Hurtig ja Kallio: Naisten on aika saada tilaa lestadiolaisessa liikkeessä


Mari Leppäsen lisäksi on tiettävästi useita muitakin vanhoillislestadiolaisia teologinaisia, jotka ovat kokeneet kutsumuksekseen papin tehtävän työuranaan ja hengellisessä työssä. He ovat valmiita pappisvihkimykseen ja sitoutumaan pappislupaukseen.

Helsingissä toimiva teologi ja uskonnonopettaja, Ruukista kotoisin oleva Laura Kallio on kertonut  Helsingin Sanomien haastattelussa toivovansa, että vanhoillislestadiolaisuudessa alettaisiin hyväksyä myös naiset papinvirkaan.

Kalliolla itsellään ei ole pappiskutsumusta, mutta hän tuntee useita lestadiolaisia teologinaisia, jotka ovat saaneet kutsumuksen papin tehtävään. 

- Minun tiedossani on ainakin viisi naista, joille asia on ajankohtainen, Kallio totesi Kotimaa24:n haastattelussa 16.1.2012.

Nyt on selkeä tarve keskustella, mihin se oikeastaan perustuu, että vanhoillislestadiolaisuudessa torjuttiin naisten pappisvirka, kun se hyväksyttiin Suomen ev.-lut. kirkossa 1986.

Laura Kallio haluaisi nähdä vanhoillislestadiolaisia naisia lähitulevaisuudessa pappisvirassa. Hän työskentelee itse parhaillaan lastensuojelussa eikä ole pohtinut pappeutta niinkään omalta kohdaltaan. Mutta opiskellessaan teologisessa tiedekunnassa hän on tutustunut muihin vanhoillislestadiolaisiin naisteologeihin, joilla on pappiskutsumus. Heistä harva kuitenkaan uskaltaa puhua asiasta ääneen.

Tämä on paljastunut myös Mari Leppäsen pro gradu -tutkielmasta, jota varten hän haastatteli 25 vanhoillislestadiolaista naisteologia.

Leppäsen tutkimuksen tulokset osoittavat, että vanhoillislestadiolaisuudessa naisilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia seurata kutsumustaan seurakunnassa. Teologinaiset kokevat, että naiset on omassa uskonyhteisössä syrjäytetty, mutta tästä epäkohdasta ei ole mahdollista keskustella ulossulkemisen pelon takia.

- Moni teologi pelkää, että heidän kutsumustaan vähäteltäisiin ja pidettäisiin maailmallisuuden houkutuksena, toteaa myös Kallio.

Monet naiset ovatkin pidättyneet tietoisesti ottamasta osaa liikkeen sisäiseen keskusteluun pappeudesta. Mutta mitä nuoremmista naisista on kysymys, sitä syvempi on kuilu herätysliikkeen virallisen opetuksen ja heidän  ajattelunsa välillä.

Laura Kallion mielestä naisen kutsumustietoisuus on syytä hyväksyä yhdenvertaisena miehen kutsumuksen rinnalla.

Lestadiolaisilla teologinaisilla on kyse myös työstä, ammatista ja toimeentulosta. Naisteologien työmahdollisuuksia heikentää se, ettei seurakunnan lehtorinvirka ole enää todellinen vaihtoehto.  Moniin virkoihin kirkossa edellytetään itsestään selvästi vihkimystä. Monilla vl-teologinaisilla ammatillinen ura kirkossa on tästä syystä kutistunut ja tukossa. ”Teologi ilman pappeutta ei ole kirkossa yhtään mitään, eikä voi yletä urallaan oikeastaan mihinkään”, toteaa yksi Leppäsen haastattelemista teologeista.

Kysymys vanhoillislestadiolaisten naisten oikeudesta pappisvihkimykseen liittyy tietenkin laajemmin kysymykseen naisten asemasta. Tässä hyvin naisvaltaisessa herätysliikkeessä kaikki puhujat, keskeiset johtohahmot ja päätöksentekijät ovat  yksinomaan miehiä, yhä edelleen vuonna 2012. Vain paikallisissa rauhanyhdistyksissä joitakin naisia on saatettu valita luottamustehtäviin.

Naiset tekevät myös suuren osan palkattomasta vapaaehtoistyöstä rauhanyhdistyksissä. SRK:n johtokunna puheenjohtaja Olavi Voittonen onkin erityisesti kehottanut naisia tyytymään tähän heille osoitettuun osaan.

”…äidin rooli on merkittävä liikkeen edustamassa ”perheen kristillisyydessä”.

– Liikkeemme yli kolmestatuhannesta pyhäkoulunopettajasta lähes kaikki ovat naisia. Sisarista koostuu myös iso osuus varhaisnuorten ja rippikoululaisten opettajista, Voittonen listaa Kotimaa-lehdelle.

- Kokonaiskuvassa näyttää, että naisväellekin riittää runsaasti tehtäviä. Hieman ihmettelen, jos omaa tehtävää ei näistä tahdo löytyä tai sitä ei osata arvostaa, napauttaa puheenjohtaja.” (Kotimaa 19.1.2012.)

Voittosen itsensä lailla akateemisen koulutuksen ja teologin ammatti-identiteetin omaksuneet lestadiolaisnaiset eivät kuitenkaan halua tyytyä vain ”naisväelle” osoitettuun, palkattomaan opetus- ja talkootyöhön rauhanyhdistyksellä. 

Voittosen teologinaisia mitätöivät puheet kertovat yksinomaan siekailemattomasta halusta käyttää valtaa  lestadiolaisnaisia kohtaan. 

Naisten toiminnan  rajoittamista Voittosen kuvaamalla tavalla ei voi pitää  tarkoituksenmukaisena eikä sille löydy perusteluja Raamatusta. Puhetapa kertoo myös Voittosen arvomaailmasta, joka on kokonaan sopimaton nykypäivänä.

Ensimmäinen nainen vihitään pian papiksi

- Kun on saanut kutsumuksen papin palvelutehtävään, silloin pitäisi olla myös mahdollisuus sitoutua kutsumukseen,  ottaa pappisvihkimys ja mahdollisuus hakeutua papin työhön, toteaa Mari Leppänen Helsingin Sanomissa.

Hänet vihitään papiksi Turun tuomiokirkossa maaliskuussa, ensimmäisenä (tai, määrittelytavasta riippuen, ehkä toisena) vanhoillislestadiolaisena naisena koko herätysliikkeen historiassa.

Kallio on havainnut, että teologien paikka opillisissa keskustelussa koetaan herätysliikkeessä ristiriitaisena. Voi olla, että akateemista teologiaa kohtaan koetussa epäluulossa vaikuttaa taustalla yhä 1960-luvulla tapahtunut repeämä, jolloin 2/3 teologeista erotettiin tai irrottautui itse liikkeestä. Tällöin maallikoiden asema sananjulistuksessa ja päätöksenteossa vahvistui entisestään. Tämä on ollut tietysti myös herätysliikkeen voima, sillä maallikoiden aktiivinen osallistuminen on yksi tekijä, joka on pitänyt  liikettä elinvoimaisena. 

Naisten asemaa maallikkojohtoisuus ei kuitenkaan ole kohentanut. Laura Kallio muistuttaa lestadiolaisuuden alkuaikojen keskeisen vaikuttajan Juhani Raattamaan (1811 – 1890) kannattaneen naisten saarnaajuutta. Raattamaa on todennut kirjeessään Carl Johan Grapelle:

Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jeesuksen tuntemista seurakunnassa! – -  Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta –.” (Raattamaa, Kirjeet ja kirjoitukset.  1976.)

Lestadiolaiseen liikkeeseen varhain liittynyt ja laajasti tunnettu pappi Aatu Laitinen (1853 – 1923) puolusti voimakkaasti naisten saarnaamisoikeutta vielä verrattain myöhäänkin. Laitinen oli yksi herätysliikkeen keskeisistä vaikuttajista Suomessa. Hän myös kirjoitti asiasta artikkelin vuonna 1884 Kristilliseen Kuukauslehteen, jonka päätomittaja hän itse oli. Laitinen tulkitsi Paavalin naisten puhumiskieltoa siten, että kyseessä oli kielto nimenomaan ja vain omaan aviomieheen nähden.

Naiset törmäsivät normiin muuttumattomasta ja erehtymättömästä yhteisöstä

Laura Kallio peräänkuuluttaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen johdolta avointa ja nykyistä argumentoivampaa lähestymistapaa naisten pappisvirkaan ja puhujuuteen.

Kallion mukaan kipeiden kysymysten taustalla on liikkeen itseymmärrys ja ajatus totuusyhteisöstä.  Kallio tarkoittanee uskomusta, että omassa piirissä eri aikoina tehdtyjä ratkaisuja pidetään erehtymättöminä.

Nykyisin vanhoillislestadiolaiset uskovaiset eivät useinkaan enää omakohtaisesti perehdy  kristillisen uskon ja hengellisen elämän asioihin turvautumalla itse Raamattuun ja luterilaiseen kristinoppiin.

Kristillisyyden on mielletty nykyisin liittyvänä ensi sijassa rauhanyhdistykseen sosiaalisena  yhteisönä, ja siellä tapahtuvana saarnaamisena sekä tietysti säännöllisenä henkilökohtaisena synnintunnustuksena ja anteeksisaamisena.  

Yleisesti uskotaan, että oma yhteisö on erehtymätön ratkaisuissaan. Omakohtaisen Raamatun lukemisen sijaan pitäydytään elämäntapanormeihin, puhujien esittämiin näkemyksiin sekä SRK:n julkaisuihin.

Valtaosa puhujista on puolestaan maallikoita, joilta puuttuu teologinen koulutus. 

Yli 900:n (mies)puhujan joukossa on noin 140 (mies)pappia. Puhujan kutsumisesta sananjulistajaksi päättää paikallinen rauhanyhdistys. Tällöin ei kyse ole puhujan omasta kutsumuksesta tai harrastuneisuudesta tehtävään, vaan muiden uskonveljien ja sisarten keskinäisestä päätöksestä.

Liikkeessämme on vahva traditio, jonka mukaan sananpalvelijoita kutsuttaessa pyritään varomaan niitä, jotka nimenomaan haluavat saarnaajiksi. (Juho Kalliokoski Kotimaa24:n keskustelukommentissa 19.1.2012.)

Keskeistä uskovaisena elämisessä on myös henkilönä ja uskovaisena hyväksytyksi tulemisen kokemus omassa yhteisössä. Kokemus hyväksytyksi tulemisesta samoin uskovien yhteisössä tarjoaa ihmiselle hengellisen, sosiaalisen ja psykologisen turvallisuuden tunteen ryhmässä. Ulossuljetuksi joutuminen koetaan siksi erittäin raskaana ja kohtalokkaana tapahtumana.

Yhteisön piirissä ei ole tapana tuoda esiin poikkeavia mielipiteitä, ei edes erityisen henkilökohtaisia uskonkäsityksiä. Virallisesta opista ja SRK:n tulkinnoista ei ole tapana käydä keskustelua.

Tätä pysähtyneisyyttä ovat nyt murtaneet naisteologien julkisuudessa esittämät ajatukset.

- Lestadiolainen liike suojelee ajatusta muuttumattomasta opetuksesta. Muutoksia pidetään helposti luopumuksen merkkinä. Naisten  puhe teologisissa kysymyksissä koetaan nyt joksikin teologiseksi uutuudeksi, ja sitä pidetään enemmän riskinä ja ongelmana kuin mahdollisuutena,  totesi Ruut Hurtig Kotimaa-lehden haastattelussa elokuussa 2011.

Hurtig opiskelee teologiaa  Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa  ja kirkkomusiikkia Sibelius-Akatemiassa.

Hurtigilla on itsellään ikäviä kokemuksia syrjinnästä rauhanyhdistyksellä.  Hänet oli viime syksynä pyydetty pitämään luento Joensuun rauhanyhdistyksen tilaisuudessa aiheesta kristityn vapaus,  jota oli määrä tarkastella Galatalais-kirjeen pohjalta. Hurtig koki pyynnön merkittäväksi  luottamuksenosoitukseksi ja valmisteli esityksensä huolellisesti. Vähän ennen tilaisuutta pyyntö kuitenkin peruttiin.

- Perusteena oli se, että nainen ei voi opettaa koko seurakuntaa uskonopillisesti keskeisestä raamatunkohdasta. Se loukkasi hirveästi silloin, Hurtig kertoi Kotimaa-lehden haastattelussa 18.8.2011.

Hyväksyykö kirkko vaieten, että rauhanyhdistyksellä painostetaan kirkon virkakäsitykseen sitoutuneita?

Teologian koulutuksen hankkineet lestadiolaiset naiset eivät kuitenkaan voi nykytilanteessa hakeutua papin tehtäviin, joutumatta omassa herätysliikkeessään painostamisen kohteeksi. Myös heidän läheisensä voivat  joutua rauhanyhdistyksellä painostetuksi,  kuten Turussa on käynyt Mari Leppäsen puolisolle, teologian tohtori Risto Leppäselle.

Tapaus on herättänyt ristiriitaisia ajatuksia, sillä Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jonka suurin herätysliike vanhoillislestadiolaisuus on, on sitoutunut sukupuolten tasa-arvoon sekä virkakäsityksessään että käytännön toiminnassaan.

Leppäsiin kohdistettu painostaminen lienee hyvin myös piispojen tiedossa, sillä Risto Leppänen työskentelee arkkipiispa Kari Mäkisen kansliassa arkkipiispan teologisena sihteerinä.

Herättää ihmetystä, miten kirkko voi hyväksyä pappien ja teologinaisten painostamisen siitä, että nämä sitoutuvat kirkon yhteiseen virkakäsitykseen.

Tuorein SRK:n ratkaisu on ollut erityisen jyrkkä. SRK:n johtokunnan jäsen ja maallikkopuhuja, Turun rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Kimmo Puolitaival on tiettävästi esittämässä, että Turun rauhanyhdistyksen johtokunta asettaisi Risto Leppäsen ja Maarian seurakunnan  johtavan kanttorin Heikki Rainion puhujakieltoon. Rainio on esittänyt julkisesti kritiikkiä SRK:n johtokunnan menettelystä hyväksikäyttöjupakassa viime keväänä.

SRK:n johtokunta niputti Heikki Rainion tähän yhteyteen syytetyksi yhdessä Risto Leppäsen kanssa ehkä siitä taktisesta syystä, että hyllyttämistä ei voitaisi näin tunnistaa naispappeuden hyväksymisestä seuranneeksi sanktioksi ja  painostukseksi, vaan joksikin muuksi, ”lestadiolaisten sisäiseksi”  ristiriidaksi, josta kirkon ei tarvitsisi piitata.  

Samaten, kun SRK kohdistaa painostuksen tulevan naispapin puolisoon eikä suoraan häneen itseensä, tämäkin kohtelu on helpompi naamioida  johtuvaksi muusta kuin puolison pappisvihkimyksestä.

Kirkon virkakäsitykseen sitoutuneen teologinaisen suora painostaminen juuri ennen ordinaatiotilaisuutta ei tietenkään näyttäisi erityisen hyvältä kirkon suuntaan.

Varsinkin kun SRK:n johtokunta lupasi äskettäin neuvotteluissa piispoille Samuel Salmi, Kari Mäkinen ja Kauko Kalliala, että se luopuu painostamismenettelyistä.  Kirkon tiukentunut linja virkakysymyksessä on realiteetti, mutta on kokonaan eri asia, miten SRK ja vl-liike tämän realiteetin välittää ottaa huomioon.

Kirkon auktoriteetti ei todennäköisesti riitä suojelemaan vl-teologinaisia ja heidän läheisiään painostamiselta ja yhteisöstä ulossulkemiselta. Jos sen sijaan herätysliikkeessä heräisi vahva sisäinen oppositio, joka kävisi keskustelua suoraan SRK:n johtokunnan kanssa, se voisi tämän estää.

Keijo Nissilä: ”Herran sana” – olisi sopimatonta että nainen pitäisi saarnan

Tuorein SRK:n kannanilmaisu naispappeutta vastaan julkaistiin äskettäin Päivämiehessä. Teologian tohtori, pitkän päivätyön   Oulun  hiippakunnassa mm. dekaanina tehnyt teologian tohtori Keijo Nissilä päättelee, että naisella ei ole lupaa ottaa vihkimystä papin tehtävään. Perusteluna hän esittää tulkintansa Paavalin Korinttolaiskirjeestä.  Kuten tunnettua, Paavali kertoo saaneensa kiellon suoraan Herralta, että naisen on sopimatonta puhua seurakunnan ko­kouksessa (1. Kor. 14:34–35). Nissilä kirjoittaa:

Raamatun opetukseen Pyhän Hengen armolahjoista ei sisälly ainoastaan lupauksia vaan myös rajoituksia. Tunnetuin näistä lienee Paavalin lausuma opetus järjestyksen noudattamiseksi jumalanpalveluksessa: Naisen on sopimatonta puhua seurakunnan ko­kouksessa (1. Kor. 14:34–35). Ohje kohdistuu opetuspuheeseen eli saarnaan, joka kuului seurakunnan kaitsijan eli papin tehtävään jumalanpalveluksessa. Paavali vetoaa perusteluissaan siihen, että hänellä on ”Herran käsky” siitä, mitä hän kirjoittaa jumalanpalveluksessa noudatettavasta järjestyksestä. Valitettavasti emme tunne lähemmin tämän ”Herran käskyn” sisältöä. Paavalin käyttämänä perusteluna se on mahdollisimman voimakas ja arvovaltainen, koska hänellä on siitä asiasta Herran sana.

Selitys perustuu kirjaimelliseen (fundamentalistiseen) Raamatun tulkintaan. Nissilä sivuuttaa esimerkiksi sen, että Paavalin aikana yhteiskunnassa ihmiskäsitys ja käsitys naisen ja miehen asemasta oli kokonaan toinen kuin nykyisin. Vain harvoilla oli mahdollisuus esimerkiksi opiskella ja hankkia edes auttava luku- ja kirjoitustaito. Vielä harvemmin tämä oli mahdollista naiselle. Oli epätavallista, että nainen olisi voinut toimia ylipäänsä missään julkisissa tehtävissä.

Kotimaa24:n haastattelussa toinen lestadiolainen tohtori, FT, rovasti Seppo Lohi ottaa askeleen piirun verran jyrkempään suuntaan ja väittää, että naispappeus on kirkossa harhaoppi.

- Se ei ole mikään salaisuus, että vanhoillislestadiolaisuudessa ei hyväksytä naispappeutta. Sitä pidetään harhaoppina.

Lohen ja Nissilän kantaan eivät kaikki vanhoillislestadiolaiset kuitenkaan katso voivansa yhtyä. Varsinkin nuoremmassa sukupolvessa pidetään papin  sukupuolta sivuseikkana ja ja naisten torjumista papin tehtävissä teologisesti ja luterilaisen kristinopin pohjalta kestämättömänä historiallisena jäänteenä. Kristinuskon perusajatusten pohjalta käsitykselle on vaikea löytää hengellisiäkään perusteluja. Lisäksi kiellolle on vaikea löytää perusteluja lestadiolaisuuden oman sisäisen puhujakäytännönkään pohjalta.

Laura Kallio toivoo, että  eri käsitysten välillä voitaisiin käydä avointa dialogia, ilman pelkoa.

- Pidän hyvänä, että liikkeen virallisen virkakäsityksen perusteita nyt avataan. Toisiko teksti mahdollisuuden avoimempaan dialogiin ja liikkeen sisäisen toimintakulttuurin parantamiseksi, Laura Kallio pohtii.

- Toistaiseksi pelontunteet ovat estäneet varsinaista asiakeskustelua, totesi hän Kotimaa24:ssä.

Kallio on myös pahoillaan  asian käsittelytavasta eli nasten pappeuteen liittyvästä uhkailusta ja painostamisesta liikkeen sisällä.

Miksi hän itse sitten haluaa puhua julkisesti lestadiolaisnaisten pappisvihkimyksen puolesta?

- On puolustettava niitä, joiden ääni ei kuulu. En voisi arvostaa itseäni lestadiolaisena, ellen puolusta heikoimpia. Haluan näyttää omalla elämälläni, että lestadiolainen voi olla näinkin, toteaa Kallio.

Ratkaisu ei ole ollut hänelle itselleenkään aivan helppo, sillä kaikki muut uskovaiset eivät ole hyväksyneet hänen mielipiteitään. Hän itse viittaa kyvyttömyyteen käydä herätysliikkeen sisällä asiallista keskustelua naisten pappisvirasta.

- Ongelmana liikkeessä on juuri avoimen keskustelun puute, totesi Kallio Helsingin Sanomissa kesäkuussa 2011.   

Omassa blogissaan Kallio on kirjoittanut vuonna 2009:

-  Sen hyvän, minkä minä saan osakseni, voin laittaa kiertämään hyvänä jollekin toiselle.

Monet lestadiolaiset miespapit tukevat teologinaisten pappiskutsumusta

Viime aikoina monet nuoremman polven lestadiolaiset papit ja eräät muutkin julkiseen keskusteluun osallistuneet lestadiolaiset ovat puoltaneet naisten toimintaa pappeina.

Perusteena he ovat esittäneet, että naisten pappeudelle ei ole raamatullisia eikä hengellisiä esteitä. Nykykäytäntö vanhoillislestadiolaisuudessa perustuu tiettynä aikana 1800-luvun lopun jälkeen lestadiolaisessa liikkeessä muodostuneeseen perinteeseen, kun naisten saarnaamisesta luovuttiin kirkon painostuksesta.

Ylipäätään, mikään ”perinne” yksinään ei tietenkään ole kristinopillisesti eikä teologisesti pätevä argumentti. Toisaalta, lestadiolaisuuden kohdalla taas liikkeen alkuperäinen perinne nimenomaan tukee naisten toimintaa ja kutsumusta sananjulistajana.

Kun pappeutta tarkastelee vanhoillislestadiolaisen evankeliumikäsityksen ja pelastusopin kannalta, kirkon papin tehtävä voidaan nähdä puhtaasti  ”virkatoimena” ulkonaisessa organisaatiossa. Tällöin sukupuolella ei tietenkään ole merkitystä. Kuten tunnettua, luterilaista seurakuntaa ja kirkkoa  ei pidetä SRK-lestadiolaisuudessa todellisena Kristuksen kirkkona eikä yhteisönä jossa Pyhä Henki vaikuttaa, vaan lähinnä osana maallista esivaltaa. Todellinen ja aito Pyhän Hengen kirkko nähdään vain oman liikkeen piirissä, rauhanyhdistysyhteisössä.

…minulle on pienestä pitäen pyhäkoulussa, esikoulussa, raamattuluokassa, rippikoulussa, kotona ja seuroissa Haapajärven rauhanyhdistyksellä väännetty rautalangasta, ettei luterilainen kirkko ole seurakunta, vaan seurakunnan muodostavat uskovaiset joiden tunnusmerkkejä ovat mm. televisiottomuus, korvakoruttomuus ja alkoholittomuus eli me uskovaiset, joita maailma nimittää vanhoillislestadiolaisiksi. (Juho Kalliokosken kommentti Kotimaa24:n keskustelussa 19.1.2012.)

Omassa liikkeessä taas sananjulistajina on toiminut myös naisia ennen liikkeen organisoitumista ja integroitumista läheisesti kirkon helmaan 1800-luvun lopussa. Perinne siis toimii myös tukena naisen toimimiselle jumalan sanan ja evankeliumin julistajana.

Molemmat edellä kuvatut näkökohdat toimivat vahvoina perusteluna sille, että myös lestadiolaiset naiset voisivat lestadiolaisina ottaa pappisvihkimyksen, joutumatta lainkaan ristiriitaan nykyisen SRK-lestadiolaisen opin kanssa.

Papin virassa toimiminen seurakuntatyössä ei suinkaan estä naista silti osallistumasta lisäksi myös palkattomaan vapaaehtoistyöhön rauhanyhdistyksellä, josta Voittonen tuntuu olevan huolestunut.

Oululainen lestadiolaispappi Stiven Naatus on todennut, että luterilainen virkakysymys ei edellytä papilta tiettyä sukupuolta. Virkakysymys ei hänen mukaansa ylipäätään ole hengellinen kysymys, vaan kirkkojärjestykseen liittyvä käytännöllinen asia. Samalle kannalle on asettunut myös teologi ja tutkija Heikki Nenonen.

Myös Johannes Alaranta, pappi ja tutkija,  tukee useiden muiden nuorempien pappien tapaan naisten ja miesten yhdenvertaista pappeutta.

Minullekin asia on opillinen; naisella tulee olla oikeus evankeliumin työhön ja kutsumuksensa toteuttamiseen ihan kuten miehelläkin. Aivan kuten Raamatunkin aikana, tänäänkin naisen tehtävä on kirkossa ja Jumalan valtakunnassa sama kuin miehenkin; viedä ilosanomaa eteenpäin. Siksi on olemassa pappisvirka. (Alaranta blogissaan.)

Myös Haaparannan kirkkoherra Kimmo Sulila on julkisuudessa toivonut, että naispappeudesta voitaisiin puhua liikkeessä avoimemmin.

- Jo nyt on paljon vanhoillislestadiolaisia naisia, jotka opiskelevat teologeiksi ja papeiksi. Minusta heidän tuntojaan olisi ainakin kuunneltava, sanoi Sulila Kotimaa24:ssä.

Varsinkin nuoremmat lestadiolaisnaiset toivoivat naisia sekä papeiksi että myös puhujiksi rauhayhdistyksen seuroihin.

Toivon, että naiset saavat vapauden toimia pappeina toivottavasti jo lähivuosina. Pappeutta ei voi erottaa myöskään seurojen saarnatehtävästä, jossa toivon näkeväni naisia. Toivon, että liikkeessä voidaan käydä avointa keskustelua aiheesta ennen kuin kyvyttömyys puhua johtaa liikkeen pirstoutumiseen, sillä elävä kristillinen uskonyhteisömme on vaalimisen arvoinen.

Johtoportaan ja kentän mielipiteet menevät eri suuntiin. ”Konttorilla” hoetaan, että ”meidän kanta on selvä” jne., mutta todellisuudessa esimerkiksi lähes kaikki tuntemani papit suhtautuvat myönteisesti naispappeuteen. Maallikoidenkin keskuudessa mielipiteitä on hyvin monenlaisia. Siinä on iso ristiriita, jos julkista valtaa käyttävien ja muiden lestadiolaisten ajatusten välillä ei ole yhteyttä. (Haastateltu teologi.)

Laura Kallio viittaa Helsingin Sanomissa kysymykseen, millä tavoin vl-naiset otettiin 1980-luvulla mukaan keskusteluun asiasta, kun SRK:n johtokunnassa päätettiin naispappeuden torjumisesta.

Johtokunta ei tuolloin tarjonnut lestadiolaisille naisille mahdollisuutta ottaa kantaa asiaan. Mari Leppänen on selvittänyt kirkkohistorian pro gradu -tutkielmassaan myös naispappeuteen liittyvää päätöksentekoa ja päätöksentekijöitä herätysliikkeessä. Tuloksiin voi tutustua myös Leppäsen artikkelista Lestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuskanta murroksessa? (Vartija 1/2011, s. 9 – 21).Tutkimus osoittaa, ettei naisilla itsellään ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa nykyisen kannan muotoutumiseen.

Lestadiolaiset naisteologit eivät ole voineet osallistua viralliseen keskusteluun, eikä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään ole kysytty kertaakaan.

Naiset eivät ole myöskään voineet osallistua liikkeen päätöksentekoon, koska SRK:n päättäviin elimiin kuuluu ainoastaan miehiä. Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät liikkeessä myös kaikkea muuta julkisen puheen valtaa.

- Ei voi olla niin, että miehet päättävät muun muassa naispappeuskysymyksestä ilman että naiset osallistuvat tähän keskusteluun, sanoo Laura Kallio (Helsingin Sanomat 16.6.2011).

Helsingin rauhanyhdistyksellä vuosittain pidetyissä ns. teologi-illoissa eivät naiset myöskään ole saaneet vastauksia kysymyksiinsä.

Keskustelussa naisteologien ongelmista naiset olivat kokeneet liikkeen sisällä ja johdon taholta vähättelyä, mitätöintiä ja jopa heidän kysymystensä pilkallista ohittamista.

Pahalta minusta tuntuu silloin, kun haluaisi oikeasti keskustella tai kysyä tai perustella omaa kantaa johonkin toimintaan, niin sinua kiristetään Raamatulla tai sielunvihollisella. Tai sitten naureskellaan ihmisten hädälle ja kysymyksille. (Haastateltu teologi.)

Naisteologit ovat olleet usein pettyneitä keskustelun tasoon ja tapaan jolla SRK:n edustajat ovat lähestyneet heidän kysymyksiään.

RY:n [rauhanyhdistyksen] järjestämistä teologi-illoista on huonoja muistoja: me [opiskelijat] yritimme vakavasti ja asiallisesti aloittaa keskustelua aiheesta, mutta sille ei annettu tilaa, vaan SRK:n tilaisuuteen lähettämät henkilöt kuittasivat kyselymme lyhyillä kommenteilla. Asioita otettiin kerta toisensa jälkeen esille, mutta niistä ei koskaan päästy kunnolla keskustelemaan. (Haastateltu  teologi.)

Nuoremman polven teologit herättelivät keskustelua naisteologien asemasta teologi-illassa syksyllä 2010 Helsingin rauhanyhdistyksellä. Mari Leppänen pitää tätä kokousta ja sen saamaa julkisuutta käänteentekevänä liikkeen sisäisessä keskustelussa. Kokouksessa alustuksen pitänyt SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ilmoitti, ettei naisten pappeus tule kysymykseen. Illassa syntyi tästä huolimatta vilkasta keskustelua, jossa esitettiin rohkeasti myös liikkeen virallisesta linjasta poikkeavia käsityksiä. Keskustelu on tämän jälkeen jatkunut suurimpien kaupunkien rauhanyhdistyksissä.

Vanhan ja nuoremman polven kantojen vastakohtaisuus korostui, kun SRK:n johtokunta vei asian puhujienkokoukseen ja se tyrmäsi ehdotuksen joulukuussa 2010. Perusteluna tällöin julkisuudessa esitettiin ”perinne”. Seuraavana vuonna naisten pääsemisestä papiksi keskusteltiin sekä SRK:n vuosikokouksessa että seurakuntavanhinten ja puhujien kokouksesessa Lumijoen suviseurojen yhteydessä. Kokouksissa päädyttiin toteamaan, että ”ei ole aihetta muutoksiin”.

Tällä hetkellä vastakkain tuntuvat olevan nnuoret, hyvin koulutetu lestadiolaiset ja pääosin vanhasta polvesta koostuva liikkeen valtaeliitti. Lisäksi herätysliikkeessä on suuri joukko, joka myötäilee virallista linjaa pysähtymättä emepää miettimään asiaa.  

Nurinkurista ja epäoikeudenmukaista

Tätä nykyä evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa on noin 140 vanhoillislestadiolaista miespappia. Heidän asemansa on hyvin nurinkurinen. Kirkossa heidän velvollisuutensa on sitoutua kirkon virkakäsitykseen ja työskennellä naiskollegoiden kanssa palvellen seurakuntalaisia yhdenvertaisina.

Mutta omassa hengellisessä kodissa naisteologit onkin sysätty syrjään. Ja miespappien tulee rauhanyhdistyksen maailmassa vain hyväksyä tämä asetelma.

Eräs vanhoillislestadiolainen naisteologi, joka ei halua nimeään julkisuuteen, katsoo, että naispappeuskeskustelussa on samanlaisia piirteitä kuin lasten hyväksikäyttötapauksien yhteydessä.

- Jotenkin kestää kauan ennen kuin uhrien tai asianosaisten olemassaolo tunnustetaan ja kuullaan edes mitä heillä on sanottavanaan, toteaa ensi vuonna maisteriksi valmistuva ja papiksi aikova lestadiolaisnainen Kotimaa24:n haastattelussa.

*         *         *

Ajattelemisen aihetta antoivat Maria Sofia, R.K. ja ESA.

*        *        *

Lisää aiheesta:

Jan Ahonen: Lestadiolaisia naispappeja tulossa lisää. Kotimaa24 16.1.2012.

Jan Ahonen: Voittonen: Keskustelunavaukset naispappeudesta kapea-alaisia. Kotimaa24 19.1.2012.

Johannes Alaranta: Ajankohtaisia aiheita

Pauliina Grönholm: Naisteologi toivoo myös naisille enemmän sijaa lestadiolaisliikkeessä. Helsingin Sanomat 16.6.2011, s. A6.

Pauliina Grönholm: Naispappeus koettelee lestadiolaisliikettä – Keskustelu naisen asemasta on jo varsin avointa Internetissä. Helsingin Sanomat 16.6.2011, s. A6.

Pauliina Grönholm: Vanhoillislestadiolaiset kertovat painostuksesta hoitokokouksissa. Helsingin Sanomat 17.7.2011.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Tutkija lestadiolaisesta naispapista: Tämä on historiaa! Kotimaa24 5.1.2012.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa 18.9.2010.

Kapu: SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit

Korpijaakko: SRK:n linja: hierarkkisesta miesten “vanhinten neuvostosta” myös naisten lahjoja hyödyntäväksi palveluyksiköksi?

Korpijaakko:  Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Mari Leppänen: Lestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuskanta murroksessa? Vartija 1/2011, s. 9 – 21.

Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

Mari Leppänen: Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vuosina 1975-2010. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 2011. 

Topi Linjama: Pappeudesta

Maria Sofia & ESA: Leppäsen haastattelemat naiset: suorat sanat kutsumuksesta, syrjinnästä ja SRK:sta

Naiset sananjulistajina 1800-luvulla. (Blogikirjoituksen loppuosassa.)

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK ei ole järjestämässä ”uusia hoitokokouksia”. Päivämies 32, 10.8.2011.

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Keijo Nissilä: Pappeudesta – yhteisestä pappeudesta erityisesti. Päivämies 2/2012.

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010. 

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Kati Toivio: Vanhoillislestadiolainen naiskuva Päivämies-lehdessä 1954–1978.  Teologia.fi 25.3.2011.

Villa, Janne: Feministit näkevät Jumalan toisin. Kirkko ja kaupunki 9.5.2006.

About these ads

12 kommenttia

Filed under 2010-luku, arkkipiispa, bans, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, identiteetti, identity, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, kristinoppi, leimaaminen, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisöllisyys

12 responses to “Hurtig ja Kallio: Naisten on aika saada tilaa lestadiolaisessa liikkeessä

  1. Nimetön47

    Ihmeellistä väheksyntää: ”eivät vaivaudu lukemaan raamattua.” Mistä kirjoittaja on tuollaisen faktan löytänyt? Luulen että keskivertolestadiolainen lukee raamattua paljon enemmän kuin keskivertosuomalainen. ”lisäksi on suuri joukko johdon myötäilijöitä, jotka eivät vaivaudu ajattelemaan itse. . .” Jälleen faktana esitetty väite, jonka todellisuuspohja on kirjoittajan päässä luotu. Jos ottaa tyyliksi asiakirjoitustyylin, on syytä pitäytyä tyylille uskollisena, eikä heitellä omia arveluita faktoina. ”valtaosa liikkeen jäsenistä on naisia”. Täsmälleen yhtä totuuspohjaista olisi ilmaisu: valtaosa liikkeen jäsenistä on miehiä. Tätä naisvaltaosaväitettä on eri kirjoituksissa useaan kertaan toistettu ilman yhtään asiaviitettä. Toistojen avulla se on muuttunut totuudeksi.

    • R. K.

      Kiitos palautteesta!
      Hanna Salomäki tutki herätysliikkeitä ja vertaili mm. Raamatun itsenäistä lukemista.

      ”Salomäen mukaan liikkeeseen kuuluvien vähäistä raamatunkäyttöä selittää liikkeen raamattukäsitys. Omaa raamatunlukemista tärkeämpää on seuroissa kuultava raamatunselittäminen. Uskon ei nähdä syntyvän itsenäisesti Raamattua lukiessa, vaan seurakunnan kokoontumisia pidetään tärkeässä asemassa.”
      http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/972-raamattu-ei-kulu-vanhoillislestadiolaisten-kasissa

      Mitä naisenemmistöön tulee, sen voi todeta ainakin suurehkojen paikkakuntien rauhanyhdistyksissä viikonlopun seuroissa ihan vain epätieteellisenä henkilökohtaisena havaintonaan. On olemassa myös lukuisia uskonnollisuutta koskevia tutkimuksia, joissa on osoitettu että enemmistö uskonliikkeiden rivijäsenistä on naisia. Enemmistö uskonliikkeiden johtajista on kuitenkin miehiä. En tiedä onko minkään rauhanyhdistyksen taikak koko vl-liikkeen sukupuolijakaumaa koskaan selvitetty.

      Terveisin R. K.

      • Nimetön47

        Kiitoksia asiallisista vastauksista. Kaksi asiaa jäi kuitenkin vaivaamaan. 1. Asun paikkakunnalla, jossa seuroissa käy väkeä n 300-400 henkeä. Lapsia on normaali sukupuolijakauma, 20-60 vuotiaissa paikalla on ehkä 2-5 naista enemmän kuin miehiä (naimattomat). Sitä vanhemmissa tulee eroa jo eliniän odotteen perusteella. mutta he eivät ole enää sitä aktiivisinta joukkoa toiminnassa. Että se siitä naisvaltaisuudesta. Sellaista siellä, tällaista täällä.
        Toinen asia, johon ei tullut vastausta ollenkaan oli ”suuri joukko, joka ei ajattele omilla aivoillaan.” Tuo on hyvin subjektiivinen ja leimaava mielipide, joka ei perustu mihinkään totuuteen, mutta on hyvin asenteellinen ja joukkoa mollaava. Sen avulla saadaan vastakkainasettelu: suuri joukko ”tahdotonta massaa” kontra joukko fiksuja, omilla aivoilla ajattelevia, joiden argumentit siis ovat luonnollisesti oikeampia ja fiksumpia kuin niiden, jotka eivät ajattele omilla aivoillaan. Tällainen argumentointi ei ole ainakaan parantamassa keskustelun avoimuutta, luonnetta eikä tasoa. Ja sitähän olette peränneet moneen kertaan.

  2. R. K., M-S ja ESA

    Kiitos kommentistasi. Mielenkiintoista lukea seuroissa kävijöiden ikä- ja sukupuolirakenteesta teidän ry:n suunnalla.

    Viittaat siihen, että artikkelissamme olisi ilmaus: ”suuri joukko, joka ei ajattele omilla aivoillaan”. Sellaista ilmausta ei kirjoituksestamme kuitenkaan löydy. Moitteesi on siis ns. olkinukke. :-) http://fi.wikipedia.org/wiki/Olkinukke

    Ei pitäisi antaa väärää todistusta.

    Yhdymme sen sijaan mielihyvin ajatuksiisi asiallisen keskustelun tarpeesta ja kannatettavuudesta. Yst.terv. Maria Sofia, R.K. ja ESA

    • Nimetön36

      ”Lisäksi herätysliikkeessä on suuri joukko, joka myötäilee virallista linjaa pysähtymättä emepää miettimään asiaa.”
      Suora lainaus artikkelista.
      Vaikka kyseinen lause olisi jonkin henkilön suusta, jota lainaatte, on se kuitenkin luultavasti myös oman kantanne mukainen. Miksi muuten laittaisitte se lainauksena artikkeliin?
      Tässä tämä olkinukke. Muutaman sanan ero siinä näyttää olevan, olette ihan oikeassa, mutta itse asiasisältöön se ei mielestäni kovin paljon vaikuta. Mielestäni sellainen ilmaus löytyy kirjoituksestanne…..
      ”Ei pitäisi antaa väärää todistusta.”
      -Niinpä.
      Ja asialliseen keskusteluun kuuluu toisen mielipiteen huomioiminen, vaikka sanamuodossa olisi eroa, kun sisältö on kohtuullisen vaivattomasti tulkittavissa samaksi.
      Tuo olkinukke-termi on ollut viime aikoina aika ahkeraan käytössä uudistajilla useammalla palstalla. Taitaa olla sellainen kätevä veto-oikeus, jonka taakse voi mennä jos keskustelun toinen osapuoli osuu liian lähelle totuutta tai ette pysty muuten sitä kumoamaan.

  3. Nimetön48

    nainen ei sovi papiksi eikä saarna m ieheksi.. se on tosi,. maailma muuttuu mutta jumalan sana ei muutu.. ja jumalan lpysyy.. ei muutu tämän maailman menon ja halujen mukaan

  4. Nimimerkitön

    ”Nainen ei sovi saarnamieheksi…” Aamenta vastaa! Haluaisin vielä jatkaa, että naisesta ei ylipäänsä ole mieheksi (eikä miehestä naiseksi)…

    • Nimetön49

      Täällä pohjois-pohjanmaalla ainakin olen hämmästyneenä kuunnellut, miten epäuskoinen naispappi saarnaa paljon raamatullisemmin kuin uskovainen kirkkoherra, esimiehensä.

  5. Nimetön48

    no sanotaan sitten että ei saarnaajaksi.. jos se pitää niin tarkasti kirjoittaa

  6. Nimetön52

    Mikä on oikea tulkinta Paavalin sanomasta: ”nainen vaietkoon seurakunnassa” ? Olen kuullut kerrottavan, että alkutekstissä Paavali olisi viitannut naisten aiheuttamaan häiriöön silloisessa seuratoiminnssa: naiset ”pulisivat” ja näin häiritsivät muiden sanankuuloa. Paavalin lausuma ei siis liity mitenkään naisen pappaeuteen ja saarnavirkaan, vaan sosiaaliseen kanssakäymiseen.

  7. Lopella!

    Missä on naisten ääni? Ei ainuttakaan naista puhumassa.

    Suviseuramessut lähialueiden kirkoissa su 1.7. klo 10.00
    PAIKKA: SAARNAAJA:
    Hausjärven kirkko Viljo Juntunen, teologian tohtori, Oulu
    Helsingin tuomiokirkko Eero Lumijärvi, rovasti, Kangasala
    Huopalahden kirkko, Hki Mika Kallunki, sairaalapastori, Tampere
    Hyvinkään kirkko Markku Joensuu, pastori, Vaasa
    Karkkilan kirkko Olavi Isokoski, pastori, Ylikiiminki
    Kirkkonummen kirkko Urpo Luokkala, pastori, Kempele
    Lopen kirkko Perttu Kyllönen, kappalainen, Pyhäntä
    Nurmijärven kirkko Ari Pelkonen, kirkkoherra, Joroinen
    Riihimäen kirkko Tuomas Tölli, pastori, Kemi
    Vihdin kirkko Timo Liikanen, kirkkoherra, Tyrnävä
    Tammelan kirkko Ilmari Joensuu, rovasti, Seinäjoki
    Tapiolan kirkko, Espoo Pauli Kivioja, pastori, Pyhäjärvi
    Suviseuramessut klo 11.00
    Lauttasaaren kirkko, Hki Antti Leskelä, pastori, Oulu
    Munkkivuoren kirkko, Hki Esa Nevala, pastori, Oulu
    Ruotsinkielinen messu klo 11.00
    Olaus Petrin kirkko, Hki Ari Niskala, pastori, Tornio
    Ruotsinkielinen messu klo 12.00
    Kirkkonummen kirkko Timo Löppönen, pastori, Gagnef, Ruotsi
    Englanninkielinen messu klo 13.00
    Lopen kirkko Mikko Kinnunen, rehtori, Reisjärvi

    Kaikki ovat mies-sukupuolta. Ja oma ev.-lut. kirkkomme tukee naisia syrjivää ja alistavaa liikettä. :-(

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s