Vanhoillislestadiolaisuus on pysynyt kirkon sisällä, mutta se hyväksyy seuroihinsa vain “omat” papit ja saarnaajat.
Kirkon muita kuin vl työntekijöitä ei pidetä pelastettuina. vaan he joutuvat vl-opin mukaan kadotukseen.
SRK:n nykyinen kristinopin tulkinta ja opetus tunnetusti poikkeavat monissa asioissa ev.-lut. kirkkomme linjasta. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan ei olekaan välttämätöntä, että uskovien ihmisten inhimilliset perinnäistavat olisivat samaan kaavaan valettuja, sillä kirkossa tulee vallita vapaus ja moniäänisyys.
On vain kaksi kriittistä opillista kohtaa, joissa eri tavoin elävien kristittyjen tulee uskoa samalla tavoin. Kirkon ykseys edellyttää, että opetus evankeliumista ja sakramenttien toimittamisesta on yhtenäinen. Arkkipiispa puhui tiistaina alkaneen piispainkokouksen avajaisissa.
Piispainkokouksen avajaispuheessaan arkkipiispa Jukka Paarma viittasi kuumiin kirkollisiin puheenaiheisiin; pappeuskysymyksiin sekä suhtautumiseen seksuaalivähemmistöihin. Toisistaan poikkeavat tulkinnat näistä kysymyksistä eivät hajoita luterilaisen kansankirkkomme ykseyttä opilisessa mielessä. Erilaiset käsitykset yhteiskunnallisista ja elämäntapa-asioista voivat elää kirkossa rinnakkain.
- Luterilaiseen ajatteluun on aina kuulunut tietyn moninaisuuden ja moniäänisyyden hyväksyminen. Luterilaisilla kirkoilla ei ole sellaista paavia tai patriarkkaa, joka sanoisi, miten muidenkin on ajateltava.
Arkkipiispan mielestä moniäänisyys kuuluu kirkolliseen elämään.
- Demokratia toteutuu kuitenkin vain siellä, missä annetaan tilaa erilaiselle ajattelulle ja mielipiteille. Demokratian täytyy olla moniäänistä. Tässä suhteessa ei tarvitse olla huolissaan kirkkomme tilasta.
- Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset, Paarma sanoi.
Vanhoillislestadiolaisuuden opetus poikkeaa ratkaisevissa kysymyksissä luterilaisesta opetuksesta
Kirkon todelliseen ykseyteen riittää (1) yksimielisyys evankeliumin opista ja (2) sakramenttien toimittamisesta, totesi arkkipiispa Paarma, viitaten Augsburgin tunnustukseen. Onko SRK:n nykyopetuksessa nähtävissä yksimielisyys luterilaisen kirkkomme opetuksen kanssa evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta?
Useilla tahoilla on todettu, että SRK:n evankeliumiin eli Jumalan sanaan ja pelastukseen liittyvä opetus poikkeaa monin tavoin kristinopista. Esimerkkejä opillisista ristiriidoista suhteessa luterilaiseen kirkkoon:
1. Jatkuvan ilmoituksen oppi: seurakunnan neuvot ovat SRK:n mukaan Raamatun arvovaltaan rinnastettavia velvoitteita uskovalle. Seurakunnan neuvojen asema on ollut vankka vanhoillislestadiolaisessa opillisessa ajattelussa aina 1960-luvulta saakka. Niiden asema vakiinnutettiin nostamalla ne virallisesti Raamatun rinnalle uskon auktoriteetiksi SRK:n puhujienkokouksessa 2007.
Seurakunnan neuvojen noudattaminen on vanhoillislestadiolaiselle uskovalle autuuden ehto. Seurakunnan neuvoja tuotetaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä jatkuvasti, mm. SRK:n johtokunnan, työvaliokunnan ja puhujienkokouksen työn tuloksena. Niitä ei ole löydettävissä Raamatusta.
Luterilainen tunnustus taas perustuu sellaiseen käsitykseen Jumalan sanasta, että Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle on päättynyt. Jumala on lähettänyt sanomansa ihmiskunnalle Raamatussa, eikä sen rinnalle voida nostaa enää mitään uusia ilmoituksia. Raamattuun ei ole lupa listätä mitään eikä siitä ole luupa ottaa mitään pois. Näin uskoivat myös vanhat lestadiolaiset vielä 1900-luvun alkupuolella. Sitävastoin jatkuvan ilmoituksen oppi on osa esimerkiksi katolisen kirkon ja mormonismin opetusta.
2. Välimies-oppi: käsitys siitä, että ihminen voi uskoa syntinsa anteeksi annetuksi ja ne on tosiasiallisesti anteeksi annettu vain vanhoillislestadiolaisen ihmisen sanallisen, korvin kuullun ääneen lausutun synninpäästön tuloksena.Ratkaisevaa ei siis ole se, että ihmiselle julistetaan evankeliumia ja hän sen uskoo, vaan se, kuka sanaa julistaa.
3. Vain me -oppi: vain vanhoillislestadiolaisella tavalla uskovat ihmiset ovat SRK:n mukaan pelastettuja “jumalanlapsia” ja vain he muodostavat “Jumalan valtakunnan” jo tässä elämässä. Siten kaikki muut ev.-lut. kirkkomme tavalliset rivijäsenet, seurakunnissa toimivat ei-lestadiolaiset papit, kirkon piispat ja muut työntekijät eivät SRK:n opetuksen mukaan tosiasiallisesti kuulu todelliseen Kristuksen kirkkoon. He kaikki ovat kadotettuja, ja helvettiin menossa. SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan ev.-lut. kirkosta puuttuu Pyhä Henki, ja se on siirtynyt toimimaan ja vaikuttaamaan vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ja sisällä, rauhanyhdistyksissä. Tähän ajatteluun perustuu sekin, että sananjulistajiksi seuroihin ei hyväksytä muita kuin vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia miespappeja ja maallikkosaarnaajia. Naisia ei hyväksytä seurapuhujiksi.
Sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen. Niiden osalta SRK-opetus samoin poikkeaa kirkkomme opetuksesta keskeisellä tavalla.
Kaste merkitsee vain symbolia tai ihmislapsen lähtökohtaisen synnittömyyden toteamista. Toisin kuin luterilainen kristinoppi opettaa, SRK:n tulkinnan mukaan ehtoollisen sakramenttiiin ei sisälly syntien anteeksi saamista. Ehtoollinen on vanhoillislestadiolaiselle pelkästään “muistoateria”-rituaali. “Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi.” (Sitaatti SRK:n nettisivulta.)
Useimpien vanhoillislestadiolaisten mukaan ehtoolliselle voi uskovainenkin osallistua, vaikka sitä jakamassa olisikin ei-lestadiolainen eli “epäuskoinen” pappi.
Mutta kristinopin tunnustuskirjojen mukaisesti sakramenteilla on varsin perustava hengellinen merkitys (ks. esim. kaste ja ehtoollinen).
Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen opetus poikkea siis juuri Paarman osoittamissa kriittisissä kohdissa yhteisestä luterilaisesta tunnustuksesta. Liike ei näillä kriteereillä todellisuudessa voi kuulua evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen.
Vanhoillislestadiolaisia pappeja ja teologeja toimii seurakuntien palveluksessa ja kirkon keskushallinnossa tiettävästi pitkälle toista sataa nykyisin, ehkä enemmänkin. Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen onkin varsin erikoisessa tilanteessa. Hän ei itse usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä yhdessä ei-lestadiolaisten kollegoittensa kanssa. Hänen mielestään todellinen Kristuksen kirkko kokoontuu vain rauhanyhdistyksellä.
Tilanne on absurdi. SRK ja vanhoillislestadiolainen liike toimivat luterilaisen kirkon sisällä, mutta herätysliike ei tunnusta kirkkoamme Jumalan seurakunnaksi. Lisäksi sen opetukset keskeisissä kohdissa ovat toiset kuin luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon opetus.
SRK:n johtokunnan edustajat ovat usein painottaneet julkisuudessa, että vanhoillislestadiolaisuus on kirkkomme ydin. Tunnustuskirjojen valossa heidän väitteensä osoittaminen totuudenmukaiseksi ja paikkansa pitäväksi on “haaste”. Mikä taho kirkossa vastaa haasteeseen?
- Näistä asioista ei mielellään puhuta, totesi teologi Kari Kuula kriittisessä blogikirjoituksessaan kesällä 2009. Piispainkokous olisi tarkoituksenmukainen foorumi tarttua asiaan vastuulisella tavalla ja käynnistä opillinen keskustelu SRK:n kanssa.
Kaksipäiväisen piispainkokous päättyy 10.2.
Tässä linkki kokouksen asialistaan.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi M. T.
Lue lisää:
Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?
Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu Kotimaassa 9.1.2008.
Kari Kuula: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa. Kotimaa24 -blogi 24.6.2009.
Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan
Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? (Maalaispojan arvio “seurakunnan neuvoista”)
Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa
Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta
Mistä kirkko on huolissaan (Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan; www.evl.fi)
Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme??
SRK:n opin tarkastelua (Hakomaja)
Paarman kirjoitus vaikutti raittiille ja hyvälle. Hatun-nosto sille. Kriittisesti esitetyt väitteet mitä yllä esitetään. eivät pidä paikkaansa.
Lestaadiolaisen opetuksen mukaan, sakramentti on aina oikea, vaikka sen toimittaisi jumalaton pappi. Sanat saavat aikaan sakramentin. Näistä opetetaan tunnustuskirjojemme mukaan.
Ehtoollisessa saamme todellisen Kristuksen ruumiin ja veren, leivässä ja viinissä ja niiden myötä.
Lapsesta ei opeteta, että olisi synnitön syntyessään, vaan on perisynnin turmelema. Tosin myös osallinen Kristuksen vanhurskaudesta (Room.5:18; Matt.18:6)
Luther toteaa Schmalkaldenin opinkohdissa selvästi, että silloinkaan ei tulla uskoon itse kasteen voimasta, vaan sitä edeltävän suullisen sanan voimasta:
“Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. – - Myös ne, jotka ovat uskossa ennen kastetta tai tulevat kasteessa uskoon, saavat uskon ulkonaisen, edeltävän sanan välityksellä.”
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/s/kolmas.html
Augsburgin tunnustuksessa todetaan, että sakramentit vaativat uskoa ja ”niitä käytetään oikein silloin, kun ne uskossa otetaan vastaan ja niillä uskoa vahvistetaan”.
lyhyesti tuosta isonkatekismuksen kolmannesta uskonkohdasta:
“Pyhällä Hengellä on näet ensiksi maailmassa erikoinen seurakunta. Tämä on se äiti, joka synnyttää ja kantaa jokaisen kristityn Jumalan sanalla. Tätä sanaa hän ilmoittaa ja harjoittaa ja hän valaisee ja sytyttää sydämet, niin että sen käsittävät; omistavat ja siinä riippuvat ja siinä pysyvät.
Ellei näet saarnata Kristuksesta, ei ole ensinkään Pyhää Henkeä perustamassa, kutsumassa ja kokoamassa kristillistä seurakuntaa, jonka avutta kukaan ei voi tulla Herran Kristuksen luo”
Weha
Et kyennyt kommentissasi kumoamaan yhtäkään kohtaa eroavaisuuksista suhteessa luterilaisuuteen, joita itse esitin. Esimerkiksi ehtoolliskäsitys ja seurakuntaoppi.
Rovasti Kullervo Hulkko, kirjassaan Kukistumaton valtakunta (1965):
”Vanhoillisuuden käsitys Jumalan seurakunnasta – asiaa kokonaisuutena ajatellen – on pysynyt samana viime vuosikymmenien kuluessa. On opetettu ja jatkuvasti opetetaan, että “seurakunta on pyhien yhteys, jossa evankeliumia puhtaana saarnataan ja pyhät sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan. – -.
Raamattu on ainoa ohje, jonka mukaan kaikki opetus on tutkittava ja tuomittava. Raamatun rinnalle ei saa nousta eikä korottaa mitään muuta arvovaltaa.
On sentähden jyrkästi torjuttava se väite, että vanhoillisuudessa seurakunta korotettaisiin jopa Raamatunkin yläpuolelle.”
Näin SRK:n matkapuhuja-rovasti vielä 1960-luvulla.
On yksi fraasi jonka käyttö on hurjasti lisääntynyt viimeisen 10 vuoden sisällä. Tarkoitan tätä puhujien käyttämää “rakkaat sanokaa jos olen väärässä” -sanontaa. Pelkäävätkö he alinomaa sanovansa jotain väärin? Miksi he ovat epävarmoja?
Onko nykyinen oppi niin uusi ettei sitä teologisesti vielä ”osata”? Vai onko se niin alinomaa muuttuvaista ettei puhuja sitä siksi ”osaa”?
VL papeilla on erikoinen kaksoisstrategia. He saavat itselleen kirkon perinteiden tukeman arvovallan kuukausipalkkansa lisäksi toimiessaan kirkon palveluksessa ja vl liikkeen piirissä, samalla kun he halveksivat kirkon opetusta.
Heillehän oikea Pyhä Kristuksen kirkko on rauhanyhdistys, ja ev.-lut. kirkko on pelkkä ”kuori”.