Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa


Jos sanoisin suoraan mitä tunnen, niin oikeastaan olen vihainen lestadiolai-suudelle. Viha voi olla himpun liian voimakas sana, mutta muutakaan en keksi. Samalla vihan tunteeseen sekoittuu suru menete-tyistä asioista,  pettymys ja voimattomuus.

Olen siis entinen lestadiolainen. Lapsuu-dessa ja nuoruudessa olin ahdistunut ja yksinäinen vl-yhteisössä. Vihasin koko sitä systeemiä, En olisi halunnut kuulua siihen enkä kokenut koskaan itse olevani osa sitä.

Se hakkasi vastaan jo lapsena. Rauhanyhdistys ei tarjonnut minulle mitään myönteistä, enkä minäkään piilotellut vastenmielisyyttäni. Vihasin pyhäkoulua, raamattuluokkaa, seuroja, suviseuroja, ikuista anteeksipyytelyä, jumalantervettä, omasta mielestäni outoja tapoja ja rituaaleja.

Vihasin sitä, että en voinut olla minä. Yritin kuitenkin kovasti olla kuten piti olla, kauhean paineen alla. En onnistunut, en jaksanut enkä halunnut.

Minut lahjottiin aina mukaan seuroihin, mutta kävelin kahdeksan kilometrin matkan takaisin kotiin heti kun tilaisuus tuli. Siitä seurasi aina  syyllistämistä, huutoa, itkemistä, äidin itsesääliä ja marttyrointia.

Yritin selittää heille, että olen kuin vankilassa. Aina katseen alla, aina paineen alla. Aina jonakin muuna kuin itsenäni. Piti tehdä, puhua, reagoida, tervehtiä, harrastaa ja toimia kuten piti. Kuten muutkin, kuten ruukataan tehä.

Emmehän me halua kuunnella musiikkia! Minä halusin, halusin ihan kauheasti, ja kuuntelinkin. Musiikista tulikin minulle voima, oma piilopaikka, oma maailma. Kuuntelin ja nautin hiljaa sängyssäni musiikin maailmoista. Piilotin aarteeni huolella, kuskasin niitä aina mukana repussani, jotta niitä ei vietäisi. Silloin minulta olisi viety ihan kaikki. Loputkin. Minusta.

Olin monella tapaa kiltti lapsi. Jälkeenpäin olen tajunnut, että jouduin taistelemaan vahvoja vanhempia vastaan. He tuntuivat silloin ylivoimaisilta.

Koulu sujui, minulla oli siellä ystäviä, olin paljon ulkona, harrastin liikuntaa, olin taitava monessa asiassa, jopa lahjakas. Mutta kun tuli puheeksi usko, seurat tai raamattuluokkaan lähteminen, minusta tuntui, kuin minua raastettais halki. Kuin minusta tulisi joku muu  joka en ole.

Olen tajunnut jälkeenpäin myös sen, että tuon elämänvaiheen rankkuus johtui siitäkin että kapina vl-normeja vastaan sekoittui murrosiän itsenäistymiskapinaan. Yhdessäkin olisi ollut tarpeeksi.

Kielsin uskoni aikuisena. Ei minulle ollut aivan täysi yllätys, että silloin vanhempani hylkäsivät minut. Pitivät kyllä kulissia yllä sukulaisille ja tuttaville, että hyväksyvät, mutta oikeasti eivät hyväksyneet millään tapaa. Etäisyys kasvoi nopeasti. Ei kyläkutsuja, ei kyläilyä, ei soittelua, ei yhteydenpidon elettä, ei mitään. Ei synttärionnitteluja, ei minkään sortin kohtelua. Minua ei ollut heille. Olin vain viiva siinä listassa lasten nimiä.

Olen nyt aikuinen, työssäkäyvä äiti ja vaimo. Asiat ovat hyvin ja ollaan onnellisia. Meillä on mukava tasapainoinen perhe, kivat ja ihanat lapset. Elämää varjostaa vain se, että  lastemme minunpuoleiset isovanhemmat eivät hyväksy meitä.

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi Pikku Dorrit.

*      *      *

Lue lisää:

Anonyymi: Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Irtiotto kaksoiselämästä

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Vl-vanhempi: Liian paljon lähipiirissä romahtaa, jos nostan asiat julkisuuteen

About these ads

13 kommenttia

Filed under 1980-luku, arvot, bans, eristäminen, eroaminen uskosta, hengellinen väkivalta, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, koulu, lapset, lapsuus, leimaaminen, musiikki, normit, perhe, rauhanyhdistys, seurat, suru, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, yksinäisyys

13 responses to “Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa

  1. Sukurakas

    Kirjoitusta ei ole toivottavasti kirjoitettu leimaamistarkoituksessa. Tätä ei pidä missään nimessä yleistää. Kirjoitus kuvaa kirjoittajan yksityistä kokemusta enkä sitä yhtään käy epäilemään. Mutta vastapainoksi on todettava että itse en tunne yhtään ainutta perhettä, jossa sisarukset ja vanhemmat ei pitäisi yhteyttä liikkeestä irtaantuneisiin perheenjäseniin. Meillä on 13 sisaruksesta 8 lähtenyt, ja kaikkien kanssa ollaan ihan yhtä paljon tekemisissä kuin ennenkin.

  2. Nimetön

    Minulla on sama kokemus. Rauhanyhdistys on ahdistanut lapsuuden ja nuoruuden. Olin myös kiltti lapsi, kun vihdoin aikuisena pääsin irti siitä, menetin täysin suhteet rauhanyhdistyksessä oleviin lähisukulaisiin,vaikka olen itse yrittänyt pitää heihin yhteyttä. Lapsia käy sääli, kun ei ole isovanhempia eikä serkkuja.

  3. Nimetön

    Tuo voisi olla kuin minun kokemukseni mutta tapauksessani minä olen ainut lestadiolainen ja muu perheeni (jotka eivät ole lestadiolaisa) ei ole koskaan hyväksynyt uskoani, yhteisöäni ja olen heille kuin ilmaa, kuin musta lammas hyvässä ja sivistyneessä perheessä. Vain kulissien takia minuun pidetään yhteyttä ja yleensä vain minun aloitteesta. Minua vanhempani eivät kotoani muutettuani ole muistaneet mitenkään syntymäpäivinä tms. Eivät ole kiinnostuneet elämästäni ollenkaan. Eivät kysele kuulumisia niin kuin muilta sisaruksiltani. Eli vanhempien kylmyys ei välttämättä johdu lestadiolaisuudesta vaan heidän omista hankalista tunteistaan uskomisen asioihin tai omista pettymyksistään suhteessa lapseensa tai kasvatukseensa. Ehkä vanhemmat eivät halua kohdata omia tunteitaan ja virheitään kasvattajina. Tämä pelko estää aidon kohtaamisen. Valitettavaa,
    Surullista kuulla tämänkaltaisista kokemuksista.

    • Gunilla

      Myötätuntoni – otan osaa, tuo on äärettömän surullista! Kaikkein läheisimpien taholta koettu kylmyys ja etäisyys satuttaa syvästi. Olen itse kokenut (joissakin muissa asioissa) samaa. Minusta olet oivaltanut paljon tärkeää tästä problematiiksta kun sanoit että taustalla saattaa olla juuri kyvyttömyys kohdata omia hankalia tunteitaan jotka liittyvä asiaan joka on yhteydessä omaan lapseen, mutta on itselle vierasta. Tilanne nostaa läpitunkemattoman seinän vanhemman ja lapsen välille. On aina välissä SE ASIA josta ei puhuta. Se paljonpuhuttu vaiettu virtahepo. Miten hirvittävää ainutlaatuisen elämän tuhlausta kun aikaa on vähän … ja voisimme olla toisillemme tukena, kohdata toisemme rakkautta ja hyväksyntää jakaen. Sitä vartenhan olemme olemassa! Se hyvä mitä on saanut, kannattaisi laittaa vaan eteenpäin, mitä siinä sinunkaan vanhempasi menettäisivät jos kerrankin haluaisivat kuulla mikä sinulle on uskomisessa kallisarvoista. Surullista, äärettömän surullista. Toivotan sinulle voimia ja ehkä saat rohkeutta ottaa aisan joskus esille vanhempiesi kanssa. Minulla on kokemusta siitä että ikääntyneidenkin vanhemien kanssa kannattaa ottaa rohkeasti esiin kipeitä asioita, käydä niitä kohti yhdessä, siitä voi kehittyä uusi rakastava ja kunnioittava keskinäinen yhteys. ainakin se lähentää ja hekin saattavat arvostaa rohkeuttasi. Ehkä vanhempasi ovat loppujen lopuksi myös arkoja ja ujoja näissä asioissa, sillä uskonto on monelle suomalaiselle hyvin etäinen ja ”omituinen” asia. En jaksa uskoa että kukaan isä ja äiti oikeasti HALUAA katkaista välejä lapseensa. Usein tilanteen ajautuminen katastrofiin johtuu peloista. Voimia ja hyvää syksyä sinulle. – t. Gunilla

  4. Nimetön

    Sinullekin haluaisin sanoa sen, että ei vl-yhteisöstä lähtemisen tarvitse tarkoittaa sitä, että luopuisit uskosta. Ei usko Jeesukseen ja vl yhteisöön kuuluminen ole sama asia. Ja varmaan sen tiedätkin, liikkeen sisällä vain näin opetetaan, mikä tuntuu aivan ihmeelliseltä näin liikkeeseen kuulumattomasta.
    Ei taivaassa kysellä mihin porukkaan kuuluu, vain Jeesuksen sovitustyöhön uskominen riittää.
    Siunausta sinulle ja toivoisin, että tutustuisit esim. TV7:n ohjelmiin (löytyy netistä). Siellä on paljon hyvää kristillistä ohjelmaa.

    ”Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus” 2. kor. 3:17

  5. nimetönanonyymi

    Minun tarinani on hyvin samanlainen kuin PIkku Dorritin. Inhosin vl-uskoa ja sen kaikkia toiminta- ja ilmenemismuotoja sydämeni pohjasta lapsesta asti.

    Sen sijaan minä itse olen tehnyt irtioton vl-sukulaisistani. Suhteeni lapsuudenperheeseeni jäi etäiseksi, koska emme voineet vl-uskon takia olla aitoja toinen toisillemme. Kanssakäymisessämme oli aina läsnä paksu kerros uskonnollista kuraa, joka esti aidon kommunikaation ja läsnäolon. Vl-suku vain toistelee sitä mitä ”uskovaisen pitää sanoa” sekä seuroissa kuultuja vl-fraaseja, joita inhosin.En voinut tietenkään ’hoitamisen’ pelossa kertoa todellisia ajatuksiani tai ylipäätään luottaa keneenkään, aina piti olla varuillaan.

    Oli helpotus tehdä se päätös, että vl-suvun kanssa ollaan tekemisissä vain ihan minimimäärä.

    • Nimetön20

      ”Kielsin uskoni aikuisena. Ei minulle ollut aivan täysi yllätys, että silloin vanhempani hylkäsivät minut. Pitivät kyllä kulissia yllä sukulaisille ja tuttaville, että hyväksyvät, mutta oikeasti eivät hyväksyneet millään tapaa. Etäisyys kasvoi nopeasti. Ei kyläkutsuja, ei kyläilyä, ei soittelua, ei yhteydenpidon elettä, ei mitään. Ei synttärionnitteluja, ei minkään sortin kohtelua. Minua ei ollut heille. Olin vain viiva siinä listassa lasten nimiä.”….

      Olen tämän saman kokenut….nyt perheelläni ei ole kuin mieheni suku!
      ja niih väärin…!

      http://www.gravatar.com/avatar/ad516503a11cd5ca435acc9bb6523536?s=69&d=mm

      • Nimetön34

        Kuulostaa oudolta. Ei meidän suvussa eronneita noin kohdella. Samalla tavalla ollaan tekemisissä kuin ennenkin. Kyllä kaikilla ihmisillä on oikeus valita mihin uskoo ja uskooko mihinkään. Ei se tapakristillisyys mikä syntyy pelottelemalla ja painostamalla ole todellista uskoa.

  6. Vilma

    Hei, traumaattisia kokemuksia… oletkohan päässyt purkamaan niitä esim terapiassa?

    Itse olen lähtenyt toisenlaisesta, pienemmästä lahkosta. Mies irrotti meidät siitä ja jouduin tosi nopeasti tekemään oman eropäätökseni. Sen jälkeiset ajat oli rankimpia elämässäni. Mua auttoi, kun sain käydä mielenterveystoimistossa puhumassa siitä.

    Syvä myötätuntoni sulle. Hengellinen väkivalta on kauheaa. Olen itse huolissani niistä lapsista joita jäi siihen lahkoon josta lähdin. Ei ole keinoja auttaa heitä.

    Ajattelen että on hyvä, jos on jonkinlainen yhteys olemassa lahkoon jääneisiin. Vaikka menneisyytesi on synkkä, se on kuitenkin sinun elämääsi. Omaa historiaansa ei pysty pyyhkimään pois. Ykai elämäntehtäväsi on jollain tavalla käsitellä se menneisyys ja hyväksyä se. Siitä voi lopulta tulla sulle voimavara, vaikka se onkin haavoittanut sua. Olet kokenut jotain, mitä suurin osa meistä ei koskaan koe. Sulla on näkökulmaa asioihin, jollaista harvalla on. Tällä tavalla mä ajattelen omasta lahkomenneisyydestäni. En syntynyt lahkoon vaan menin sinne itse aikuisena. Olin hirmu naivi ja tyhmä, luotin ihmisiin. Onneksi pääsin sieltä pois.

    Olet vahva ihminen, jos olet kyennyt irrottautumaan ankarasta uskonliikkeestä. Ei pidä niellä mitään mikä on väkivaltaa sinua kohtaan. Ei pidä pelata pelejä eikä hiljaa suvaita vääryyksiä. Mutta älä sinä katkaise välejä. Se olisi lestadiolais-sukulaisillesi vain todiste siitä, miten maailmallinen ja syntinen sinusta on tullut.

    Elä elämäsi ja etsi oma uskosi uudelleen. Suosittelen todella terapiaa lämpimästi. Samoin omasta elämästä kirjoittaminen tekee hyvää.

    Kaikkea hyvää toipumisen tiellä.

  7. vapaaaaako

    meillä ainakin,, enempi olen aina ollut huolissani.. niistä lapsista jotka ovat kieltäneet uskonsa.. ja niiden puolesta myös enempi rukoillaan.. että saisivat vielä palaamisen armon ennen kuin omatunto kokonaan paatuu. ja niihin lapsiin tulee monesti useammin,, otettua yhteyttä.

  8. Danielle

    Asun itse vahvalla vl-alueella. On tosi surullista, miten vl:t näkevät oman liikkeensä ainoana oikeana tapana uskoa ja siitä lähteminen on sitten koko uskon kieltämistä. Meillä muiden suuntien uskovilla ei onneksi ole samanlaista “käytäntöä” erilaisia kristillisiä liikkeitä kohdatessamme. Itse näen vl:t uskovina kristittyinä samalla lailla kuten itseni. Myös muut kristityt, esim. ortodoksit tai katolilaiset voivat ihan yhtälailla olla uskossa, mielestäni. Ja nekin, jotka lähtevät omasta uskonyhteisöstäni liittyäkseen toiseen kristinuskoa tunnustavaan kirkkokuntaan tai yhteisöön, hekin ovat minusta silti uskovia.

  9. Zebo

    Se on julmaa ja täysin älyvapaata, että jos et usko jumalaan niin sut jätettäis yksin, ilman ystäviä ja perhettä vain sen takia että et usko johonkin. Tai siksi että sä et usko samanlailla kuin jotkut muut.

  10. Jumalan koira

    Jyrkissä lahkoissa kohdellaan liikkeestä irtautunutta julmasti. Ihminen pyritään murtamaan eristämisellä, eli karttamisella. Lestadiolaiset ovat ilmeisesti samalla karttamisen tiellä, jonka Jehovan todistajat ovat vieneet äärimmilleen. Joka ei tiedä menetelmistä, lukekaa ja kuunnelkaa tästä. http://johanneksenpoika.fi/dokumentit/karttaminen.htm

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s