Jätimme uskon lastemme tähden


Joku aika sitten uskovainen mies kirjoitti täällä, miten vaikeaa on jättää usko, kun omat lapsetkin ovat uskomassa. Meillä tämä meni niin päin, että jätimme uskon juuri lasten takia. Lastemme lapsuutta ja koulutietä ajatellen kypsyi lopullinen päätöksemme irrottautua rauhanyhdistykseltä.

Minä tein tämän vaikean, mutta äärettömän vapauttavan päätöksen ensin, seitsemän vuotta sitten, perheellisenä ihmisenä, äitinä. Mieheni sitten myöhemmin päätti tehdä samoin. Eli me kielsimme uskomme, kuten sanonta kuuluu. Ja, kuten sanonta kuuluu, olimme olleet siihen saakka lapsuususkossa.

Tätä asiaa oli mietitty pitkään, mutta silti tilanne oli hirmuinen ja siitä seurasi sekä ikäviä että äärettömän hyviä asioita.

Minä en varmaan koskaan ollut itse edes tajunnut koko uskoa. En saanut koskaan kontaktia mihinkään semmoiseen itsessäni, jossa olisi ollut se usko. En kokenut koskaan mitään omakohtaista hengellisyyttä, usko ei tältä kannalta tarjonnut minulle yhtään mitään, ei koskaan. Enempää uskossa kuin myöskään ulkoisissa elämäntavoissa ei ollut minulle mitään minkä vuoksi olisi kannattanut näytellä mukana.

Silti elin pitkään mukana vielä sen jälkeen kun olin tämän oivaltanut.

Päätöstä lähteä ja jättää koko rauhanyhdistys vauhditti lopullisesti se tilanne, johon jouduin kun vanhimmat lapset alkoivat lähestyä kouluikää. 

Sisäinen kamppailuni uskon asioiden takia voimistui päivä päivältä.  Minulla kauhistutti ajatuskin siitä, että joutuisin selittämään lastemme koulutien alkaessa opettajille meidän uskoa.

Mitä uskoa? Ei sitä ollut. Tajusin äkkiä hyvin selvästi, että se oli kulissia, se oli opittu rooli.

Uhraisinko sille kulissille lastemme lapsuuden, lastemme tulevaisuuden? Voisinko katsoa itseäni peilistä jos valehtelisin lapsillemme tässä asiassa nyt ?

Siis, ry:llähän on ihan helppo kulkea, olla ja näyttää samalta kuin muut. Tervehtii, hymyilee, nyökyttelee sopivassa kohti, toimii ja reagoi, kuten ”pitää”. Käy siellä säännöllisesti ja on oma piiri jossa tunnetaan. Siihen kyllä pystyy helposti lapsesta asti siihen kasvaneena, kun ei sitä ihmeemmin ryhdy ajattelemaan.

Se vaan tuntuu tyhjältä, ontolta, merkityksettömältä, valheelliselta. Kun sitä rohkenee alkaa kunnolla katsella, se on autio ja kuiva tyhjyys. Ihmisen kuori.

Se on osa elämää mutta se on jotain joka ei ole oikeaa minua.

Olen siinä joukossa mukana mutta en ole  mukana. Tämmöinen tilanne  syö vähitellen voimia. Sisäinen ristiriita ja valheellisuus ulospäin hajottaa suhteita läheisiin. Lopulta alkaa itseä ihan suututtamaan  oma saamattomuus ja muiden miellyttäminen. Oma toiminta alkaa tuntua alhaiselta.

Minäkö olen tällainen, ja mihin tällä lapsemme kasvatan?

Vihasin joka työvuoroa

Talkootyö oli hirveää, vihasin joka työvuoroa. Mutta milläs niistä kieltäydyt? Eihän jumalanvaltakunnantyöstä voi kieltäytyä. Emmehän me edes halua kieltäytyä, mehän haluamme olla kuuliaisia ja tehdä tärkeää työtä, juurruttaa lapsetkin tähän.

Pah. Minä en halunnut, minä vihasin sitä! Mutta vuorothan rullaa eikä siinä kysellä haluaako taikka sopiiko. Jos alkaa ilmoittelemaan että ei halua rinkiin kuulua niin siitä ei hyvää seuraa. Vapaaehtoisiahan työvuorot ei ole olleet tosiasiassa enää aikoihin.

Halusin itse aivan muuta. Rauhaa, vapautta päättää itse ajankäytöstä ja uskomisesta. Mutta meillehän toitotettiin vain koko ajan, että emmehän me halua katsoa telkkaria, emmehän me halua sitä, emmehän me halua tätä.

Olen nykyisin appivanhempien mielestä paha ja riivattu ihminen. Minähän se houkuttelin heidän kullannuppunsa pois Jumalan Valtakunnasta, pois seurapenkistä, pahoille teille. Lapsiltamme  tuhosin heidän elämän ja riistin taivaspaikan.

Olen myös omien vanhempieni mielestä kauhea, saastainen nainen, ja heidän mukaansa olen ollut paha jo lapsesta asti. Olen ison perheen vanhin tytär, esimerkki, tiennäyttäjä. Olen kuitenkin vanhemmille suuri pettymys, kaikista huonoin, tyhmin ja epäonnistunein.

Summa summarum! Hirveän vaikean ja henkisesti raskaan prosessin jälkeen, ihmisyyden menetyksen ja monen itkun ja tuskan jälkeen, voin kuitenkin sanoa täydestä sydämsestäni, että tämä oli elämäni ihanin ja vapauttavin päätös.
Nyt saan olla minä, mieheni saa olla oma itsensä, lapsemme saavat onnellisen, turvallisen, normaalin lapsuuden. Mikään mikä perustuu epämääräiselle valheelle ja muiden miellyttämiselle, ei oel tervettä ja lapset aistivat sen varmasti.

Minulle vaikeinta on ollut oman ihmisarvon menettäminen, ystävien katoaminen, sukulaisten suunnalta kohtaamani syrjiminen, pahat puheet, julmat kommentit ja törkeän ilkeämieliset vihjailut.

Olen alkanut ajatella tätä asiaa nyt niin, että mitä kysyn mielessäni: mitä minä noille ihmisille merkitsin? Uskovaisena, ulospäin samanlaisena kuin muut, olin heille riittävä ja he hyväksyivät minut. Omana itsenäni olenkin heille riittämätön ja huono, kaikkien halveksunnan ja mitätöinnin ansaitseva.

Olisiko kannattanut jatkaa sitä samaa, elää heitä miellyttäen ja … kieltää oma oikea itsensä? Ei olisi. Olen onnellinen näin.

Nyt olen alkanut ymmärtää, mitä vl-kasvatus ja lapsuus on. Minä en ole uskonut ikinä. En ollut edes lapsena ”uskovainen”. Usko ja minä emme kohdanneet koskaan. Vihasin seuroja, vihasin ihmisiä, vihasin työvuoroja, vihasin ”emmehän me edes halua” -tyyppisiä ohjeita, vihasin  uskon ja pelastuksen epäreiluutta. Ikinä en ole käsittänyt, miten meikäläisyydessä voidaan hokeamalla hokea armosta, kun sitä ei ole edes liikkeen sisällä toinen toisilleen, puhumattakaan että armo kohdistuisi kaikkiin maailman ihmisiin.

Uskon kieltäminen teki minusta uuden ihmisen. Tai paremminkin, se auttoi minua tulemaan siksi mikä todellisuudessa  olen.  Tuli hyvä olo.

Minä olen nyt se mikä minä olen. Onni syntyy juuri tästä. Olen todella onnellinen ihminen.

      

Ajattelemisen aihetta antoi Maija Maitoparta.

*       *       *     

Lue lisää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Koululaisen äiti: Teatteriesitys koulussa

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Syntien taakka nelivuotiaalle

Uskottomien uskottomana lapsena

Vanhoillislestadiolaiset katselevat televisiota salaa

About these ads

16 kommenttia

Kategoria(t): arvot, bans, eettisyys, elämäntapa, eroaminen uskosta, hengellisyys, ihmisarvo, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, koulu, lapset, leimaaminen, manipulointi, miehen asema, naisen asema, normit, norms, nuoret, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, perhe, spiritualiteetti, syyllistäminen, totteleminen, uhkailu, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yksilöllisyys, yksinäisyys

16 responses to “Jätimme uskon lastemme tähden

  1. Nimetön37

    tuosta kirjoiutksesta sai sen kuvan, ja tunteen että etu ole siis halunnut olla sydämestäsi uskomassa.olet siis ulkonaisesti vain kulkenut mukana,,kuten raamatussa sanotaan sinulla on nimi että elät mutta kuitenkin olet kuollut. siiis kuljit vain mukana toisten tähden .. et jaksanut sydämestäsi uskoa. tulee surullinen mieli myös lasten vuoksi. elkää heiltä sammuttako lasten uskoa, ja jumala antakoon teillekin vieä voimaa palata takaisin ja uskoa synnit anteeksi ja uskoa sydämestä vapaana jumalan lapsena

  2. Nimetön38

    Kunpa pystyisin itsekin tuohon ratkaisuun . Ehkä ajan kanssa.

  3. Nimetön37

    älä jätä uskoa vaan jätä synti , joka on tullut uskomisen esteeksi.

  4. Joku3

    On hyvä että olet uskaltanut/ pystynyt kirjoittamaan tuon jutun.. Moni ei pysty ”kieltämään uskoa” juuri tuon tähden että ei merkitse läheisille/ sukulaisille enää mitään. Joskus tuo ratkaisu tulee eteen minullekkin..

  5. Juuso

    Menkää siitä fundamentalisit moralisoimasta!
    Nimimerkin ”Joku 3″ ja ”Nimetön 38″ takana puhuville voimia oikeaan päätökseen ja sitä seuraavaan hullunmyllyyn! Hankkikaa ystäviä kirkon ulkopuolelta. Pitäkää huolta ettette jää yksin kun lahkolais”ystävänne” kääntävät teille selkänsä. Kirjoitan ”ystävä” lainausmerkeissä, koska ystävyys jolle on asetettu ehtoja ei ole oikeaa ystävyyttä.
    Onnea kirjoittajalle rohkeudesta! Lapsesi tulevat kiittämään sinua kun saavat elää elämänsä ilman vihaa ja pelkoa.
    Nimetön 37, jos Jeesus eläisi, hän häpeäisi elämääsi. Jeesus oli rakkauden sanansaattaja ja heikkojen puolustaja. Sinä surullinen, ahdasmielinen jakeiden vanki.

  6. Nimetön40

    jeesus rakastaa syntistö mutta vihaa syntiä. ja jeesus kuoli juuri syntisten tähden että me kerrran pääsisimme taivaan kotiin. ja taivaan kotiin pääsee vain omat synnit anteekksi uskomalla,, ei vain kulkemalla joukon mukana, vielä keran sanon laittakaa synti pois ei uskoa,

    • Pekka

      Lestadiolaisille ei riitä se, että laittaa synnit pois ja uskoo anteeksi, koska samassa yhteydessä tulisi yhtäkkiä ymmärtää liuta järjettömiä asioita synneiksi ja jos näin ei käy ei uskosi ollutkaan sitten oikeanlaista. Nimetön40: Lestadiolaiset kyllä edellyttävät joukon mukana kulkemista (seurakunan neuvot pitää ymmärtää, nimi pitää jäädä seurakuntaan jne.). Ei riitä yksinkertainen usko.

  7. nimetön41

    Tv:n Inhimillinen tekijä – ohjelmassa haastateltavana ollut jehovantodistajista eronnut Kristiina Komulainen kertoi vaatineensa äidiltään anteeksipyyntöä siitä, että tämä oli vienyt tyttärensä jehoviin. Ei ollut äiti suostunut anteeksipyyntöön.

    Vl-liikkeessä kasvaneena jäin miettimään tuota samaa asiaa. On suurta itsekkyyttä lisääntyä holtittomasti oman taivaspaikan tavoittelun takia, ja jättää lapset sitten tuuliajolle. On hirvittävän epäreilua vieroittaa lapset muusta yhteiskunnasta, pakottaa heidät omaksumaan vanhempiensa uskonkäsitykset, ja lopulta sitten syytellä ja hyljeksiä lasta jos tämä ei halua olla vl. Vl-lapset saavat suuren taakan vl-uskosta jo syntymässään kannettavakseen.

    Oikeastaan monet vl-vanhemmat ovat lapsilleen anteeksipyynnön velkaa.

    Kirjoittaja, teitte hyvin kun lähditte ennen kuin lapsillenne oli aiheutunut isompia traumoja vl-liikkeessä!

    • Heidi

      Olen myös sitä mieltä, että on väärin sitoa lapsen käytännön konkreettinen elämä kokonaan johonkin tiettyyn uskontoon tai vanhempien muuhun ideologiaan. Toki vanhemmilla saa usko tai maailmankatsomus olla, mutta lapsen koko elämää ei pitäisi sitoa siihen kiinni. Vl-vanhemmatkin saattavat sanoa aikuisille lapsilleen, että ei tähän uskontoon ole pakko kuulua. (…mitäs siitä, että olemme juurruttaneet sinut niin, ettet tunne ketään muita kuin vl-uskovaisia, olet naimisissa vl-uskovaisen kanssa, olet pitänyt etäisyyttä muualla tapaamiisi ihmisiin (ts.pilkkaajiin), olemme pelotelleet sinua helvetin kauhuilla koko lapsuutesi ja korostaneet, että vain näin voit välttää nuo kauhut jne.). Objektiivisa valintaa ei käytännössä ole. Vielä älyttömämmäksi tilanteen tekee se, että seurakunnassa pitäisi muka vallita ”yksi ymmärrys”, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että jos et käsitä esim. tv:n katselua synniksi, et ole enää uskomassa ja sinun pitää tehdä tämän tv-asian takia tuo ”objektiivinen ” valinta joka vaikuttaa elämäsi kaikille osa-alueille todella paljon.

  8. Minä kavahdin liikettä jo siinä vaiheessa, kun pyhäkoulussa käymisen jatkoksi järjestettiin raamattuluokkaopetusta. Ohhoh. Kävin yhen kerran raamattuluokassa, ja sen jälkeen kieltäydyin ehdottomasti menemästä sinne. Ahdistava tilaisuus.

    Tämä kirjoitus sisälsi paljon omia tuntemuksiani. Huolimatta siitä, etten koskaan perustanut perhettä.

    Lapsuuteni ja nuoruuteni minä vain kauhistekin vl-ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan, tietämättömyyttä, typeryyttä.

    Missä tahansa ihmisyhteisössä koetaan julmuutta toisiaan kohtaan. Minusta oli vain vaikea uskoa, että ”jumalanvaltakunnassa”, jonka olisi pitänyt olla ”rauhaa, iloa ja vanhurskautta”, olisi mittän niin suurta vääryyttä, kuin mitä viimeistään nyt on paljastunut. Paljastunut. Pyhässä on Paha.

    Sisaret ja veljet kuulkaa! Paetkaa tästä ”pohjanmaan” ”Suuresta Babylonista!” Omistakaa vappaasti ilosanoma Jeesuksesta!

    Jos se tapa hoitaa asioita, mikä SRK:lla on, olisi tuottanut siunauksen, ei mithään tällaista olis vuothannu julkhisuuthen. Niitä ei olisi tapahtunnut.

  9. sattuu jo

    kirjoitus oli kuin minun ajatukset. tosin vanhempani rakastaisivat minua yhtä paljon kuin nytkin vaikka tekisin ratkaisun. mutta se mitä se aiheuttaa mun miehelle on raskainta sillä tämä asia on hänelle aika vaikea. joskus mietin, mitä tapahtuu ku lapset kasvaa ja meille ei lapsia tulekaa enempää kuinka kauan jaksa valehdella läheisille ja tulevaisuudessa lapsilleni. minä olen vain kuori.

  10. Nimetön38

    Komppaan edellistä. Kuinka kauan jaksaa näytellä? Voisin heittää hanskat tiskiin nyt jo, mutta psyyke ei ole vielä valmis. Onneksi lapset ovat vielä pieniä, mutta se ratkaisu on varmaan joskus tehtävä.
    Tämä on kummallista, että jos kieltää uskonsa, yhteisössä saa tuntea ihmisarvon alenemista. Ei pidetä enää ”hyvänä ja tuntuu, että kunpa voisi vajota maan alle vaikka olisi kuunnellut omaa sisintään elämänsä kysymyksissä?

    Nimetön38

  11. Nimetön42

    Ei se ole uskon kieltämistä vaikka jätää vl liikkeen jos ei kiellä Jeesusta

  12. Nimetön43

    Olen samaa mieltä kuin nimetön 42. On väärin pelotella että usko pitäisi yleensäkin kieltää, että ei voi olla uskomassa ellei osallistu ry.n toimintaan. Minä olen pois ry:n toiminnasta, en suurin elkein vaan hiljaisesti vetäydyin pois, kuljen seuroissa ja haluan kuunnella Jumalan sanaa, kuuntelen radio seuroja, kirkkokin on tullut tutummaksi tämän jälkeen, uskon kuin ennenkin omakohtaisesti, minulla on omatunto ja oma elämä. Minulla on entiset uskon ystävät, uusia ystäviä olen saanut kirkon piiristä. Tunnen olevani vapaampi kuin ennen.

  13. Huck

    Niin, kai jokainen lahko joutuu pitämään kovasti kiinni yhtenäisyydestään, ja ihmiset sitoutetaan lahkoon sillä, että sadaan ihminen hyväksymään jotain vaikeaa, uhraamaan asialle jotakin henkilökohtaista. Siinä on vähän samasta kyse kuin että jengeihin pääsee tekemällä ryhmän vaatimia rikoksia. Tai että vapaamuurareihin pääsee vain alistumalla nöyryyttäviin rituaaleihin. Lestadiolaisuudessa ihminen uhraa oman oikeutensa elämäänsä, ja antaa valtavasti työpanostaan ja aikaansa liikeken hyväksi. Sitten tuntuu, ettei voi siitä erota ja lähteä kun on uhrannut niin paljon. Siihen sitten vielä se sosiaalinen paine, niin vaikealta tuntuu lähteminen.

  14. Kalifi

    Onkohan se niin että koskaan ei ole ihan täydellistä? Aatelkaa, hyvät ihmiset, rauhanyhdistyksellähän toteutuu juuri se, mistä evl.kirkon seurakunnissa haaveillaan. Kaikki toiminta on vapaaehtoisten varassaja ihmiset kokevat siellä sekä hartauden harjoittamisen että sen käytännön tekemisensä mielekkääksi. Talkoovuorokin on hartauden harjoittamista, ”Jumalan valtakunna työtä”. Eikö tämä ole kaunis ajatus.

    Mitään ei ole ”ulkoistettu” palkkalaisille. Siksi hengellinen työ ei ole ”virkamiesmäistynyt” kuten se vähän pakkaa tavan seurakunnassa menemään. Kirkon kannattaisi ottaa mallia rauhanyhdistyksistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s