Armoneuvot.
Sana on tuttu lähes jokaisesta saarnasta ja Päivämiehen numerosta. Kristinopillisesti sanalla toinen merkitys kuin sille on nykyisessä opetuksessa pantu. Laestadius käytti termiä Tunnustuskirjojen mukaisessa erityismerkityksessä. Samoin Väinö Havas, syvällinen teologi ja armoitettu puhuja, käytti aikanaan opetuksessaan käsitettä samassa opillisessa tarkoituksessa. Mutta on kysymyksenalaista, missä määrin nykyinen kristillisyys tuntee käsitteen tosiasiallisen, hengellisesti syvällisen merkityksen.
Kristinopillinen termi
Armoneuvot on sisällöltään määritelty ja rajattu kristinuskon käsite. Nykyisessä ”kaanaan kielessä” armoneuvo-sanaa käytetään yleisesti merkityksessä ”laki”. Armoneuvoilla tarkoitetaan tyypillisesti lainomaisia kieltoja ja käskyjä, tämä on kiistaton tosiasia. Niillä ymmärretään yhteisön elämässä ajan mittaan syntyneitä normeja, joita ei sellaisenaan kuitenkaan ole kirjoitettu Raamatun käskyihin eikä Tunnustuskirjoihin.
Näitä ”armoneuvoja” käsitetään olevan esimerkiksi pidättyminen television hankkimisesta, ehkäisyn käyttämisestä, korvakorujen pitämisestä, monista kulttuuriharrastuksista jne.Tässä merkityksessä ymmärretyillä ”armoneuvoilla” on vahva vaikutus uskonelämään ja luottamukseen armoon. Jos rikot “armoneuvoa”, olet teollasi kieltämässä tai jo kieltänyt uskosi.
Tällainen merkitys käsitteelle ”armoneuvot” on kuitenkin suhteellisen uusi. Se on otettu SRK:n opetuksessa käyttöön luultavimmin vasta 1970-luvulta lähtien. Käsitteen muutos ei tietenkään ole voinut lyödä itseään täysin läpi koko siionin. Tänäkään päivänä kaikki puhujat eivät pidä sanan ”armoneuvo” nykyistä merkitystä asiaankuuluvana. Sen ymmärretään aiheutavan sekaannusta ja pinnallistavan hengellistä uskonymmärrystä. Nuoremman polven teologeille käsitteen viljely nykymerkityksessä herättää kiusallisia tuntemuksia.
Mitä armoneuvoilla tarkoitetaan luterilaisessa opetuksessa?
Luterilaisessa kristinopissa käsite armoneuvot (nykyinen kielellisesti uudempi termi armonvälineet) tarkoittaa tiettyä, rajattua ja täsmällistä opillista käsitettä, vieläpä aivan keskeistä kristillisyyden perusasiaa.
Armoneuvot ovat kristinuskossa ne tietyt armonvälineet, joita ihminen tarvitsee löytääkseen armon ja pysyäkseen uskossa, Jumalan lapsena. Ne ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Niiden perusteet ovat raamatulliset.
Pyhä Henki vaikuttaa ja tekee työtään seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Luterilaisen opetuksen mukaan armoneuvo tarkoittaa siis yksinkertaisesti Jumalan sanaa (=Raamattu), synninpäästöä ja sakramentteja (=kaste ja ehtoollinen). Armoneuvo-käsite ei tarkoita mitään muuta kuin tätä.
Armonvälineet eli armoneuvot ovat siis evankeliumi (1.Kor.15:1-11), rippi eli synninpäästö (Ap. t. 10:43; Room.10:10-11; Joh.20:23) sekä sakramentit (kaste, ks. Matt.28:19, ja ehtoollinen, ks. Matt.26:26-28 ). Oppi armonvälineistä ilmenee myös Tunnustuskirjoissa, esimerkiksi opista kirkosta ja virasta.
Luterilaisessa kirkossa ja kristinopissa sanalla tarkoitetaan siis eri asiaa kuin nykyisessä kielenkäytössä. Jotkut puhujat ovat pitäytyneet sinnikkäästi kristinopillisessa merkityksessä ja käyttävät termiä vain sen mukaisesti. Tähän viittasi esimerkiksi Pauli Vaarala suviseurasaarnassaan yli 20 vuotta sitten:
”Uskossa säilymistä varten Jumala on säätänyt valtakuntaansa monia armoneuvoja. Yksi tällainen on kallis armoneuvo on rippi.” (Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985, s. 137.)
Käsite ei siis tarkoita sellaista elämäntapaan liittyvää sääntöä, jollaisena käsite nyt selitetään. Sana ei tarkoita seurakunnan eri aikoina kehittelemiä neuvoja tai ohjeita. Niiden nimittäminen samalla sanalla “armoneuvo” on siksi harhaanjohtavaa. Se on myös vastoin Lutheria ja luterilaista tunnustusta, johon kristillisyys nojaa (”Näin me uskomme”, ks. www.srk.fi).
Laestadius ja Havas: armoneuvot – uskon ankkurit
Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko ja uskossa pysyminen perustuu Jumalan säätämiin armonvälineisiin. Jumala vanhurskauttaa ihmisen jumalallisen järjestyksen kautta. Hän vanhurskauttaa ihmisen armonvälineiden avulla. Armoneuvot-käsitteellä tarkoitetaan yksinkertaisesti niitä välineitä, menetelmiä, joilla Jumala synnyttää, ylläpitää ja vahvistaa uskon ihmisessä. Ne ovat uskon ankkurit.
Näin asiaa täsmensi Väinö Havas 1940-luvulla, viitaten oman aikansa kaste-keskusteluun hän luettelee kaikki kristinopin mukaiset armonneuvot:
”– kasteen muisteleminen on meille uskossa kilvoitteleville vain yksi Herramme säätämä tuki monien muiden joukossa. Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki.” (SLL 1940.)
Saarnassaan 1934 Havas toteaa: ” .. Ja niin me monta kertaa säpsähtäen kysymme itseltämme: ‘Vieläkö nytkin olen elävänä oksana totisessa viinipuussa? Vieläkö tällaisenkin raukan poveen vuotavat Jeesuksen sydämestä elämänveden virrat?’ - – Näin ollen me tarvitsemme tässä kohdassa avuksemme kaikki Jumalan suomat armoneuvot.
Yksi näistä armoneuvoista on evankeliumin julistus. Sen alla olemme nyt olleet koolla monta päivää. – - Mutta me tarvitsemme tässä suhteessa myös sen armoneuvon, jonka ääreen tänä iltana olemme kokoontuneet. Kyllä Jeesus tiesi, mitä hän teki, kun ehtoollisen asetti. Hän tiesi opetuslastensa jatkuvan uskonheikkouden, tiesi, mitenkä vaikeata on tämän maailman tuulissa muistaa kallista lunastustyötä ja sovintoarmoa. Näin ollen Jeesus asetti Herran pöydän juuri siinä tarkoituksessa, että meidän muistimme tässä autuutemme ydinkohdassa tulisi virkistetyksi. – - ” (Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.)
Lars Leevi Laestadiuksella oli teologin koulutus. Hän on käyttänyt saarnoissaan armoneuvon käsitettä täsmälleen samassa merkityksessä kuin se esiintyy Tunnustuskirjoissa ja kuin sitä nykyäänkin luterilaisessa opetuksessa käytetään. Seuraavassa vanhaa suomen kieltä käyttävässä suomennoksessa on käytetty armoneuvosta vanhempaa suomennosta armonvälikappale. Asiayhteydestä ilmenee, että Laestadius käytti termiä juuri tässä samassa ”armonneuvon” merkityksessä::
”Tarvitsevatkos semmoiset parannusta, jotka harvoin tulevat kirkkoon ja jumalanpalvelukseen, jotka ylönkatsovat armonvälikappaleita, eivätkä käy enää Herran Ehtoollisella? Niitä on vähimmässäkin laskussa yhdeksänkymmentäyhdeksän, jotka tässäkin seurakunnassa ovat alkaneet mettässä elämään ja armon välikappaleita ylönkatsomaan.”
Laestadius: Saarna 3. kolminaisuudensunnuntaina1853.
Käsitteiden huolimattoman käytön sekaannuksista varoitti jo Havaskin kirjoituksessaan:
”Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan, niin että muut jäävät varjoon, ja niin, että jotakin näistä kiivaasti muiden kustannuksella tehostaessamme kylvämme opillisin väittelyin riitaa ympärillemme.”
Kirjoituksensa lopuksi Havas vielä vahvistaa:
”Kiitos, Herra, kaikista suomista armoneuvoista, joilla Sinä vahvistat lastesi heikkoa uskoa ja joilla sinä tuet meitä näännyttävässä kilvoituksessamme murheenlaakson läpi Taivaan kotiin vievällä autuuden tiellä. Kiitos siitä, että me ahdistetut uskovaisesi saamme jatkuvasti muistella kastettamme ja vaeltaa kasteen armon kantamina Sinun ikuiseen täydelliseen rauhaasi.”
Havas käyttää käsitettä huolellisesti täsmälleen kristinopin mukaisessa merkityksessä.
Armoneuvot-käsite rajana muihin uskontoihin
Luterilaisessa opetuksessa oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on varsin keskeinen ydinkäsite myös opillisesti, suhteessa muiden uskontojen opetukseen. Se nimittäin erottaa uskonpuhdistuksen luterilaisuuden katolisuudesta sekä muista suuntauksista, joissa varmuus armosta saatettiin perustaa esimerkiksi ihmisessä olevaan hyvän pyrkimykseen, johonkin psykologiseen sisäiseen kokemukseen, tai vaikkapa psyykkisesti vaikuttavaan, suggestiiviseen joukkoelämykseen, vailla suoraa kosketusta Jumalan sanaan.
Keskustelu ja neuvonpito ovat tarpeellisia
Tarkoitukseni ei ole esittää, että kristitty voisi elää uskossaan kokonaan vailla yhteyttä seurakuntaan ja vailla vuorovaikutusta muiden kanssa. Sellaista äärimmäistä päätelmää ei yllä sanotusta ole mahdollistakaan tehdä. Kristitylle on varmasti hyväksi kuulla seurakunnassa, kuinka toiset kristityt kulkevat ja kuinka ymmärtävät hankalia eettisiä kysymyksiä. Voidaan jakaa kokemuksia, itse kunkin “psalmeja”, kuten ennen sanottiin, ja voidaan neuvoa ja opastaa toinen toistaan. Elämässä nousee esiin uusia näkymiä, uusia ratkaistavia kysymyksiä. Niitä on hyvä Raamatun valossa pohtia yhdessä niillä työkaluilla, jotka meillä kristittyinä onkäytettävissämme. Näitä työkaluja ovat uskosta ja evankeliumista nouseva motiivi toimia kristillisen rakkauden mukaan, “Kristuksen mielellä”, sekä sekä sydämestä nouseva ja järjellä ymmärettävä eettisyys, moraalinen asennoituminen. Kun nämä työkalut otetaan käyttöön eettisissä pohdinnoissa, toimitaan raamatullisesti (ja toivon mukaan vältetään ns. ylilyönnit, eli väärä vallankäyttö). Silloin myös suhde Raamatun kirjoituksiin säilyy raittiina.
SRK:n kielenkäyttö päälaellaan
Kuten tässä on todettu, esimerkkeinä sananjulistajat Laestadius, Havas ja toisaalta painavana ohjenuorana luterilaisen kirkkomme katekismus opettavat, että käsite armoneuvo l. armonväline tarkoittaa Jumalan sanaa, rippiä, 
kastetta ja ehtoollista. Armoneuvot tuovat Jeesuksen ristinkuoleman ja Jumalan armon ihmisen lähelle ja sekä synnyttävät uskon että vahvistavat sitä.
Armoneuvo-sanalle on siis varattu oma, sovittu ja rajattu merkityksensä. Siksi sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun puhutaan esimerkiksi SRK:n kannanotoista ja käytännön elämäntapaan liittyvästä suosituksesta tai ohjeesta/kiellosta/käskystä. Nehän taas nykyään ymmärretään monesti autuuden ehtoina (valitettavasti), joten armoneuvon käsite on niissä käännetty päälaelleen.
Voidaan kysyä, onko mahdollisesti opillisen rappeutumisen merkki, kun näin keskeisen hengellisen käsiteen merkitys on katoamassa. Tämä asiaintila on seurausta siitä tapahtumaketjusta, joka käynnistyi 60-luvun asetelmassa papit – maallikot. Silloin kadotettiin valtaosa teologisesta asiantuntemuksesta. Sen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ennakkoluuloinen suhtautuminen ammattimaiseen teologiaan. Tästä on seurannut paljon ongelmia, johin en tässä yhteydessä puutu enempää. Mutta ilman tätä vaihetta opillinen uskon perusteiden ymmärrys olisi voinut kehittyä suotuisammalla tavalla.
(Kirjoittaja: “Verstaalla pohtija”)
Pauli Vaarala, suviseurasaarna. Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985.
Väinö Havas, Kasteen armo. Siionin Lähetyslehti, heinäkuu 1940.
http://p2.foorumi.info/keskusteluavanhoillislestadiolaisuudesta/viewtopic.php?t=25
Väinö Havas, Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.
Lue myös:
Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)
5 kommenttia
syyskuu 21, 2009 kello 17:56
Hyvin kirjoitettu teksti.
Oikeassa olet, armoneuvo/-väline-termiä ei saisi käyttää väärin. Itse, ihan rivi-vl:nä en ole aiemmin tällaista termiä paljon “pohtinut”, kunnes luin tämän tekstisi! Tottakai huomasin Päivämiehessä tämän “armoneuvo”-jutun, oliko se pääkirjoituksessa jokin aika sitten vai mitenkä…
Niin, jos me muissakin asioissa sanomme ja toteamme: “näin on aina elävässä kristillisyydessä/vanhoillislestadiolaisuudessa/uskovaisten joukossa opetettu”, emmeköhän me perusta käsityksemme armoneuvoista näiden “ennen uskoneiden”, Lutherin, Laestadiuksen ja Havaksen ajatuksiin tässäkin asiassa… Jos oppi pysyy muuttumattomana (niin kuin aina sanotaan!), niin pitäähän meidän olla samaa mieltä kuin Laestadius ja Havas aikoinaan!
lokakuu 4, 2009 kello 13:48
Erinomaisen tärkeä kannanotto.
lokakuu 12, 2009 kello 10:47
Armoneuvo on sävyltään “ystävällinen”, suostuttelevan kielenkäytön huipentuma. Ehei, meillähän ei ole “sääntöjä” eikä “määräyksiä”. “Seurakunnan neuvo” korvakoruista ja konserteissa käymisestä on “suositus”. Lopunviimeks nämä ovat tiukkoja määräyksiä ja autuuden ehtoja. mutta sitä ei sanota suoraan.
lokakuu 18, 2009 kello 21:56
Tätä asiaa pohdiskelin tässä päivänä muutamana:
“Näitä ”armoneuvoja” käsitetään olevan esimerkiksi pidättyminen television hankkimisesta, ehkäisyn käyttämisestä, korvakorujen pitämisestä, monista kulttuuriharrastuksista jne.Tässä merkityksessä ymmärretyillä ”armoneuvoilla” on vahva vaikutus uskonelämään ja luottamukseen armoon. Jos rikot “armoneuvoa”, olet teollasi kieltämässä tai jo kieltänyt uskosi.”
On mielenkiintoista, että miten nämä “siionissa hyväksi nähdyt neuvot”, jota mm. televisiottomuus edusta, rinnastetaan uskoon. Jos hankin television, niin minun katsotaan teollani kieltäneen uskoni. Mutta minkä uskon minä olen kieltänyt tai mistä uskosta minä olen luopunut, jos kokisin, että seurakunnan neuvo on ihan hyvä, mutta uskoisin itse pystyväni kontrolloimaan omaa television katseluani? Eihän siinä voi olla kyse ainakaan uskosta Jumalaan tai Jeesuksen pelastustyöhön?
marraskuu 5, 2009 kello 14:38
Eikös noihin armoneuvoihin ole perinteisesti kuulunut myös ns. Kristuksen kirkkolain viljely? Eli esimerkiksi tässä tapauksessa, kun katsotaan jonkun Päivämiehen kirjoituksissaan tai saarnoissaan poikenneen entisistä opetuksista ja siten pahentaneen joitakin uskonsisaria tai -veljiä, näiden asia olisi käydä kohti ja huomauttaa asianomaista tästä. Ei Raamattukaan neuvo ensin levittelemään mielipiteitään turuille ja toreille netin kautta, vaan puhuttelemaan suoraan niitä, joiden sanat ovat erimielisyyttä aiheuttaneet.