Mun henkeäni salpaa

Harvemmin on ollut tapana keskustella puhujien tyylistä. Mitä joskus huulenheittoa lähipiirin kesken ohimennen. Mutta kun ollaan monenmoisten arkiaskareittan ja kiireen keskeltä seuroihin päästy, jaksaako ottaa evankeliumia vastaan, jos se tarjoillaan ”liian isoina annoksina”? Henki meinaa joskus salpautua maallisemmasta syystä kuin evankeliumin ilosta, tai ainakin istumalihakset on kovilla.

Pölökky-blogissa jutustelee uskovainen kanttori mukavasti. Tästäkin. En osaisi itse paremmin koota toivomuksia puhujalle.

“Älkää hyvät veljet stressatko puheen mitasta, paitsi silloin kun se venyy yli kolmen vartin! Sitä eivät minun persuukseni ja keskittymiskykyni tahdo oikein kestää.”, toteaa Pölökky.

Kaksi puhetta peräkkäin

“Olipa kerran seurat, arki-iltana ja seuroissa väsyneitä lapsiperheitä. Olipa seuroissa kaksi puhetta peräkkäin ja ensimmäinen puhe piiiitkä ja monotonisella “yhden säveltason” puhetavalla pidetty. Puhujalla oli hyvä hengitystekniikka, ääntä ja puhetta riitti yhdellä hengityksellä monen lauseen verran, kunnes piti vetää keuhkot täyteen ja antaa taas evankeliumin virrata. Asiassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, päin vastoin! Mukavia veljiä molemmat ja oikealla asialla!

Silti monen kuulijan vaikutelmaksi saarnasta jäi tämä:
—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—,—-
–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,
—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—
–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.
—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,–
–.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——
,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.—
—,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.
——,—-.—–,—–,—-.—-,——–.——,—-.—–,—–,—-.—-,——
–.——,—-.—–,—–,—-. (huomaa pilkut ja pisteet!)

Itselläni pää oli hieman kipeä toisen puheen ajan, muisto ensimmäisestä puheesta. Niinpä sekin puhe meni hukkaan, vaikka puhuja rupatteli mukavasti tärkeistä asioista. Musikaalisuudella on varjopuolensa. Kuulokeskus on ääni-informaatiolle usein normaalia herkempi, ja niinpä jokin toistuva ääniefekti sopivalla sävyllä, korkeudella ja voimakkuudella saattaa viedä jopa toimintakyvyn. Niin sitten kävi, seurapuheen aikana.

“Tavallisella” kuulollakin varustetut olivat kuulemma tiukilla tuona iltana, päänsärkyä ei toki muille tullut.”

Palautetta puhujarievulle, hop hop

“En välttynyt ajatukselta, että opiskeluaikana läpi viedyt viestinnän kurssit toimisivat mainiosti myöskin kristillisyytemme puhujille. Saattaisihan se vähän vähentää puhujankin paineita, jos tietäisi miten viestinsä saa parhaiten perille.

Olisiko aivan hurja ajatus, että joku asiaan vihkiytynyt tai peräti ammattilainen voisi aivan luvan kanssa antaa puhujille palautetta äänen käytöstä, artikulaatiosta, intonaatiosta ja nyansseista, ehkäpä myös mikrofoniin puhumisesta (on aivan oma lajinsa).

Toivottavasti tämä kaino toive ei tunnu liikaa arvostelulta! On vain niin, että lapsiperhekeskeinen toiminta iloisenkirjavine hälyäänineen, monin paikoin suuret toimitilat, sekä vanhentuneet tai muuten heikkotasoiset äänentoistolaitteet asettavat puhujien ulosannille niin suuret vaatimukset, että koulutettukin puhuja voisi olla ajoittain helisemässä.”

Lyhyt puhe toimii

“Sitten arka aihe.

Nuoret puhujat, usein teologit, saavat välillä selän takana jopa vähän väheksyviä kommentteja “niistä nuorien puhujien lyhyistä puheista.” Onko puheen mitta pituus? Uskallan olla sitä mieltä, että joskus aivan yhtä tärkeä ja yhtä oikea asia virtaa puhujan suusta ulos 15 minuutissa, joskus 45 minuutissa. Hyvä niin, miksi jatkaa väkisin toiset 15 minuuttia että saisi “edes suviseuramittaisen” kasaan?

Jos näen lautasen tyhjenneen ja lapsen maha on täysi, en kai silti mätä hänelle suuhun toista lautasellista väkisin vain siksi, että naapurin isäntäkin syöttää kaksi lautasellista…

Olen itkenut hiljaa syvällä itsessäni itseni jälleen terveeksi sekä varttitunnin että kolmen vartin saarnan aikana. Älkää hyvät veljet stressatko puheen mitasta, paitsi silloin kun se venyy yli kolmen vartin! Sitä eivät minun persuukseni ja keskittymiskykyni tahdo oikein kestää.”

Toinen näkökulma:  fraasit

Siitä on jo yli kymmenen vuotta kun lähdin liikkeestä.  Pari vuotta sitten kuuntelin suviseuraradiota, eka kerran aikoihin.

Järkytyin todella. Siellä oli täsmälleen ne samat vanhat fraasit, joita itse kuuntelin viikonlopusta toiseen puisella seurapenkillä ry:llä. Itse asiassa se oli henkilökohtaisesti minulle pääosin myönteistä aikaa, silloin kun vielä uskoin kaiken, mitä kuulin. Silloin oli helppo olla siellä meikäläisten keskellä. Kunnes heräsi kysymyksiä ja tuli kriisi omakohtaisen kristillisen vakaumuksen osalta ja seurusteluasiassa, mutta se on toinen juttu.

Mutta juuri se, että itselleni oli jäänyt niin positiivinen kuva itse saarnoista, sai minut varmaan sittemmin järkyttymään. Nimittäin, niiden fraasien ohella puhujilla ei nyt tuntunut olevan enää mitään asiaa niiden takana. Ja tuntui, että he olivat välillä suorastaan vaivautuneita, kun piti vain saada saarna-aika kulumaan. Fraaseja toistelemalla sitä pituutta voi kasvattaa, mistä taas Pölökky-blogisti kertoi kiusaantuneensa. Minä kiusaannuin puheesta joka oli vailla muuta sisältöä kuin fraasien toistelu.

Heräsi vaikutelma, että vl-uskon systeemi on pahasti kriisiytymässä. Jokin romahdus tai murtuma saattaa kohta tulla, sillä eihän kukaan jaksa kannatella tyhjää täynnä olevaa järjestelmää loputtomiin. Itse toivon ihmisten kuolemattomien sielujen vuoksi, että jokin uskonuudistus tai uusi herätys tulisi pian.

(Puheet & teot)

Lue myös:

Vanhoillislestadiolaisen saarnakielen piirteitä (Topi Linjama)

Emmehän me halua meititellä? (Topi Linjama)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Paljastava STOP-merkki

Kaikkihan tietävät, että uskovan ihmisen käyttäytyminen liikenteessä paljastaa heti hänen sielunsa tilan. Harva suomalainen sen sijaan tietää, että nimenomaan suhtautumisemme STOP-merkkiin paljastaa itsekunkin teologiasta ja katsomuksista olennaisimman. Tieto on tosin ollut saatavina jo vuosikausia netissä englanninkielisenä, mutta suomeksi sitä on ollut vaikeampi löytää.

Tässä eri lähteistä kerätty tietopaketti.

Postmodernisti dekonstruoi merkin (ts. ajaa sen kumoon autollaan) ja siten lopettaa pohjois-etelä -suuntaisen liikenteen tyrannian yli itä-länsi -suuntaisen liikenteen.

Marxilainen näkee STOP-merkin olevan luokkaristiriidan väline. Hän päättelee, että porvarit käyttävät pohjois-etelä -suuntaista katua ja pyrkivät STOP-merkillä estämään itä-länsi -suuntaisesti kulkevien työntekijöiden liikenteen ja kehityksen.

Vakavamielinen, hyvin koulutettu katolilainen uskoo, että ei voi ymmärtää STOP-merkkiä ilman sen tulkinnallista yhteisöä ja sen traditiota, Pyhää katolista kirkkoa. Huomattuaan, että tämä yhteisö ei suhtaudu merkkiin kovinkaan vakavasti, hän ei itsekään koe olevansa pakotettu suhtautumaan siihen turhan vakavasti ja niinpä hän ajaa pysähtymättä läpi risteyksen.

Maallistunut keskiverto-katolilainen (tai ortodoksi tai anglikaani tai metodisti tai presbyteeri, tai muu perinteisen kirkollisuuden edustaja) ei välitä lukea merkkiä, mutta pysähtyy kyllä, jos edessä ajava autokin pysähtyy.

Fundamentalisti ottaa tekstin yksioikoisen kirjaimellisesti ja pysähtyy STOP-merkin kohdalle odottaen, että merkki kertoisi, milloin voi jatkaa matkaa.

Körttiläinen pysähtyy kuuliaisesti STOP-merkin kohdalle. Haikeasti kaivaten hän ajattelee määränpäätä ja niitä, jotka ovat sen jo saavuttaneet, mutta itse hän ei uskalla lähteä liikkeelle, ettei tekisi matkaa omassa voimassaan.

Lestadiolainen katsoo ettei ole velvoitettu liittymään STOP-merkkiä noudattavien joukkoon kolmesta syystä: koska merkki ensinnäkin on uudenmallinen eikä vuodelta 1776; toiseksi hän ei voi olla varma, että se todella on saman suunnan lestadiolaisen pystyttämä; ja kolmanneksi merkki  ei ole hänen autonsa sisäpuolella. Hän jättää merkin huomiotta.

Tavallinen luterilainen nimikristitty ihailee STOP-merkin ylevää periaatetta. Realistina hän kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on vain korkea ihanne, jota todellisuudessa on mahdoton noudattaa. Siksi hän tyytyy ainoastaan silloin tällöin hieman hidastamaan merkin kohdalla.

Adventisti, huomatessaan STOP-merkin, tietää kasvisruokavalion ansiosta ymmärtävänsä merkin noin kymmenen kertaa toisia autoilijoita paremmin. STOP-merkin perimmäinen tarkoitus on saada autoilijat pysähtymään ja lepäämään sapatin päivänä. Koska on sunnuntai, hän ymmärtää, että merkin noudattaminen olisi ihmiskäskyn ja pakanallisen juhlan kunnioittamista ja ajaa siksi läpi risteyksen varoen hidastamasta nopeuttaan.

Helluntailainen näkee STOP-merkin ja pysähtyy, koska on varma, että se on juuri hänelle tarkoitettu käsky, jota noudattamalla hän saa heti kokea ihmeellisen varmuuden pääsystään perille määränpäähänsä. Hän ei tahdo jatkaa matkaansa, ennen kuin on kokenut täyttymisen ihmeellisellä varmuudella, sillä edellisestä täyttymisen kokemuksesta on jo kahden korttelin matka eikä hän enää ole varma, onko hän oikealla tiellä saati pääseekö perille määränpäähänsä.

Lähde: Optasia – Vesan, luterilaisen papin, blogi

(JiiPee)

Johannes ja äiti

Kaukaisina aikoina eli varakkaassa ja kunnioitetussa perheessä poika nimeltä Johannes.

Johanneksen ollessa vasta koulupoika hän tutustui vaeltavaan munkkiin, joka kierteli maailmaa evankeliumia julistaen omistamatta itse mitään. Johannes tapasi munkin koulunsa pihalla ja kuunteli tarkkaan hänen opetustaan. Pieni Johannes ajatteli, ettei mikään muu ole niin tärkeää kuin omistautuminen omalta puoleltaan köyhänä Jumalan evankeliumin levittämiseen. Johannes pyysi, että hän pääsisi munkin mukaan elämään kristityn elämää, yksin armosta, palvelemalla muita. Munkki näki lapsen katseessa aitoa kutsumusta ja lupasi joskus palata hakemaan häntä, jos hän vielä olisi samaa mieltä.

Myöhemmin illalla Johannes pyysi vanhemmiltaan Raamattua. Vanhemmat teettivät pojalleen kauniin Raamatun, joka oli koristeltu kullalla ja  jalokivillä. Johannes alkoi lukea joka päivä pyhää kirjaa ja odotti munkin palaavan.

Vuosien kuluttua Johanneksen odotus päättyi. Vaeltava munkki saapui ja Johannes karkasi munkin mukaan. Vanhemmat etsivät poikaansa kauan ja surivat syvästi hänen katoamistaan. Vuosien odottelun jälkeen he vakuuttuivat siitä, että Johannes oli ryöstetty ja ehkä murhattu.

Vaeltaja vei Johanneksen luostariin oppimaan lisää palvelemisesta ja Raamatusta. Johannes palveli luostarissa kuusi vuotta. Johannesta kuitenkin kalvoi koti-ikävä ja huono omatunto siitä, että hän oli lähtenyt sanomatta vanhemmilleen hyvästejä. Luostarin johtaja huolestui ja lähetti hänet lopulta takaisin kotiin selvittämään asiat heidän kanssaan.

Johannes saapui kotikaupunkiinsa. Tänä aikana kotitaloa oli kohennettu ja laajennettu entistä komeammaksi. Portti oli kiinni, sillä oli jo myöhä. Johannes vietti yön kotinsa portilla rukoillen Jumalalta voimaa vastustaa rikkauden kiusauksia.

Kun aamu koitti, talonmies löysi Johanneksen portilta. Kuusi vuotta luostarissa olivat muuttaneet hänen ulkomuotonsa tunnistamattomaksi. Talonmies luuli Johannesta kerjäläiseksi ja ryhtyi hätistelemään häntä pois.

“Älä aja minua pois”, pyysi Johannes. Talonmiehen tuli silloin sääli kurjaa poikaa ja hän antoi tämän jäädä rappusille. Pian Johanneksen vanhemmat astuivat ovesta. He kulkivat poikansa ohi välinpitämättöminä, tunnistamatta ja edes katsomatta häntä. Heidän mentyään Johannes itki kauan, mutta päätti olla edelleen ilmaisematta itseään. Hän päätti elää kerjäläisenä oman kotinsa kynnyksellä.

Oman poikansa menettäminen oli tehnyt Johanneksen isästä hyväsydämisen ja nöyrän ihmisen. Hän alkoi sääliä talonsa edustalla majailevaa kerjäläistä ja antoi tälle usein runsaita almuja. Jopa niin paljon, että Johannes jakoi siitä toisillekin köyhille, tyytyen itse vain välttämättömään.

Johanneksen äidistä sen sijaan oli tullut katkera ja kovasydäminen ihminen. Hän inhosi talonsa portille asettunutta sairaalloista, haisevaa kurjaa nuorukaista. Äiti käski kylmästi talonmiestä ajamaan hänet heti pois. Myötätuntoinen talonmies ei kuitenkaan tohtinut ajaa kerjäläistä tiehensä, vaan rakensi tälle pienen vaatimattoman kojun jossa poika sai levät yöllä suojassa.

Johannes asui talonmiehen rakentamassa kojussa kuusi vuotta. Päivä toisensa jälkeen hän näki silmiensä edessä kaiken sen loiston, rikkauden ja puuhakkaan keskinäisen seurapiirin, jossa hänen vanhempansa ystävineen elivät.  Hän tiesi, että se kaikki voisi olla jokapäiväistä elämää hänellekin. Häneltä ei siellä puuttuisi ulkonaisesti mitään. Siitä huolimatta hän eli mieluummin puutteessa ja kurjuudessa, äitinsä halveksimana ja oudoksi leimaamana.

Eräänä yönä Johannes näki unessa enkelin. Enkeli kertoi, että kolmen päivän perästä Johannes otetaan tästä elämästä. Aamulla Johannes pyysi talonmiestä kertomaan emännälleen, että kojun kerjäläinen tahtoisi tavata hänet. Talonmies vei terveiset, mutta emäntä ei ottanut talonmiehen viestiä kuuleviin korviinsakaan.

Sitkeän taivuttelun jälkeen rikas Äiti-rouva kuitenkin astui kerjäläisen kojuun. Taivaan kutsun saanut nuorukainen kertoi äidilleen kuolevansa seuraavana päivänä ja pyysi, että saisi tulla haudatuksi talon portin luo kojuunsa. Sitten Johannes kertoi naiselle, että tahtoi antaa hänelle lahjan. Johannes ojensi äidilleen Raamatun.

Äiti tunnisti kirjan samaksi, jonka oli itse yli kymmenen vuotta sitten teettänyt kadonneelle pojalleen. “Tämä on poikamme Johanneksen Raamattu”, hän sanoi vihaisena. “Kerro heti, mistä sait tämän kirjan!” “Sinulta äiti”, sanoi Johannes vaitonaisesti. Silloin äidin silmät aukenivat ja hän tunnisti vihaamassaan kerjäläisessä oman poikansa. Seuraavana päivänä Johannes kuoli pois.

Käänteinen tuhlaajapoikakertomus

Tämä on käänteinen tuhlaajapoikakertomus. Poika lähtee kotoaan, mutta ei tuhlaamaan elämäänsä pinnallisissa nautinnoissa, vaan voidakseen uskoa syntinsä anteeksi, löytääkseen evankeliumin, löytääkseen taivaallisen Isänsä.  Hän jätti kasvuvuosiensa yhteisön.

Johannes oli elänyt rauhanyhdistyksen miellyttävien puuhien, selkeiden normien ja sisäisen keskinäisen arvostuksen keskellä. Hänellä oli ystäviä ja hyödyllisiä verkostoja siionissa. Hän tiesi hyvin, että tuo kaikki voi olla hänen koko elämän ajan. Mutta hänen omatuntonsa ei voinutkaan hyvin, sillä hän oli lukenut Raamattua. Pyhän Hengen ääni alkoi muistuttaa, että se mitä hänelle oli opetettu, ei ollutkaan Raamatun mukaista. Lähtemiselle ei ollut vaihtoehtoja, vaikka ratkaisulla  oli ajallisesti kallis hinta.

Elettyään jonkin aikaa kaukana poissa, erillään vl-yhteisöstä, hän tunsi että on edelleen sydämessään kiintynyt läheisin ihmisiin heihin. Hän tunsi lisäksi hengellistä vastuuta heistä ja kaipasi sitä että asioista voitaisiin kunnolla ja suoraan keskustella.

Tuntemattomana ihminen voi tarkkailla läheisiään, omaa herätysliikettään, uudella tavalla. Hän voi nähdä suoremmin sen sydämeen. Johannes olisi milloin vain voinut paljastaa henkilöllisyytensä ja olisi päässyt takaisin siihen samaan vauraaseen siionin sosiaaliseen elämään.

Mutta toisin kuin tuhlaajapojan tapauksessa, kodin ovet eivät avaudukaan hänelle. Johannes näki yhteisönsä todelliset arvostukset. Ne paljastuvat suhtautumisessa kaikkein hyljekstyimpään ja köyhimpään. Ulossuljettuun.

Taivaallisen Isän kodin ovi oli avautunut hänelle omakohtaisesti yksin armosta, mutta maallisessa kodissa, rauhanyhdistyksessä, oli tapahtunut jotakin sellaista, minkä tähden Johannes ei voinut sinne mennä. Tarjoamalla Raamattua äidilleen hän osoitti, missä on liikkeen vaikein kipukohta. Opillisessa  harhassa.

Mutta oliko jo liian myöhäistä?

Maalliset kotimme ovat hetken majoja.

(Aleksi)

*     *     *

Johanneksen tarina on alkuaan julkaistu Jaakko Heinimäen kirjassa Pieni mies jalustalla. Kertomuksia pyhimyksistä ja sankareista. Like, 1994

UUDET kymmenen käskyä

Kohtuullisuuden valintoja, valintoja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä

Tämän syksyn ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa oli pohjatekstinä 10 käskyä uudelle vuosituhannelle. Abien tehtävänä oli eritellä käskyjen herättämiä ajatuksia. 

10 käskyä uudelle vuosituhannelle 1. Älä lennä. 2. Kierrätä. 3. Pyöräile tai käytä julkisia kulkuvälineitä, älä omaa autoa. 4. Vältä muoviin pakattuja tuotteita. 5. Vältä lämmitys- ja ilmastointilaitteiden käyttöä kun voit. 6. Älä osta tuotteita jotka on tuotu kaukaa. 7. Jos et ole varma, tarvitsetko jotain, älä osta mitään. 8. Älä tee enempää kuin kaksi lasta. 9. Älä viljele tai rakenna neitseellistä vettä tai maata. 10. Tee näistä tavoitteista halpoja ja helposti saavutettavia.

Teksti on osa taiteilija Tea Mäkipään teoksesta vuodelta 2007.  

- Kulutustottumukset ovat hyviä tai pahoja tekoja. Teoksessa on lueteltuna yksinkertaisia käyttäytymissääntöjä päivittäistä elämää varten ekologisesta näkökulmasta, päämääränä elämän säilyminen maapallolla sellaisena kuin sen tunnemme, Tea Mäkipää sanoo.

- 10 käskyssä ei ole suomalaisille varsinaisesti mitään uutta. Se oli taideteoksen arvoinen siksi, että siinä määritellään hyvä ja paha. Se on moraalia alleviivatusti. Siinä osoitetaan selkeästi, että omat arkielämän valinnoillamme ja kulutustottumuksillamme on vakavia seuraamuksia. Valintamme ovat hyviä tai pahoja tekoja. Olen valinnut listalle vain kaikkein yksinkertaisimpia perusasioita. Varmasti monta tärkeää asiaa on jäänyt poiskin.

- Laatimani säännöt perustuvat nykyisin vallalla oleviin teknisiin ratkaisuihin, ei sellaisiin mahdollisesti parempiin standardeihin, jotka yleistyvät vasta joskus tulevaisuudessa. Siksi ne ovat jokaiselle mahdollisia toteuttaa omassa elämässä.

Käskyt perustuvat kulutuksen itsesäätelyyn niin että ihmisen tekojen hyvyys tai pahuus määrittyy suhteessa ympäristöön.

10 käskyä tulevalle vuosituhannelle on perusasioiden kiteytys, joka jää helposti mieleen ja on helppo muistaa.

Kohtuus vaarassa - Kymmenen kohtuullista vaatimusta julkistettiin

Tea Mäkipään lista on samanhenkinen kuin Pohjois-Karjalassa, Kolilla 24.10.2009 Kohtuus vaarassa -kansalaisseminaarissa laadittu lista. Listat rinnastuvat toisiinsa. Kolin seminaarissa laadittiin ikään kuin yhteiskunnan tasolle kohoava jatko Mäkipään 10 käskylle. Kohtuuden lista sisältää koko yhteiskuntaa koskevia ja poliittista päätöksentekoa edellyttäviä ratkaisuja.

- Rajallisella maapallolla jatkuvan kasvun tavoite on tappava tavoite. Ilmastonmuutoksen ja muiden isojen ongelmien äärellä ei riitä, että vähän fiksataan teknologiaa. Tarvitaan muutos, joka koskettaa koko olemustamme ja muuttaa elämänarvojamme. totesi tutkija, teologian tohtori Pauliina Kainulainen.

- Ilmastokriisiin kulminoituu teollisen maailman kohtuuttomuuksiin kiihtynyt elämäntapa. Kohtuuden hyve on ollut kaikkien korkeakulttuurien keskeistä viisautta, jonka meidän aikamme on unohtanut.

1.Elämäntavan syvällinen muutos on välttämätön. Pelkkä teknologia ei pelasta.

2. Tarvitaan yhteisiä sitovia rajoituksia kulutukseen. Tulevien sukupolvien pöydästä syöminen on lopetettava.

3. Energian käytön vähentäminen on ainoa mahdollisuus vastata riittävän nopeasti ilmastokriisin haasteeseen. Kulutusta on supistettava oikeudenmukaisesti ja hallitusti.

4. Ydinenergian ja uraanikaivosten tilalle kotimainen, hajautettu ja uusiutuva energiantuotanto.

5. Mainontaa on rajoitettava. Se luo keinotekoisia tarpeita.

6. Paikallisen tiedon tuhoaminen on lopetettava. Kokemusperäistä viisautta tarvitaan ekologisesti kriisiytyvässä maailmassa.

7. Luonnonvarojen kuluttamista on verotettava progressiivisesti.

8. Asevarustelu on lopetettava. Se vie ihmiskunnalta voimavarat ilmastokriisin torjunnasta.

9. Rajallisella maapallolla on luovuttava tavoittelemasta jatkuvaa kasvua.

10. Kohtuus arvoonsa. Se on vapautta kulutusriippuvuuksista.

Kohtuus Vaarassa 24.10.2009

Kohtuus-teesit naulattiin Luontokeskus Ukon oveen (YouTube)

Kohtuus vaarassa –prosessi jatkuu

Tulevan toiminnan suunnittelu on käynnistetty. Sitä jatketaan torstaina 12.11. klo 18-21 Joensuun laulutalolla (Kauppakatu 51). Seuraa nettisivuja.

Lue myös:

Epäkuluttajan sivut (Toimittaja Topi Linjama)

Luontosuhdeluonnos (Kuvataiteilija Heikki Räisänen)

Taiteilija Tea Mäkipää laati ekologiset käskyt. Suomen Kuvalehti 8.3.2007.

Kohtuus on vapautta (Pauliina Kainulainen)

Ekoteologiaa ja feministiteologiaa (Pauliina Kainulainen)

(M. K.)

Ystäviä laidasta laitaan

Olen itse vl, ja halusin kirjoittaa tänne siitä että kyllä uskovaisen mielestä kaikki ihmiset on ihan yhtä arvokkaita, uskoivat ne mihin vain. Minulle on ihan sama esimerkiksi värjääkö joku toinen hiuksiaan vai ei, tai onko hän homo tai ei.  Ainakin minulla on ystäviä ihan laidasta laitaan. Mutta toki joidenkin kanssa “menomestat” on erit, eli ei kaikkia asioita tule jaettua “ei uskovaisen” kanssa.

Sama kun minä en kiroile, ja jos joku kiroilee minun seurassa ja pyytää sitä minulta anteeksi, niin se on raivostuttavaa. Mulle on ihan sama, kuinka paljon joku kiroilee, ei minun edessä tarvitse esittää siveyden sipulia jos ei sitä ole. Minulle kelpaa kaikki ihmiset sellaisenaan kuin ovat.

Niin kuin Raamatussakin sanotaan, että vain Jumala tuomitsee elävät ja kuolleet, se ei ole minun tehtävä. Uskon vain omasta puolestani, enkä ajattele mihin muut ehkä joutuvat, se olisi väärin.

Meistä vl-uskovaisista ajatellaan monesti ties mitä… Ja meitäkin on varmasti moneen lähtöön, niin kuin kaikkia muitankin ihmisiä. Minä hyväksyn muutkin ihmiset, ja olen heidän kanssaan ystäväkin, ja toivon että minua ei leimattaisi uskonnon perusteella, vaikka sitäkin kyllä sattuu. Luulen että moni on samaa mieltä että leimaaminen on aina väärin, tekee sen sitten uskovainen tai ei-uskovainen.

(Ella)

Fil.toht. Seppo Lohi: “Homot ja lesbot hallitsevat mediaa”

Simon kirkkoherran Seppo Lohen mukaan lestadiolaiset olisivat peruneet joukolla Lapin Kansan tilauksiaan, mikäli Johanna Korhonen olisi tullut nimitetyksi lehden päätoimittajaksi syksyllä 2008.

 

Johanna Korhosen valinta Lapin Kansan päätoimittajaksi olisi voinut johtaa vanhoillislestadiolaisten parissa lehden tilausperuutuksiin, totesi Simon kirkkoherra, itsekin vanhoillislestadiolainen Seppo Lohi Keskisuomalainen-lehden haastattelussa 3.10.2008.

- On ihan selvä, että lestadiolaiset eivät hyväksy homo- eikä lesbosuhteita, Lohi sanoo.

– Olisi ollut suuri vahinko, jos Lapin Kansan päätoimittajaksi olisi tullut henkilö, joka asuu rekisteröidyssä parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa ja heillä on vielä lapsia, Lohi kauhistelee.

- Lehti olisi lakannut tulemasta, jos asianomainen olisi tullut päätoimittajaksi. Tuskin kuitenkaan uhkauksia on ennätetty vielä lähettää Alma Mediaan.

Kirkkoherra Seppo Lohi on väitellyt filosofian tohtoriksi lestadiolaisuudesta, tutkinut liikkeen perustajaa Lars Levi Laestadiusta ja lestadiolaista liikettä laajemminkin.

Hän laskee, että vanhoillislestadiolaisia on Lapissa yli 5 000 ja muissa lestadiolaisryhmissä uskovaisia on vielä päälle samankokoinen joukko. Lohi painottaa kuitenkin, että herätysliikkeellä on sellaista yhteiskunnallista ja hengellistä arvovaltaa, joka ulottuu Lapissa laajemmalle kuin on lestadiolaisuuden varsinainen kannattajien määrä suhteessa koko väestöön.

– Liikkeen vaikutus on Lapissa huomattavasti suurempi kuin kannattajakunnan määrä.

Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy homoutta tai lesboutta. Mutta tästä huolimatta näitä ihmisiä ei silti syrjitä, Lohen käsityksen mukaan.

Lohi kimmastui YLE:n uutisille

Yleisradion uutiset eivät saa lestadiolaisilta kiitosta. YLEn uutisissa oli nimittäin lausuttu julki totemus, että Lapissa ollaan “pimeyden ytimessä”, kun homo- ja lesbosuhdetta ei hyväksytä.

- Se oli törkeä hyökkäys valtaenemmistöä kohtaan. Homoja ja lesboja on vähän, ja nyt he hallitsevat koko mediaa. Yle on valjastettu lesbojen asialle, Lohi kimmastuu haastattelussa.                           (Keijo Lehto,  Keskisuomalainen 3.10.2008.)

Salla Remes-Ylönen kiistää Seppo Lohen väitteet

Pohjois-Karjalassa vaikuttava keskustalainen poliitikko ja toimittaja Salla Remes-Ylönen kirjoitti nettipäiväkirjassaan:

- Väittäisin, että tunnen jonkin verran lestadiolaista herätysliikettä, vaikka en siihen kuulukaan. Tiedän, että valtaosa lestadiolaisista ei ole Kemin kirkkoherran Seppo Lohen kanssa samaa mieltä siitä, että irtisanoisi lehden heti tai uhkailisi sillä. Pakko on sanoa, että vaikka ei hyväksyisikään homoja ja lesboja, kristillinen etiikka opettaa kyllä rakastamaan lähimmäistään, ei tuomitsemaan. Missä on armo, rakkaus ja rauha, kun lehtien palstoilla toista lyödään ja ihmisiä leimataan?

Tiedän, että valtaosa lestadiolaisista ymmärtää, että kun suvaitsevaisuutta tarvitsemme kaikki, sitä on suotava myös toisille. Kukaan ei ole virheetön ja joka on, voi sen kuuluisan kiven sitten heittää.  – - Tai ehkä ilma todellakin on Lapissa erittäin ummehtunutta. Se vain on ikävää, että fiksuja ja asiallisia lestadiolaistuttujanikin tämä tämmöinen leimaa, vaikka he eivät sitä leimaa ansaitse.

Lue myös:

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Uskovaiset homot ja lesbot (keskustelupalsta)

Yhteys-liike

SETAn kristillinen ryhmä Malkus

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
   – Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
   – En…
   – Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

24 kännykkää ja oma linja-auto

Lempääläläisillä Riikoloilla on 19 lasta.Raha ei ole se tärkein asia suuressakaan perheessä, vaan rakkaus ja rauha Jumalan kanssa! Ja rakkaus vain lisääntyy kun sitä jaetaan.

Lapsia saa tulla vaikka 20, huudahti 17-vuotias Hannele Palokangas, kun hän haki opiskelemaan lastenhoitajaksi Rovaniemellä vuonna 1979.

Hannele ei voinut silloin tietää, että aika lailla niin oli käyvä. Muutaman vuoden päästä hänet vihittäisiin Risto Riikolan kanssa, johon hän oli kiinnittänyt huomiota jo rippikoulussa.

Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, Hannele ja Risto Riikola istuvat vierekkäin olohuoneessaan Lempäälän Kuljussa. Maailmaan on saatettu 19 lasta, joista osalla on omiakin lapsia.

Kaikki lapset eivät ole asuneet yhtä aikaa saman katon alla: kun Lyydia, nyt 7, syntyi, perheen esikoinen Antti oli jo 20-vuotias.

Vanhoillislestadiolaisessa perheessä on otettu kaikki lapset vastaan rakkaudella. Hannele ja Risto ovat varmoja, että lapsia on tullut juuri niin paljon kuin on ollut tarkoitus.

- Jos olisi ollut esimerkiksi sairautta, tuskin Luoja olisi antanut näin paljon lapsia, Hannele toteaa.

Joku ihmiseltä salattu tarkoitus on varmaan ollut silläkin, että perheen kuopus Aurora menehtyi kohtuun viisi vuotta sitten. Iloisen elämän keskellä Auroran kohtalo on Riikolan perheen surullisin asia.

- Vaikka se ei ole kenenkään syy, Risto toteaa mietteliäänä.

Surusta toipuessa suuresta perheestä oli apua. Eteenpäin piti mennä, vaikka surut oli surtava.

Ja nyt puolet perheen lapsista on maailmalla, kotona asuu enää yhdeksän.

- Helpoksi on käynyt, Hannele Riikola naurahtaa.

Tai helpoksi ja helpoksi. Minulle nousee hiki, kun yritän hahmottaa, kuinka paljon aikuisia ja lapsia Riikoloiden kotona on. Heitä on paljon, sillä haastattelupäivä on Pekan, 17, syntymäpäivä. Katariina, 26, on saapunut lapsineen Nastolasta. Mummu, Elsa Sieppi, istuu kiikkustuolissa ja nautiskelee hyörinästä.

Sohvalla vierekkäin istuvat Kristiina ja Kristiina, joista toinen on perheen tyttäriä ja toinen miniä. Toinen heistä on lempinimeltään Kitsu, mutta kumpi. Saman näköisiä ja oloisia kaunottaria. Tuolla pyörähtää Eki, Lauran kokemäkeläissyntyinen aviomies. Hänkin on muuten 19-lapsisesta perheestä.

Hannelen ja Riston syliin kapuavat vuoroin omat lapset, vuoroin lastenlapset, joita on yhteensä jo yhdeksän.

Joku kuuluu kattavan keittiön kolme- ja puolimetriseen pöytään kahvikalustoa.

Kaksospojat Olli ja Kalle, 14, heittävät välillä painiksi.

Päätän olla yrittämättä liikaa. Nämä nimet eivät painu päähän ihan heti. Se selviää, että lapsista neljä ei ole paikalla: Lääkäriksi valmistunut Antti, 27, on päivystysvuorossa Ähtärissä. Poissa ovat Kaliforniassa aupairina oleva Eveliina, 19, yliopistossa opiskeleva Lasse, 24, ja aina töissä oleva Anna-Tuulia, 21.

- Täällä ei ole koskaan tarvinnut olla yksin, paikalla olevat 1980-luvulla syntyneet lapset vakuuttavat kuin yhdestä suusta.

Uskon sen. Ja senkin, että jos on erityisesti halunnut olla yksin, on pitänyt lähteä erikseen ulos.

Lempäälässä on toki muitakin suuria perheitä, mutta lapset muistelevat, että koulussa on joskus ihmetelty sisarusten suurta lukumäärää.

- Eivätkä muut aina ole uskoneet, että meillä oikeasti on näin paljon sisaruksia, kertoo Kristiina, 18.

Arjen pyörittämiseen on tarvittu lukuisia pesukoneita, pakastimia, 24 kännykkää ja jopa oma linja-auto. Maitolitrojen ja perunakilojen kulutuksesta Riikolat eivät välitä puhua. Niistä kun tulee pahoja puheita jälkikäteen. Maitoa on ostettu, kun sitä on tarvittu. Piste.

- Mutta muuten ei ole juuri eroa sillä, onko lapsia yksi vai kaksikymmentä. Kaiken saa sujumaan, kun ymmärtää muutaman perusasian, Hannele Riikola toteaa.

Ja ne muutama perusasia ovat tässä: kun väsyttää, apua on otettava vastaan. Esimerkiksi kodinhoitoapua, ystävien ja sukulaisten apua.

Toiseksi: yöllä täytyy nukkua, lasten ja aikuisten.

Kolmanneksi: omia harrastuksia on oltava. Hannelekin pelasi aikoinaan lentopalloa, nyt rakkain harrastus on lukeminen. Risto kulkee metsällä.

Nykyisin Riikolat opettelevat elämään joka vuosi pienempänä perheenä. Vuosi sitten syksyllä Riikoloilta oli varsinainen muuttoaalto. Silloin omilleen lähtivät Anna-Tuulia, Eveliina ja Kristiina. Seuraavana lähtövuorossa on ehkä Pekka.

Isojen lähteminen näkyy ison perheen arjessa siten, että auttavia käsiä on vähemmän. Isot tytöt olivat paimentaneet pienempiään, olleet aikuisia talossa.

Muutoista huolimatta kaikenikäiset lapset ovat läsnä ja lähellä. Mikollekin rakennettiin oma koti viereiselle tontille talkootöinä.

- Minulla on pikkuveli Lasse alivuokralaisena. Ja joskus siskot tulevat siivoamaan, jos kauniisti pyydän, Mikko kehaisee.

Silja, 11, tuhahtaa vieressä.

Edith Ahola

 Aamulehti 25.10.2009

Yhdysvalloissa, Ohiossa on Duggarin 19-lapsinen perhe, joka tunnustaa baptismin konservatiivista suuntausta. Siinä ajatellaan samoin kuin vl-uskossa: lapset ovat Jumalan lahja. Perheellä on tiettävästi oma TV-show. Julkisuudessa on pohdittu lasten synnyttämisen rajallisuutta lääketieteelliseltä kannalta: miten paljon synnytyksiä olisi yhdellä naisella todella mahdollisuutta saada aikaan.

Väestönkasvu uhkaa lastemme elämää

Maapallolla elää nyt 6,8 miljardia ihmistä. Väkiluku kasvaa tätä nykyä joka vuosi yli 70 miljoonalla ihmisellä. Joka ikinen kuukausi maapallon väestö kasvaa 6,7 miljoonalla uudella ihmisellä. Joka ikinen päivä maailmaan tulee 220 000 uutta ihmistä lisää (nettokasvu: laskettu syntyvyys miinus kuolleet).

Ihmiskunta on nyt koko olemassaolonsa ajan suurimman uhkan edessä. Tutkija  James Lovelock on ennustanut, että ilmastonmuutoksen vuoksi maapallolla on tämän vuosisadan lopulla jäljellä enää vain miljardi ihmistä. Siis ennen kuin alkaa vuosi 2100, maapallon väestöstä valtaosa eli runsaat 5 miljardia on  tuhoutunut. 

Siihen on tasan 90 vuotta. Lapsi, joka on syntynyt tänä vuonna, voi nähdä elinaikanaan ihmiskunnan suurimman katastrofin.

Tälle 90 vuoden ajalle voidaan ennakoida päivittäinen ihmisten tuhoutumisen tahti, kun ilmastonmuutos on päässyt vauhtiin. Silloin emme enää voi estää katastrofia millään.

Mitä vähemmän meitä ihmisiä on, sitä paremmin voimme hallita ilmastonmuutosta nyt, kun vielä voimme edes jotain tehdä,  ja ehkä turvata elinkelpoisen ympäristön ja turvallisen ravinnon myös lapsenlapsillemme.  

Noin kaksilapsinen perhe on 21. vuosisadalla maapallon hallitun väestöpolitiikan ja elinympäristön turvaamisen ehdoton edellytys.

Syntyvyyden kasvu kiihtymässä

Teollisissa maissa ollaan lähes kaikkialla lähellä lukemaa kaksi tai sen alle. Mutta nyt myös länsimaissa syntyvyys on alkanut jälleen kasvaa (HS 11.8.2009).

Maapallon väestöräjähdys osoitti todellakin hiipumisen merkkejä 1900-luvun lopulla. YK:n ja Yhdysvaltain väestötoimistot korjailivat tuolloin ennusteitaan. Syntyvyys väheni vuosituhannen päättyessä odotettua nopeammin lähes kaikkialla, myös kehitysmaissa.

Rohkeimmat veikkasivat jo, että pelätty maapallon väestöräjähdys seisahtuisi 10–11 miljardiin ihmiseen. Tämä toteutuisi noin vuonna 2065 – ja sitten maapallon väkiluku alkaisi hiljalleen jopa laskea. Väestönkasvun pysähtyminen antaisi pienen mahdollisuuden sille, että ehkä ihmiskunta sittenkin  selviytyisi  ja kykenisi estämään ilmakehän lämpenemisestä seuraavan katastrofin.

Mutta syntyvyys on nyt alkanut jälleen kohota. Se  ei  enää alenekaan kohti länsimaista lukemaa, noin kahta lasta äitiä kohti. Mikä on muuttanut suunnan?

Modernisaatioteorian mukaan kakkien maiden pitäisi hiljalleen muuttua demokratioiksi, joissa syntyvyys on alhainen ja koulutustaso ja elintaso on korkea.  Mutta tämän kehityksen toteutuminen on asetettu viime aikoina kyseenalaiseksi, esim. The Economist-lehden julkistamien tutkimusten mukaan.

Tulkinta väestönkehityksen suunnasta kuuluu, että kun vauraus lisääntyy, ihmiset siirtyvät lisääntymisessään painottamaan määrän sijasta laatua ja tekevät vähän lapsia, mutta hoitavat nämä lapset erittäin hyvin. Tämä johtaaisi radikaalisti alhaisempaan syntyvyyteen, ja jopa siinä määrin, että mennään alle uudistumisen takaavan syntyvyyden.

Kun vauraus edelleen lisääntyy, näyttäisi käyvän kuitenkin niin, että lapsiluku alkaa jälleen nousta, kun olemassaolevien lasten hyvinvointi ei enää vaarannu vaikka perheeseen syntyisi lisääkin jälkeläisiä. Tämä on ympäristön ja luonnon kannalta uhkaava trendi, sillä korkean tuloluokan lapsista kasvaa todennäköisesti korkean kulutustason aikuisia.

Monien arkipäivässään tekemät havainnot tukevat tätä ennakoitua kehitystä. Alemman keskiluokan perheet tekevät usein yhden tai kaksi lasta, mutta ylemmän keskiluokan perheissä on jo nyt yhä yleisemmin kolme tai neljä lasta. Lisäksi, kyselytutkimusten mukaan suomalaiset haluaisivat tosiasiassa hieman suuremman perheen kuin mihin he todellisuudessa ovat päätyneet tai päätyvät.

Myös tilastot tukevat käsitystä ylemmän luokan keskimääräistä suuremmista perheistä.  Etenkin miesten korkeampi koulutus ja korkeampi tulotaso ennustavat lasten määrän kasvua. Naisten kohdalla suhde on yhä edelleen päinvastainen, muttei kuitenkaan yhtä voimakas, joten nettovaikutuksena todellakin koulutetummat ja paremmin tienaavat lisääntyvät länsimaissa enemmän. “Liian korkea elintaso” siis nostaa syntyvyyttä.

Lisäksi kehitysmaissa on yli 200 miljoonaa seksuaalisesti aktiivista naista, jotka eivät saa ehkäisyä, vaikka he eivät haluaisi tulla lähiaikoina raskaaksi. Joka vuosi arviolta 80 miljoonaa naista tulee raskaaksi haluamatta sitä.

Pitkään on tiedetty, että naisten koulutus on paras ehkäisykeino. Opiskelu lykkää lasten hankintaa, ja koulutetut naiset tuntevat ehkäisymenetelmät yleensä hyvin. Koulutetut naiset saavat kehitysmaissa 1–4 lasta vähemmän kuin vähän kouluja käyneet.

Mutta onko tämä liian hidas menetelmä? Onko valtioiden tartuttava ongelmaan nopeammin ja tiukemmin? Kiinassa ei jääty odottelemaan kasvun hidastumista “luonnollista” tietä, vaan se otti käyttöön tiukan yhden lapsen politiikan 1900-luvun lopulla.  On arvioitu, että sen ansioista  maailmaan jäi syntymättä noin 300 miljoonaa ihmistä. Kumuloituvat vaikutukset ovat tietysti merkittävimmät.

Luopuuko SRK ehkäisemättömyysvaatimuksesta?

Tuskin. Vanhoillislestadiolainen kirkkoherra Seppo Lohi on ennakoinut, että jos liike luopuu ehkäisykielteisestä opistaan, vanhoillislestadiolaisuus katoaa 50 vuodessa. Siis jopa nopeammin kuin koko ihmiskunta joutuu kohtaamaan liiallisen väestönkasvun ja kulutuksen aiheuttaman tuhonsa.

Vanhoillislestadilaisten määrällä ei sinänsä ole merkitystä maapallon nykysuunnassa suuntaan eikä toiseen. Kristilliseltä / hengelliseltä kannalta voidaan kysyä, voiko vanhoillislestadiolaisten lisääntymisratkaisu  olla mallina ja esikuvana maapallon kaikkien ihmisten elämäntavalle. Jos vl-lisääntymisratkaisu on Jumalan sanan mukainen, silloin sitä tulee voida suositella kaikille.

(M.K. , kommentit myös ktimo@suomi24.fi)

Lue myös:

Heikki Räisänen: Luontosuhdeluonnos

Ympäristövastuu alkaa makuuhuoneesta

Marjut Lindberg: Väestönkasvu verrattavissa päästöihin, HS 7.2.2009.

Eero Paloheimo: Teknisiä analogioita. Tieteessä tapahtuu 2/2008.

Sytytän kynttilän

On ihminen kuin ruoho vaan,

ja pysyväistä oloaan

hän ei voi täällä rakentaa.

Sen murtaa rikki kuolema.

Tänään meistä moni muistelee poismenneitä läheisiään. Rohkaiskoon ikiaikojen Jumalan sana Sinua, joka tänään ikävöit rakasta ihmistä, samoin kuten tässä allekirjoittanut.

Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään, vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti. (2 Kor.4:18.)

Suru on tullut osaksi elämää. Se on muuttanut suhtautumista elämään kokonaisuutena enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu. On surun, kaipauksen ja ikävöimisen aika.

Läheisen kuolema muuttaa elämää. Muutoksen kokee jokainen eri tavalla. Hyvin henkilökohtaisella tavalla. Ja elää sitä omaan tahtiinsa.

Surun kanssa eläessä kohtaa niin kovaa ja mustaa ahdistusta, josta voi olla vaikea uskoa pääsevänsä koskaan eteenpäin. On kuin ahdistuksen vanki. Tässä tilanteessa haluan rohkaista sinua luottamaan, että siihen ei Jumala surevaa jätä. Hän johdattaa armossaan meidät aikanaan uuteen turvalliseen vaiheeseen, jolloin sydämen täyttää surun ja kaipauksen lisäksi syvä kiitollisuus. Ilo ja kiitollisuus siitä mitä tuo poismennyt ihminen elämällään ja työllään antoi. Ja luottamus siihen että usko kantaa myös ikuisuuteen asti. Jumalan armo on loputon ja kantaa yli kuoleman meren.  Meillä on aina toivon näkymä surunkin keskellä.  Kynttilän elävä liekki muistuttaa poismenneen rakkaan elämästä ja luo mieleen kiitollisuutta tässä ja nyt. 

(Eveliina)

Usko antaa toivon näköalan

Jumalan luomistyö tapahtuu hedelmöityksessä

Minä näen e-asian uskovaisena niin,  että kun Luoja ensimmäisten ihmisten jälkeen loi uuden ihmisen, ja siitä lähtien aina, naisessa oleva munasolu hedelmöittyy siittiöstä. Ja näin siis uusi elämä saa alkunsa. Joskus voi tulla luonnollinen keskenmeno erinnäisistä syistä esim. hedelmöitetty munasolu ei olisi ollut elinkykyinen yksilö. Sekään ei tapahdu Jumalan siitä tietämättä!

Mutta, ihminen ei siis luo ihmistä! Vaan hedelmöityksen kautta ihminen toimii välikappaleena Jumalan työssä.  Nainen saa olla Jumalan  luomistyön “astiana” .

Silloin, kun hedelmöitystä ei tapahdu, joko ehkäisyn seuraamuksena tai siksi, että sukupuoliyhteyttä ei ole tapahtunut, se tarkoittaa että ei Jumalan luomistyötäkään silloin tapahdu. Ei kai kukaan uskovainen ajattele niin, että ihminen olis olemassa ennen hedelmöittymistä. Raamattuhan sanoo jotenkin niin, että Jumala tuntee ihmisen “jo äidin kohdussa”. Mutta silloinhan on jo se hedelmöitys tapahtunut.  (En muista tuota Raamatun paikkaa että mistä sen löytäisi.)

Ihmisen “siemen” on vasta se hedelmöittynyt solu.  Jos kasvin lisääntymiseen vertaa, niin kasvin siemenhän on jo hedelmöittynyt. Ei siitä ilman hedelmöitystä voi uutta kasvia kasvaa. Mutta miehen siittiö ei ole vielä ihmisen alku. Eikä munasolukaan ole ihmisen alku. Vaan ne ovat “vain soluja”, kuten kasvissa on emilehdet ja heteet. (Anteeksi kömpelö vertaus.)

Jos hedelmöitystä ei siis tapahdu, voiko kukaan siis syyllistää tällaista pariskuntaa siitä, että he olisivat “estäneet” jonkun ihmisolennon syntymistä tähän maailmaan, kun kerran luomistyötä ei ole tapahtunut? Mielestäni tämä “syyte” on perusteeton. Se saattaa aiheuttaa joissakin syyllisyyttä. Esim. jos puoliso joutuu oman työnsä puolesta olemaan pois paljon kotoa, mistä he voisi tietää varmasti, että Jumalan tahto on, että ko. puoliso joutuu olemaan pois kotoa. Ovatko he sittenkin syyllistyneet nyt estämään tiettyjen lapsien syntymisen? Mitä jos joku muu työ, jossa ei jouduttaisi olemaan erossa toisistaan pitkään,  olisi Jumalan mieleen enempi? Mistä he voivat tietää? Esimerkkejä erilaisista itsekkin valituista elämän tilanteista voisi löytää varmaan useita laidasta laitaan.

Mistä me ihmisinä voidaan tietää sen mikä on Jumalalle mieleen? Korjatkaa jos olen jossain väärin kirjoittanut mutta näin minusta tuntuu.

Minusta kristittynä hedelmöityksen korostaminen Jumalan luomistyön paikkana tulisi tuoda uskovaiselle naiselle vapauden eikä johtaa “orjuuden ikeeseen”. On suuri lahja, että minä saan kantaa uutta elämää sisälläni.

(Viiden lapsen usk. äiti)