Tulossa: Lestadiolaisuus – herätysliike vai lahko?


Vastikään perustetun verkkolehti Kirkonkellarin kolmannessa numerossa tarkastellaan lestadiolaisuutta. Teemanumerossa kysytään, onko lestadiolaisuus kirkon herätysliike vai uskonnollinen lahko.  

Artikkeleissa tarkastellaan lestadiolaisuuden historiaa ja nykypäivää. Kirjoittajina ovat mm. Meri-Anna Hintsala, Jutta Jokiranta, Kari Kuula ja Lauri Uljas. 

Kirkonkellari-lehden kolmas numero ilmestyy 31.5.2012. Lehteä voi lukea verkossa maksutta.

*       *       *

Ajankohtaisia analyyseja lestadiolaisuudesta Kirkonkellarissa:

Johanna Hurtig ja Aini Linjakumpu: Hengellinen väkivalta ja vanhoillislestadiolaisuus

Meri-Anna Hintsala: Lestadiolaisuuden ”arabikevät”? Sosiaalinen media lestadiolaisuuskeskustelun näyttämönä

Petri Järveläinen: Laestadius – tieteellisen ruumiillisuuden teologian perustaja

Kari Kuula: Vanhoillislestadiolainen pelastusoppi – suuren luokan teologinen ongelma luterilaisessa kirkossa

Kari Latvus: Piispojen hyväuskoinen vaikeneminen

Lauri Uljas: Rauhanyhdistysläisyys haastaa kirkon

Kari Latvus: Tutkimus tuo esiin hengellisen väkivallan vanhoillislestadiolaisuudessa.  (Arvio Aini Linjakummun tutkimuksesta Haavoittunut yhteisö)

Mikko Sulander: Rohkean naisen selviytymistarina. (Arvio Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittamasta teoksesta Maijan tarina.)

Kirkoksi kirkossa

Uusimpia kannanottoja vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkon suhteesta on emeritus-piispa Kalevi Toiviaisen artikkeli Teologisessa aikakauskirjassa (4, 2011). Hän kirjoittaa herätysliikkeistä:

Mutta ne ovat myös kansankirkon ongelma opettaessaan ja tehdessään, mitä tahtovat. Viime aikojen keskusteluissa tällaisesta on ollut esillä havainnollinen esimerkki, vanhoillislestadiolaisuus. Itseriittävyydessään se on vuosikymmenien ajan ollut piittaamatta kirkon sakramentti- ja kirkkokäsityksestä ja tahtonut käytännössä olla kirkko kirkossa, paremmin sanottuna ainoa Jumalan valittujen seurakunta vain ulkonaisena organisaationa pitämässään kirkossa. – -

Tällaiset ilmiöt ja liikkeet herättävät kansankirkkoon, sen luonteeseen ja kestävyyteen liittyviä kysymyksiä. Kuinka paljon kirkossa, jossa ”seinät ovat laajalla ja katto korkealla” on kohtuullista ja oikein sietää asennetta ”me teemme mitä tahdomme” ja samalla kuitenkin tarjota sateenvarjoksi ne taloudelliset ja muut edut, joita enemmistökirkolla on ollut.

Toiviainen kirjoittaa myös, että opillisen poikkeaman lisäksi liikkeen sisällä on paljastunut ”moraalinen ja eettinen ongelma, vuosikymmeniä jatkunut lasten hyväksikäyttö, jota näyttää peitellyn itse keksityn ja ekslusiivisen rippikäytännön turvin”.

Kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine tarkasteli yleisesti herätysliikkeiden opetuksia ja vertasi Kotimaa-lehdessä julkaistussa kirjoituksessaan suuria herätysliikkeitä kirkossa käenpoikiin. Liikkeille on hänen mukaansa tyypillistä vallan tavoittelu itselleen ja pyrkimys asettua “kirkoksi kirkossa”.

Eikö kirkolla ole välineitä tai halua puuttua omituisiin oppeihin?

Toiviainen puolestaan on huomauttanut, että kirkolla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen kristinopillisiin käsityksiin eikä liikkeen käytännön toimintamalleihin.

Samaan puuttuvien työkalujen dilemmaan kirkon ja sen suurimman sisäisen herätysliikkeen välisissä suhteissa ovat viitanenet myös piispa Seppo Häkkinen ja tutkija, nykyinen Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki. Piispat eivät käytännössä kykene valvomaan herätysliikkeiden toisinaan hyvinkin omintakeisiksi aikojen kuluessa kehkeytyneitä oppeja.

- Kirkon johtajat eivät ole selvillä, mitä herätysliikkeissä tapahtuu, sanoi Salomäki Helsingin Sanomien haastattelussa.

Voidaan tietysti kysyä, onko kirkolle ollut tärkeämpää pitää kirkko koossa kuin huolehtia luterilaisen kristinopin vaalimisesta kirkon ruohonjuuritasolla tapahtuvassa opetuksessa. 

Vaiettu ”teologinen reservaatti”

Teologian tohtori, pappi ja tietokirjailija Kari Kuula on tarkastellut vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen tunnustuksen eroavaisuuksia, jotka vaikuttavat herätysliikkeen ja kirkon väliseen suhteeseen seurakunnissa, ihmisten hengellisessä elämässä ja käytännön arjessa sekä ihmissuhteiden tasolla. Kuula kirjoitti Kotimaa24:n blogissaan:

Lestadiolaisuuden mukaan syntien anteeksisaamiseen ja Jumalan yhteyteen tulemiseen tarvitaan jo anteeksisaaneen ihmisen julistama synninpäästö. Jumala siis toimii Pyhää Henkeä kantavien ihmisten kautta. Luterilaisen kannan mukaan taas hän toimii sanan kautta, jolloin kenen tahansa saarna ja synninpäästö välittää/uudistaa pelastuslahjat.

Tällä on kolossaaliset seuraukset seurakuntaoppiin. Luterilaisen linjan mukaan seurakunta on siellä missä sanaa julistetaan ja sakramentit toimitetaan. Seurakunnan siis tunnistaa julistuksesta ja sakramenteista.

Vanhoillislestadiolaisuudelle taas seurakunta on anteeksisaaneiden ja Pyhää Henkeä kantavien yhteisö. Ratkaisevaa ei ole se, mitä saarnataan, vaan se, ketkä saarnaavat.

Kuula toteaa, että kirkon kannalta herätysliikkeen opetus edustaa ”melkoista teologista anomaliaa” (=teologinen poikkeavuus, poikkeaminen  teologisista normeista).  Kuula päätyy siihen, että kirkon yhteydessä toimii ”liike, joka ei tunnusta kirkkoamme Jumalan seurakunnaksi ja jonka opetukset eräissä keskeisissä kohdissa ovat toiset kuin meidän.”

Vanhoillislestadiolaisuudelle on kuitenkin varattu teologinen reservaatti, jonne kirkon opin vaatimukset eivät yllä. Siksi liikkeen opetusta kannattavat ihmiset voivat olla julistustyössäkin kirkossamme, kunhan eivät liian selvästi opeta perimmäistä vakaumustaan.

Samanlainen reservaatti toimii myös sosiaalisella tasolla. Näistä asioista ei mielellään puhuta.

Samaan vaikenemiseen ja näkymättömyyteen viittasi hiljattain myös Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilä, todetessaan, että vanhoillislestadiolaisuus on ollut ”virtahepo kirkkosalissa”. Teinilä viittasi siihen, että vanhoillislestadiolaisuudessa omaksuttu oppi ja uskonyhteisön sisäiset toimintamallit on ollut luterilaisessa kirkossa vaiettu ja piispojen hiljaa hyväksymä tosiasia, jota ei ole mielellään nostettu esiin. Kun liikkeen piirissä paljastui laaja lasten hyväksikäyttövyyhti, myös liikkeen omintakeiset opilliset ratkaisut ja yhteisön menettelytavat ovat nousseet uudella tavalla keskustelun ja huomion kohteeksi.

Viime aikoina on myös vanhoillislestadiolaisuuden omassa piirissä herännyt kritiikkiä elämäntapanormien eli ns. armoneuvojen lisäksi myös seurakuntaoppia eli ns. vain me -oppia kohtaan. Myös naisten kohtelu ja naispappeuskielto ovat herättäneet liikkeen sisällä jo avoimeksi käyneen kiistan.

R. K.

Lue lisää aiheesta:

Admata: Onko vanhoillislestadiolaisuus suljettu lahko? Hakomaja 29.7.2006.

Johannes Alaranta: Seuraa Minua

Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme (Janne Villa: Lestadiolaisuus murroksessa. Kirkko ja Me -lehti)

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Johannes Ijäs: Arkkipiispa kutsui vanhoillislestadiolaiset keskusteluun. Kotimaa24 17.4.2012.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaisia edustajia pyytänyt anteeksi kirkolliskokousäänestystään. Kotimaa24 30.12.2010.

R. K.: Arkkipiispa: “On kirkon kannalta vakavaa, että kirkon päätöksiin sitoutuminen johtaa vaientamiseen”

R. K.: Johtokunta erotti Risto Leppäsen rauhanyhdistyksen tehtävistä, syynä sitoutuminen kirkkomme virkakäsitykseen

Teemu Kakkuri: Hajahuomioita vl-seurakuntaopista. Blogikirjoitus 25.4.2012.

Teemu Kakkuri: Kokemuksiani vanhoillislestadiolaisuudesta. Blogikirjoitus 20.10.2011.

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Kari Kuula: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa. Kotimaa24 -blogi 24.6.2009.

Layman: K. N. ja mutkikas kakkutemppu

Layman: Lestadiolaiset papit kirkossa: asemia, valtaa ja pelkkää feikkiä?

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia? Kotimaa24 16.9.2010.

Maria Sofia, R. K. ja ESA: Hurtig ja Kallio: Naisten on aika saada tilaa lestadiolaisessa liikkeessä

Nestori: SRK:n pahoittelu myönnytys kirkolle – Mäkinen, Kalliala ja Salmi tapasivat SRK:n johdon

Santa76: Kultti vai kristinuskoa?

Olli Seppälä: Piispa Toiviainen: Vanhoillislestadiolaisuus on kansankirkolle ongelma. Kotimaa24 15.9.2011.

Olli Seppälä: Kotimaa: Vanhoillislestadiolaisuus on ollut ”virtahepo kirkkosalissa”. Kotimaa24 18.5.2012.

Olli Seppälä: Pääkirjoitus: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi lähellä harhaoppia. Kotimaa24 22.3.2012.

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

M. T.: Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Kalevi Toiviainen: Minne menet, kirkko? Teologinen Aikakauskirja 4, 2011.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Visakoivu: Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta. Rauhanyhdistys vallankäyttäjänä ja mielipiteen muokkaajana. Uskontojen uhrien tuki ry.

Irina Vähäsarja: Arkkipiispa huolestui painostuksesta vanhoillislestadiolaisten joukossa. Helsingin Sanomat 19.1.2012.

3 kommenttia

Filed under arkkipiispa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, historia, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, luonto, luterilaisuus, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, retoriikka, seurakuntaoppi, syntilista, syyllistäminen, tulevaisuus, ulossulkeminen

3 responses to “Tulossa: Lestadiolaisuus – herätysliike vai lahko?

  1. “Kuula toteaa, että kirkon kannalta herätysliikkeen opetus edustaa ‘melkoista teologista anomaliaa’ (=teologinen poikkeavuus, poikkeaminen teologisista normeista).”

    Yes, but absolution itself is an anomaly from what the earliest Christians believed. I did some research into this and was quite shocked at what I found. With only a few vaguely possible exceptions, the Christians prior to Luther have left a written record that makes them nearly unrecognizable as either the “believers” of my childhood faith, or even as being of the same type of Christianity as Lutherans. Suomeksi: Augsburgin tunnustuksen puolustus toteaa, että kaikki “oikeamieliset ihmiset, kuulivatpa mihin säätyyn hyvänsä, jopa jumaluusoppineet itsekin, epäilemättä myöntävät sen seikan, että oppi parannuksesta oli ennen Lutherin kirjoja varsin sekava.” (Artikla 12; 1987).

    The issue is discussed in Section 5.1.2 of my book, which is currently being translated into Finnish as Helmen tarkestelu. The translation for this section isn’t ready yet, unfortunately, but the English version is available here: http://examinationofthepearl.org/html/section-0016.html#auto_bookmark_4.

    • Myth of originality

      Thank you for your interesting contribution, Ed. You say there in your book:
      >> In every case, they were clearly very different people of very different times, beliefs, and practices. They wrote about some strikingly non-Lutheran subjects such as asceticism, honoring ecclesiastical hierarchy, limited grace, numerology, and the veneration of martyrs.2 There is almost nothing in their teachings or practices–certainly not about the most critical issue of personal absolution–that a Conservative Laestadian could point to and say, “He was one of us.”

      Everyone who has investigated the history of Christianity in some kind of deeper way can agree with you. The highly appreciated researcher in early Christianity, professor Heikki Räisänen has recently published his main work: ”The Rise of Christian Beliefs: The Thought World of Early Christians” (Fortress Press, 2009; translated 2012 in Finnish: Mitä varhaiset kristityt uskoivat). He has strongly emphasized that in the first centuries of the Christian faith there was not any total structure nor system of the beliefs that would has been shared by the separated various groups of the early believers in Jesus.

      Every group or community had its own important issues. The homogeneity and coherence of the early ”original” Christian faith or its assumed ”original” doctrines which would be possible to find out again and bring to light in our time are just a myth. It has never existed there any ”originality” of Christianity, but there were various groups and beliefs already immediately from the starting phase of the new religion, says Räsänen.

  2. Yksi joukosta

    Latvus heittää kirjoituksessaan kysymyksen. Mitä kirkon johto sanoisi, jos vanhoillislestadiolaisuus perustettaisiin tänään?

    ”Entä jos joku perustaisi nyt uuden uskonnollisen yhteisön, joka julistaisi, että vain sen jäsenet pelastuvat, estäisi jäsentensä osallistumasta urheiluseuraan tai kuorotoimintaan, painottaisi julkirippiä, kieltäisi naisilta oikeuden päättää omasta ruumiistaan tai ehkäisystä ja joka toisi eri tavoin esiin oman yhteisönsä opillisen erehtymättömyyden. Mitä tapahtuisi, jos vanhoillislestadiolaisuus perustettaisiin nyt?”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s