltaja vei Johanneksen luostariin oppimaan lisää palvelemisesta ja Raamatusta. Johannes palveli luostarissa kuusi vuotta. Johannesta kuitenkin kalvoi koti-ikävä ja huono omatunto siitä, että hän oli lähtenyt sanomatta vanhemmilleen hyvästejä. Luostarin johtaja huolestui ja lähetti hänet lopulta takaisin kotiin selvittämään asiat heidän kanssaan.

Johannes saapui kotikaupunkiinsa. Tänä aikana kotitaloa oli kohennettu ja laajennettu entistä komeammaksi. Portti oli kiinni, sillä oli jo myöhä. Johannes vietti yön kotinsa portilla rukoillen Jumalalta voimaa vastustaa rikkauden kiusauksia.

Kun aamu koitti, talonmies löysi Johanneksen portilta. Kuusi vuotta luostarissa olivat muuttaneet hänen ulkomuotonsa tunnistamattomaksi. Talonmies luuli Johannesta kerjäläiseksi ja ryhtyi hätistelemään häntä pois.

“Älä aja minua pois”, pyysi Johannes. Talonmiehen tuli silloin sääli kurjaa poikaa ja hän antoi tämän jäädä rappusille. Pian Johanneksen vanhemmat astuivat ovesta. He kulkivat poikansa ohi välinpitämättöminä, tunnistamatta ja edes katsomatta häntä. Heidän mentyään Johannes itki kauan, mutta päätti olla edelleen ilmaisematta itseään. Hän päätti elää kerjäläisenä oman kotinsa kynnyksellä.

Oman poikansa menettäminen oli tehnyt Johanneksen isästä hyväsydämisen ja nöyrän ihmisen. Hän alkoi sääliä talonsa edustalla majailevaa kerjäläistä ja antoi tälle usein runsaita almuja. Jopa niin paljon, että Johannes jakoi siitä toisillekin köyhille, tyytyen itse vain välttämättömään.

Johanneksen äidistä sen sijaan oli tullut katkera ja kovasydäminen ihminen. Hän inhosi talonsa portille asettunutta sairaalloista, haisevaa kurjaa nuorukaista. Äiti käski kylmästi talonmiestä ajamaan hänet heti pois. Myötätuntoinen talonmies ei kuitenkaan tohtinut ajaa kerjäläistä tiehensä, vaan rakensi tälle pienen vaatimattoman kojun jossa poika sai levät yöllä suojassa.

Johannes asui talonmiehen rakentamassa kojussa kuusi vuotta. Päivä toisensa jälkeen hän näki silmiensä edessä kaiken sen loiston, rikkauden ja puuhakkaan keskinäisen seurapiirin, jossa hänen vanhempansa ystävineen elivät.  Hän tiesi, että se kaikki voisi olla jokapäiväistä elämää hänellekin. Häneltä ei siellä puuttuisi ulkonaisesti mitään. Siitä huolimatta hän eli mieluummin puutteessa ja kurjuudessa, äitinsä halveksimana ja oudoksi leimaamana.

Eräänä yönä Johannes näki unessa enkelin. Enkeli kertoi, että kolmen päivän perästä Johannes otetaan tästä elämästä. Aamulla Johannes pyysi talonmiestä kertomaan emännälleen, että kojun kerjäläinen tahtoisi tavata hänet. Talonmies vei terveiset, mutta emäntä ei ottanut talonmiehen viestiä kuuleviin korviinsakaan.

Sitkeän taivuttelun jälkeen rikas Äiti-rouva kuitenkin astui kerjäläisen kojuun. Taivaan kutsun saanut nuorukainen kertoi äidilleen kuolevansa seuraavana päivänä ja pyysi, että saisi tulla haudatuksi talon portin luo kojuunsa. Sitten Johannes kertoi naiselle, että tahtoi antaa hänelle lahjan. Johannes ojensi äidilleen Raamatun.

Äiti tunnisti kirjan samaksi, jonka oli itse yli kymmenen vuotta sitten teettänyt kadonneelle pojalleen. “Tämä on poikamme Johanneksen Raamattu”, hän sanoi vihaisena. “Kerro heti, mistä sait tämän kirjan!” “Sinulta äiti”, sanoi Johannes vaitonaisesti. Silloin äidin silmät aukenivat ja hän tunnisti vihaamassaan kerjäläisessä oman poikansa. Seuraavana päivänä Johannes kuoli pois.

Käänteinen tuhlaajapoikakertomus

Tämä on käänteinen tuhlaajapoikakertomus. Poika lähtee kotoaan, mutta ei tuhlaamaan elämäänsä pinnallisissa nautinnoissa, vaan voidakseen uskoa syntinsä anteeksi, löytääkseen evankeliumin, löytääkseen taivaallisen Isänsä.  Hän jätti kasvuvuosiensa yhteisön.

Johannes oli elänyt rauhanyhdistyksen miellyttävien puuhien, selkeiden normien ja sisäisen keskinäisen arvostuksen keskellä. Hänellä oli ystäviä ja hyödyllisiä verkostoja siionissa. Hän tiesi hyvin, että tuo kaikki voi olla hänen koko elämän ajan. Mutta hänen omatuntonsa ei voinutkaan hyvin, sillä hän oli lukenut Raamattua. Pyhän Hengen ääni alkoi muistuttaa, että se mitä hänelle oli opetettu, ei ollutkaan Raamatun mukaista. Lähtemiselle ei ollut vaihtoehtoja, vaikka ratkaisulla  oli ajallisesti kallis hinta.

Elettyään jonkin aikaa kaukana poissa, erillään vl-yhteisöstä, hän tunsi että on edelleen sydämessään kiintynyt läheisin ihmisiin heihin. Hän tunsi lisäksi hengellistä vastuuta heistä ja kaipasi sitä että asioista voitaisiin kunnolla ja suoraan keskustella.

Tuntemattomana ihminen voi tarkkailla läheisiään, omaa herätysliikettään, uudella tavalla. Hän voi nähdä suoremmin sen sydämeen. Johannes olisi milloin vain voinut paljastaa henkilöllisyytensä ja olisi päässyt takaisin siihen samaan vauraaseen siionin sosiaaliseen elämään.

Mutta toisin kuin tuhlaajapojan tapauksessa, kodin ovet eivät avaudukaan hänelle. Johannes näki yhteisönsä todelliset arvostukset. Ne paljastuvat suhtautumisessa kaikkein hyljekstyimpään ja köyhimpään. Ulossuljettuun.

Taivaallisen Isän kodin ovi oli avautunut hänelle omakohtaisesti yksin armosta, mutta maallisessa kodissa, rauhanyhdistyksessä, oli tapahtunut jotakin sellaista, minkä tähden Johannes ei voinut sinne mennä. Tarjoamalla Raamattua äidilleen hän osoitti, missä on liikkeen vaikein kipukohta. Opillisessa  harhassa.

Mutta oliko jo liian myöhäistä?

Maalliset kotimme ovat hetken majoja.

(Aleksi)

*     *     *

Johanneksen tarina on alkuaan julkaistu Jaakko Heinimäen kirjassa Pieni mies jalustalla. Kertomuksia pyhimyksistä ja sankareista. Like, 1994

UUDET kymmenen käskyä

Kohtuullisuuden valintoja, valintoja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä

Tämän syksyn ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa oli pohjatekstinä 10 käskyä uudelle vuosituhannelle. Abien tehtävänä oli eritellä käskyjen herättämiä ajatuksia. 

10 käskyä uudelle vuosituhannelle 1. Älä lennä. 2. Kierrätä. 3. Pyöräile tai käytä julkisia kulkuvälineitä, älä omaa autoa. 4. Vältä muoviin pakattuja tuotteita. 5. Vältä lämmitys- ja ilmastointilaitteiden käyttöä kun voit. 6. Älä osta tuotteita jotka on tuotu kaukaa. 7. Jos et ole varma, tarvitsetko jotain, älä osta mitään. 8. Älä tee enempää kuin kaksi lasta. 9. Älä viljele tai rakenna neitseellistä vettä tai maata. 10. Tee näistä tavoitteista halpoja ja helposti saavutettavia.

Teksti on osa taiteilija Tea Mäkipään teoksesta vuodelta 2007.  

- Kulutustottumukset ovat hyviä tai pahoja tekoja. Teoksessa on lueteltuna yksinkertaisia käyttäytymissääntöjä päivittäistä elämää varten ekologisesta näkökulmasta, päämääränä elämän säilyminen maapallolla sellaisena kuin sen tunnemme, Tea Mäkipää sanoo.

- 10 käskyssä ei ole suomalaisille varsinaisesti mitään uutta. Se oli taideteoksen arvoinen siksi, että siinä määritellään hyvä ja paha. Se on moraalia alleviivatusti. Siinä osoitetaan selkeästi, että omat arkielämän valinnoillamme ja kulutustottumuksillamme on vakavia seuraamuksia. Valintamme ovat hyviä tai pahoja tekoja. Olen valinnut listalle vain kaikkein yksinkertaisimpia perusasioita. Varmasti monta tärkeää asiaa on jäänyt poiskin.

- Laatimani säännöt perustuvat nykyisin vallalla oleviin teknisiin ratkaisuihin, ei sellaisiin mahdollisesti parempiin standardeihin, jotka yleistyvät vasta joskus tulevaisuudessa. Siksi ne ovat jokaiselle mahdollisia toteuttaa omassa elämässä.

Käskyt perustuvat kulutuksen itsesäätelyyn niin että ihmisen tekojen hyvyys tai pahuus määrittyy suhteessa ympäristöön.

10 käskyä tulevalle vuosituhannelle on perusasioiden kiteytys, joka jää helposti mieleen ja on helppo muistaa.

Kohtuus vaarassa - Kymmenen kohtuullista vaatimusta julkistettiin

Tea Mäkipään lista on samanhenkinen kuin Pohjois-Karjalassa, Kolilla 24.10.2009 Kohtuus vaarassa -kansalaisseminaarissa laadittu lista. Listat rinnastuvat toisiinsa. Kolin seminaarissa laadittiin ikään kuin yhteiskunnan tasolle kohoava jatko Mäkipään 10 käskylle. Kohtuuden lista sisältää koko yhteiskuntaa koskevia ja poliittista päätöksentekoa edellyttäviä ratkaisuja.

- Rajallisella maapallolla jatkuvan kasvun tavoite on tappava tavoite. Ilmastonmuutoksen ja muiden isojen ongelmien äärellä ei riitä, että vähän fiksataan teknologiaa. Tarvitaan muutos, joka koskettaa koko olemustamme ja muuttaa elämänarvojamme. totesi tutkija, teologian tohtori Pauliina Kainulainen.

- Ilmastokriisiin kulminoituu teollisen maailman kohtuuttomuuksiin kiihtynyt elämäntapa. Kohtuuden hyve on ollut kaikkien korkeakulttuurien keskeistä viisautta, jonka meidän aikamme on unohtanut.

1.Elämäntavan syvällinen muutos on välttämätön. Pelkkä teknologia ei pelasta.

2. Tarvitaan yhteisiä sitovia rajoituksia kulutukseen. Tulevien sukupolvien pöydästä syöminen on lopetettava.

3. Energian käytön vähentäminen on ainoa mahdollisuus vastata riittävän nopeasti ilmastokriisin haasteeseen. Kulutusta on supistettava oikeudenmukaisesti ja hallitusti.

4. Ydinenergian ja uraanikaivosten tilalle kotimainen, hajautettu ja uusiutuva energiantuotanto.

5. Mainontaa on rajoitettava. Se luo keinotekoisia tarpeita.

6. Paikallisen tiedon tuhoaminen on lopetettava. Kokemusperäistä viisautta tarvitaan ekologisesti kriisiytyvässä maailmassa.

7. Luonnonvarojen kuluttamista on verotettava progressiivisesti.

8. Asevarustelu on lopetettava. Se vie ihmiskunnalta voimavarat ilmastokriisin torjunnasta.

9. Rajallisella maapallolla on luovuttava tavoittelemasta jatkuvaa kasvua.

10. Kohtuus arvoonsa. Se on vapautta kulutusriippuvuuksista.

Kohtuus Vaarassa 24.10.2009

Kohtuus-teesit naulattiin Luontokeskus Ukon oveen (YouTube)

Kohtuus vaarassa –prosessi jatkuu

Tulevan toiminnan suunnittelu on käynnistetty. Sitä jatketaan torstaina 12.11. klo 18-21 Joensuun laulutalolla (Kauppakatu 51). Seuraa nettisivuja.

Lue myös:

Epäkuluttajan sivut (Toimittaja Topi Linjama)

Luontosuhdeluonnos (Kuvataiteilija Heikki Räisänen)

Taiteilija Tea Mäkipää laati ekologiset käskyt. Suomen Kuvalehti 8.3.2007.

Kohtuus on vapautta (Pauliina Kainulainen)

Ekoteologiaa ja feministiteologiaa (Pauliina Kainulainen)

(M. K.)

Ystäviä laidasta laitaan

Olen itse vl, ja halusin kirjoittaa tänne siitä että kyllä uskovaisen mielestä kaikki ihmiset on ihan yhtä arvokkaita, uskoivat ne mihin vain. Minulle on ihan sama esimerkiksi värjääkö joku toinen hiuksiaan vai ei, tai onko hän homo tai ei.  Ainakin minulla on ystäviä ihan laidasta laitaan. Mutta toki joidenkin kanssa “menomestat” on erit, eli ei kaikkia asioita tule jaettua “ei uskovaisen” kanssa.

Sama kun minä en kiroile, ja jos joku kiroilee minun seurassa ja pyytää sitä minulta anteeksi, niin se on raivostuttavaa. Mulle on ihan sama, kuinka paljon joku kiroilee, ei minun edessä tarvitse esittää siveyden sipulia jos ei sitä ole. Minulle kelpaa kaikki ihmiset sellaisenaan kuin ovat.

Niin kuin Raamatussakin sanotaan, että vain Jumala tuomitsee elävät ja kuolleet, se ei ole minun tehtävä. Uskon vain omasta puolestani, enkä ajattele mihin muut ehkä joutuvat, se olisi väärin.

Meistä vl-uskovaisista ajatellaan monesti ties mitä… Ja meitäkin on varmasti moneen lähtöön, niin kuin kaikkia muitankin ihmisiä. Minä hyväksyn muutkin ihmiset, ja olen heidän kanssaan ystäväkin, ja toivon että minua ei leimattaisi uskonnon perusteella, vaikka sitäkin kyllä sattuu. Luulen että moni on samaa mieltä että leimaaminen on aina väärin, tekee sen sitten uskovainen tai ei-uskovainen.

(Ella)