Mauri Kinnunen: Lestadiolaiset naiset saarnasivat 1800-luvun loppupuolella


FT, vanhoillislestadiolaisuuden leviämisestä Karjalassa väitellyt tutkija Mauri Kinnunen osoittaa perusteellisessa kirjoituksessaan (Kotimaa24), että lestadiolaisuuden alkuvuosikymmeninä seurapuhujina toimi useita kymmeniä naissaarnaajia: Heidän vaikutuksensa evankeliumin julistamisessa laajeni paikallista toimintaa laajemmalle myös heidän kirjeidensä ja henkilökohtaisen yhteydenpitonsa tuloksena.  Siihen aikaan pohjoisen herätys ei ollut vielä organisoitunut eikä järjestäytynyt enempää Ruotsissa kuin Suomessakaan. Liike ei ollut myöskään vielä pirstoutunut erillisiksi ryhmiksi.

Lars Levi Laestadiuksella itsellään oli vahva luottamus naisten kykyyn toimia sananjulistajina, sielunhoitajina ja hengellisinä ohjaajina.  Myös FM, TM Mari Leppäsen pro gradu -tutkielmassa Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä vuosina 1975-2010  (2011) todetaan, että lestadiolaisessa liikkeessä toimi 1860-luvulta lähtien useita naissaarnaajia, joiden matkat ja kirjeenvaihto ulottuivat laajalle alueelle.  Omat Polut -blogissa julkaistiin vuonna 2009 tutkimukseen nojautuvia tietoja naissaarnaajista (Naiset tulossa sananjulistajiksi, 6.7.2009). 

Keskustelu aiheesta on laajentunut koko ajan. Naisten puhujuudesta ja pappisvihkimyksestä tämän nykyisen aikamme ratkaisujen kannalta on siis käyty liikkeemme sisällä keskustelua jo usean vuoden ajan.

Kun kerätysliike 1800-luvun lopulla laajeni ja sen takia myös alkoi oganisoitua, se kohtasi ympäröivän yhteiskuntajärjestyksen ja sen ajan kirkkojärjestyksen. On syytä pitää mielessä, että naisilla ei 1800-luvun lopussa ollut vielä pääsyä millään julkisen elämän alueella julkisiin tehtäviin.

Lestadiolaisuudessakaan ei silloin rohjettu asettua vallitsevaa yhteiskunta- eikä kirkkojärjestystä vastaan, koska toiminta olisi julkisen vallan taholta voitu silloin jopa kieltää. Uskovaiset eivät tietenkään halunneett riskeerata Jumalan sanan julistamisen mahdollisuuksia ja välttivät siksi jyrkkiä ristiriitoja ympäröivän yhteiskunnan järjestyksen kanssa.

Tästä syystä uskovaisten piirissä päätettiin, että naispuhujat luopuivat julkisesta toiminnastaan, vaikenivat ja mukautuivat systeemiin. Tämä tuntuu ymmärrettävältä silloiset olosuhteet huomioon ottaen.

Kuten uskovaisten piirissä on kautta aikojen ajateltu, kulloinenkin yhteiskuntajärjestys ei kuitenkaan ole muuta kuin maallinen ja inhimillinen systeemi.

Siksi on nyt syytä kysyä, miksi 1800-luvun lopun kirkkojärjestyksen pitäisi sitoa uskovaisia vuonna 2012. Nyt naisten puhujuudelle ja pappeudelle ei ole mitään hengellistä eikä opillista estettä.

Nykyisen SRK:n johdon vaalima historian tulkinta kuuluu, että naisia ei ole toiminut puhujina, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tämä käsitys on omaksuttu, kun on luotettu  liikkeemme historiaa tutkineen FT Seppo Lohien esittämiin perusteluihin. Hän kiisti toistamiseen hiljakkoin, että naisilla olisi ollut puhujan asemaa 1800-luvullakaan.  

Lohen mukaan naiset saattoivat toki kertoa yksityisessä keskustelussa uskomisen asioista toisille ihmisille: ” Puhuttelivat epäuskoisia entiseen tapaan ja kehottivat heitä parannukseen varsinkin seurojen jälkikeskusteluissa”, kuten Lohi on todennut Päivämiehessä (18.4.2012). Lohen väite kuuluu, että lestadiolaisuudessa tunnettiin 1800-luvulla vain yksi naispuhuja, Maria Sofie Hackzell Oulussa. Lohi katsoo (mielestämme liian yksioikoisesti), että tämä ”yksi ainoa” ei oikeuta pitäämään naisten sarnaamista hyväksyttynä nykyaikanakaan, koska naiset eivät muodostuneet silloin 1800-luvun lopulla osaksi puhujuuden perinnettä.

SRK:n johdon edustajat ja puhujat ovat pyrkineet perustelemaan tällä ”liikkeen perinteellä” naispappeuden torjumista nykypäivänä. Esimerkiksi SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen on todennut: “Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies.” (Kaleva 2.7.2004.)

Naispappien osalta liikkeemme sisällä esiintyy (ja myös julkisuudessa) myös naisten pappeutta puoltavia näkemyksiä. Esimerkiksi piispaehdokkaanakin ollut Keijo Nissilä ilmoitti jo 2000-luvun alussa kannattavansa naisten pappisvirkaa. Hän tosin on sittemmin ilmeisesti muuttanut kantansa. Nykyisin monet nuoremman polven uskovaiset papit kannattavat avoimesti vl-teologinaisten pappisvihkimystä ja toimimista papin virassa.

Herätysliikkeen perinteeseen  ja historiaan nojaavat perustelut ovat olleet mielestämme selvästi tarkoitushakuisia. Vaikuttaa siltä, että tavoitteena on estää uskovaisten naisten toiminta kirkossa pappin tehtävissä sekä uskovaisten seuroissa puhujina, yhä tänään, etsimällä keillolle perusteluja 1800-luvun kirkkojärjestyksen seuraamuksista. Miksi?

”Perinteellä” tätä naisten puhujuuden estämistä ei kuitenkaan voida enää perustella siksi, koska tosiasiassa naiset ovatkin toimineet seurapuhujina aikaisemmin.  

Mikä tähdellisemmpää, on muistettava, että Jeesus Kristus maan päällä eläessään osoitti, että elävä usko ei todellisesti saa olla eikä voi olla ulkonaisiin muotoihin takertunut ”perinneliike”, vaan Jumalan sanan perustalta uudistuvaa, oman aikansa kysymyksiin vastauksia tarjoavaa ja armoevankeliumia julistavaa sydämen kristillisyyttä.  

Kinnunen toteaakin, että lestadiolaisuuden (virallista [meidän oma lisäys]) historiankirjoitusta ja –tutkimusta peilatessa tulee usein mieleen brittiläsen sosiologi Anthony P. Cohenin ajatus: menneisyyttä voidaan konstruoida valikoivasti ja muovailla haluttuun muotoon, ja siten menneisyyden avulla kyetään legitimoimaan nykyisyyttä.  Mielestäni tämä koskee liikkeemme virallista ääntä, jota edustaa SRK:n johtokunta. Mutta liikeken sisällä on poaljon uskovaisia joille SRK:n nykyjohton vastaukset eivät edusta Jumalan sanaa.

Ajassamme kaivataan myös uskovaisten naisten ääntä sanoittamaan kristillisyyden kysymyksiä ja opetusta. Tuomaan esiin uskovaisten kokemusta armosta ja evankeliumista. Erityisesti, kun ajattelemme, että elävän uskon ”oppia” ei ole sinänsä olemassa muualla kuin Jumalan sanassa ja siinä elävässä julistuksessa, joka tapahtuu seuroissa, ei seuroissa voi julistus enää nojata vain miesten kautta tapahtuvaan julistukseen. Nykyajan murroksessa elävät uskovaiset ja koko liike kaipaavat ja tarvitsevat myös uskovaisten naisten mahdollisuutta toimia Pyhän Hengen suuna ja Jumana sanassa.

Naisten elämänkokemus tulee olemaan suureksi siunaukseksi Jumalan sanan kylvötyössä.  Mari Leppäsen sanoihin yhtyvät monet uskovaiset naiset ja miehet:

- En hyväksy sitä, että naiset on määritelty jostakin kohtaa liikkeen toiminnasta pois, vaikka naiset pyörittävät pitkälti tätä systeemiä. Se ei ole lapsille ja nuorillekaan hyvä malli uskonnollisesta todellisuudesta. (YLEn haastattelu 30.6.2012.)

Alla Mauri Kinnusen artikkeli naispuhujista.

*        *        *

Kadonneen jäljillä – lestadiolaisia naissaarnaajia etsimässä

Lestadiolaisuutta on pidetty lainkuuliaisena, konservatiivisena, vahvasti yhteisöllisenä, perhekeskeisenä ja lapsirikkaana kirkollisena herätysliikkeenä. Kritiikissä sen on väitetty olevan patriarkaalinen, naisia alistava ja sisäänpäinkääntynyt. Liikkeen pääosin positiivisiin kuviin on viime vuosina ja vuosikymmeninä tarttunut isoja tahroja. Yhteisöllisyys on joissakin tapauksissa kääntynyt traumatisoiviksi hoitokokouksiksi. Perheiden keskeltä on löytynyt pahoinvointia ja jopa seksuaalirikoksia. Liike elää niiden seurauksena yhtä historiansa pahinta kriisiään.

On hyvä muistaa, että totuus ei ole koskaan mustavalkea. Lestadiolaisuus, kuten kaikki inhimillinen, kätkee sisäänsä sekä hyvää että pahaa, rakkautta ja vihaa, turvallisuutta ja pelkoa, uhrautuvaisuutta ja oman edun tavoittelua.

Parin viimeisen vuoden aikana on herätysliikkeen sisällä käytyyn keskusteluun tuonut oman särönsä kysymys naisen saarnavallasta. Tämä artikkeli on osa tätä keskustelua ja etsii vastausta kysymykseen: Onko lestadiolaisuudessa ollut naissaarnaajia?

Herätysten alkuvaiheessa naisilla tärkeä rooli

Ruotsin Lapin periferiassa syntyneen herätyksen alkuvaiheessa vaatimattomalla lappalaisnaisella ”Marialla” oli avainrooli. Tutkijoiden ”Mariaksi” identifioima Milla Clementsdotter johdatti Laestadiuksen uudestisyntymiseksi kutsuttuun hengelliseen kääntymykseen. Åselessa vuonna 1844 käytyä keskustelua Laestadius kuvaa näin (Huutavan Ääni 1906, 34-35):

Ja nyt vasta – ajattelin minä -, nyt näen tien, joka viepi elämään; se on ollut minulta salattuna, kunnes sain puhella Marian kanssa. Hänen yksinkertainen kertomuksensa vaelluksistansa ja kokemuksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeus koitti; minä sain sinä iltana, minkä vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua.

Mielenkiintoiseksi Laestadiuksen laatiman oman kertomuksen tekee se, ettei Laestadius mainitse saaneensa tilanteessa synninpäästöä, vaikka näin on lestadiolaisperinteessä haluttu nähdä.

Laestadiuksen perustamissa lähetyskouluissa – joiden tarkoituksena oli opettaa kristinoppia etenkin saamelaisille, lapsille ja nuorille – naimattomat naiset toimivat usein lukijoina, laulunjohtajina ja apuopettajina ja opettajina. Martti Miettinen (Lestadiolainen herätysliike I, perustajan aika. 1942) kertoo lähetyskoulujen opettajina esiintyneen seuraavien naisten, Eeva ja Maria Parkajoen (s. 79, 84, 285), Priita-Maria Anna Kaisan tyttären (s. 60) ja Eeva Jatkon (s. 95).

On vaikea sanoa tarkalleen, mitä kyseiset naiset ovat tehneet ja miten itsenäinen rooli heillä oli. Raattamaan kirjoittama Eeva Jatkon (1830-1872) muistokirjoitus (Raattamaa 1976, no 60) puhuu vahvasti hänen opetusroolistaan:

Tämä poismennyt sisar oli opettavainen ja valaisi paljon provasti Lestadiuksen saarnain lukemisella Lapin seurakunnissa ja teki työtä opin puhtauden päälle loppuun asti.

Kun Laestadius toimitti lähettejä herätyksen asialle Norjaan Kautokeinoon ja Alattioon 1847, joukko koostui kuudesta miehestä ja Laestadiuksen Nora-tyttärestä.  Kautokeinon kirkkoherra Fredrik Waldemar Hvoslefin (1825-1906) raportin mukaan Nora Laestadius oli ainoana kielitaitoisena saarnannut Alattiossa norjankielisille.

Laestadius ja naisten asema seurakunnassa

Ruotsalainen tutkija Kristina Nilsson on väitöskirjassaan Den himmelska Föräldern – Taivaallinen Vanhin selvittänyt naisen merkitystä Laestadiuksen teologiassa ja julistuksessa. Hän osoittaa Laestadiuksen sosiaalisesti aikaansa edellä olevaksi naisten ja muiden heikommassa asemassa olevien puolustajaksi. Nilssonin mukaan Lars Levi Laestadius kuvaa Taivaallista Vanhinta lähinnä äidin hahmossa. Myös Laestadiuksen kuvaus hengellisestä kehityksestään ja naisten roolista siinä, hänen teologiansa ja sanajulistuksensa, kertovat naisten arvostamisesta ja luottamuksesta heihin.

Naisen asemasta seurakunnassa Laestadiuksella ei ollut tarkkaa linjaa. Hän ei tee eroja miesten ja naisten välillä, kun hän kehottaa ”kääntyneitä” ja ”uudestisyntyneitä” ottamaan vastuuta toimiakseen herätyksen asiassa ja levittämisessä.

Maallikoitten evankelioinnissa ei herätysten alkuvaiheessa ollut selkeää eroa henkilökohtaisten todistuspuheenvuorojen, hengellisten/sielunhoidollisten puheenvuorojen tai maallikkosaarnan välillä. Tällöin myös naiset esiintyivät sananjulistajina. Laestadius itse nosti Hanna-profeetan kaikkien sananjulistajien esikuvaksi, kun oli kyse lain ja evankeliumin erottamisesta. Toisena suurena esikuvana on Maria, Jeesuksen äiti. Kolmantena ja ehkä tärkeimpänä kristityn mallina oli hänelle Maria Magdalena, kaipauksensa, katumuksensa ja rakkautensa vuoksi. Julistus opetuslapsille näkyy muun muassa  saarnassa numero 103. Tässä kaksi sitaattia:

Juokse nyt sinä uskollinen nainen, murheellisten ja epäileväisten opetuslasten luokse ja kerro heille sellaisia terveisiä Jeesus Nasaretilaiselta, että he saavat nähdä hänet Galileassa. Uskovatpa he sinua tai eivät, kerro kuitenkin sellaisia terveisiä, että olet nähnyt hänet…
– – -
Te murheelliset opetuslapset – – – te näette kuinka te kiusaatte Jeesusta epäuskollanne ja kenties saatte hänet murheelliseksi. Uskokaa, mitä Maria ja muut naiset ovat puhuneet teille Jeesuksen ylösnousemuksesta. Uskokaa, te murheelliset ja epäilevät, että Jeesus elää.

Laestadiuksella olikin vahva luottamus naisten kykyyn toimia sananjulistajina, sielunhoitajina ja hengellisinä ohjaajina.

Kun synninpäästön käyttöönotosta neuvoteltiin, oli siinä naisilla vahva rooli. Raattamaa muisteli:

siitä asti me joittenkin veljien ja sisarten kanssa panimme taivaan valtakunnan avaimet käytäntöön.

Mukana olivat ainakin Parkajoen Heikki, Maria ja Eeva. Myönteistä asennetta lienee vahvistanut se, että lukijaisuudessa, jota lestadiolaisuudessa pidetään ja on pidetty ”elävän kristillisyyden” omaavana ja edeltäjänä, oli runsaasti naissaarnaajia. Heistä tunnetuin oli Maja-Lisa Söderlund Västerbottenin maakunnan pohjoisosasta.

Naisten saarnaamisesta aikalaislähteissä

Te Jumalan miehet ja naiset, saarnatkaa ja ilmoittakaa Herrasta Jeesuksesta ihmisille parannusta ja syntein anteeksisaamista. Tosin ovat variseukset erittäin vihaiset saarnaavaisille vaimoille, väärentäen heitä vastaan Paavalin ja Pietarin sanoja….Paavali myös sanoo, että jos seuraavalle ilmotus tapahtuu, olkoon ensimmäinen ääneti. Siis vapaasti Herran seurakunnassa saarnattakoon Ristiinnaulitusta, että sielun elämän saisivat uskon kautta uudestisyntyen.

Edellä oleva on lainaus Aatu Laitisen toimittamasta Kristillisestä Kuukauslehdestä 1880-luvulta (no 1/1885, 5). Kyseinen lehti oli silloin vielä yhtenäisen lestadiolaisuuden epävirallinen äänitorvi vuosina 1880 – 1887. Kyseisessä lehdessä (KK 3/1883, 12/1884) oli useita naisten sananjulistajan roolia korostavia  artikkeleita. Lisäksi Laitisen myönteinen asenne ilmenee hänen kirjoittamissaan saarnakirjoissa (evankeliumisaarnoja, katekismussaarnoja). Vuoden 1884 artikkelissa Laitinen esittää, että Raamattu (so. Paavali) kielsi naisen saarnaamisoikeuden vain omaan aviomieheensä nähden.

Laitinen palasi aiheeseen myös vuonna 1891 kirjassaan Katekismosaarnoja (s. 120-121). Hän hyväksyy uskovien yhteisössä kolmenlaisia sananjulistajia:

Herra pannut muutamat apostoleiksi, muutamat rohveetoiksi, ja muutamat opettajiksi. Apostoli on senlainen kristitty, joka seurakunnasta lähetetään saarnaamaan, rohveetta on taas senlainen kristitty, joka yksin Herran Hengen käskystä saarnaa, ja opettaja on senlainen kristitty, jonka seurakunta valitsee palvelijaksensa pyhissä toimissa ja saarnaamisessa.

Laitisen esittämät kolme saarnaajatyyppiä vastasivat sen hetken lestadiolaisuuden todellisuutta. Osan saarnaajista oli seurakunta valtuuttanut tehtävään, osan valtiokirkko ja osalla oli Pyhältä Hengeltä saatu kutsu.

Artikkelissaan Laitinen puuttuu naisten saarnaajuuteen:

Mutta kaikilla kristityillä sitäpaitsi on lupa saarnata eli julistaa Herran kuolemaa… Sitä rohveetan virkaa nyt Jumalan miesten ja vaimojen viljelemän pitää…Tahtovat kuitenki useat kristittyin vaimojen suuta sulkea Paavalin sanoilla, joilla hän avioliiton väliä saarnaamisen suhteen opettaa. Mutta sama Paavali sanoo näin: jokainen vaimo, kuin rukoilee eli rohveteeraa peittämättömällä päällä, se häväsee päänsä. Tässä hän siis neuvoo, millä tavalla vaimon pitää rohveteeraaman, se on, selittämän Raamattua eli saarnaaman. Niin me siis tästä selvästi näemme, ettei Paavali kiellä vaimoja seurakunnassa saarnaamasta. Sentähden hän myös sanoo: kaikki te rohveteerata taidatte. Jeesus kuunteli Hannan saarnaa ja sen vaimon saarnaa, joka äänensä korotti kansan seassa. Ja myös Wilippuksen neljä tytärtä rohveteerasivat Paavalin ja Pietarin aikana. Maria ja Eliisapet ynnä monet muut kristityt vaimot saarnaavat voimallisesti Jeesuksesta sielujen autuudeksi.

Laitisen tulkinta on tässäkin se, että Paavalin neuvo koskee saarnaamisoikeutta aviopuolisoon nähden. Samalla Paavali epäsuorasti tunnustaa naisten saarnaamisoikeuden neuvoessaan pään peittämiseen rukoillessa ja profetoidessa.

1890-luvun alussa piispa Gustaf Johansson kritisoi kirjassaan ”Laestadiolaisuus” (1892) voimakkaasti herätysliikettä. Yhdeksi kiivaan arvostelun kohteeksi nousivat naissaarnaajat:

Naisiakin lahkokunta käyttää saarnatoimissa, sillä lahkon leveneminen ja koossa pysyminen täällä on pääasia. Nainen onkin varsin sopiva lahkoa levittämään, sillä naisen sulo on aisti-ihmiselle viehätyksenä, ja aisti-ihmistä lahko viljelee. Tässä puuhassa vaikuttaa huonompia voimia, joita kristinusko ei tahdo käyttää. Jumalan sääntöjen halveksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytävät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää…

Kolmas aikalaisnäkökulma aiheeseen piirtyy herätysliikkeen silloisen johtajan Juhani Raattamaan kirjeestä Pehr Olof Grapelle vuonna 1878:

Paljon on työtä Jumalan pellolla että valaistuita vaimoihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunas­tusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen elä­väksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jesuksen tuntemista seurakun­nassa! — Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palveluspiika. — Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kuin miehiltä lahjat puuttuvat ettei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opitaan.

Raattamaa tulkitsee Paavalin vaatimuksen naisten vaikenemisesta seurakunnassa ”suunvuorokysymykseksi”. Kirje jatkuu:

Estäköön Paavalin puhe vaimoja pispan ja papin virkoja etsimästä, emmekä tahdo vaimoin kanssa astua saarnatuolille tai alttarille.

Tätä osaa Raattamaan kirjeestä on myöhemmin käytetty sekä naispappeuden että naissaarnaajuuden torjunnassa. Naispappeus ja naisten piispuus oli 1870-luvun yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa oloissa täysin absurdi ajatus. Raattamaan kirjeen tämä osuus lieneekin ollut varmuuden vuoksi esitetty defensiivinen toteamus. Kannanoton arvostusta kuvastaa se, että kirje julkaistiin kolmesti lestadiolaisuuden kirjoitus- ja kirjekokoelmissa vuosina 1884, 1898 ja 1907. Vuoden 1907 painoksesta (Leonard Typpö: Kirjeitä wirwoitukseksi kyöhille matkustajille elämän tiellä) SRK otti näköispainoksen vuonna 1969.

Neljäskin tuokiokuva antaa vahvan tuen naisen arvovallalle liikkeessä. Siinä toinen johtava saarnaaja Erkki Antti Juhonpieti nousi vuonna 1877 useissa kirjeissä puolustamaan Matilda Fogmanin asemaa Amerikasta tullutta kritiikkiä vastaan. Matilda nostettiin ajankohdan tunnetuimpien lestadiolaissaarnaajien rinnalle:

Esajas Eljasson sanoo preivissänsä, Tilda Fogmanista apostolin sanoilla, ettei sovi vaimoin. Siihen saakkako se ulettuuki apostoli oppi. Miksi hän sitten killaa Feben Kenkrean palvelus piian olleen monelle avullisen, ja ittelle hälleki, ja sanoo sama apostoli kirjoittaneensa epistolan roomalaisille Fepen kanssa: Miksi ei sitte teille kelpaa, että Tilda kirjottaa joko minun, Raattamaan tai Huhtasaaren kanssa. Uskokaa enämpi, ja lukekaa ja pyhän hengen valossa käsittäkää puhtaammasti Raamattua ja lakakkaa pullikoitsemasta Herraa ja hänen voideltuansa vastaan.

Mathilda Fogmania arvostelleilta vaadittiin kirjallista parannusta:

Me bidämme tarpellisena, että net jodka ovad Ameriikasa soimaneet Thilta Fogmannia preivin kautta, myös tekisid andeeksi anomisen breivin kautta Europaan, sillä ei hän ole tundematoin wanhimille ja seurakunnalle ja me tiedäme ettei hän ole mitään salaa tehny.(Ks. Henrik Parkajoen, Matti Pekkalan ja Juhani Raattamaan kirje ”Herran valituille Amerikassa 9.7.1877; Erkki Antin kirjeet Nils Petter Starkalle 28.7.1877 ja 15.12.1877)

Perimätiedon kertomaa

Pekka Raittila keräsi Pohjois-Ruotsissa 1960-luvun alussa lestadiolaisen alkuherätyksen alueella runsaasti perimätietoa. Monissa haastatteluissa nousevat esille myös saarnaavaiset vaimot. Näiden määrä nousee yhteensä useisiin kymmeniin. Tässä esimerkkejä:

Nikuukalla oli piikana yksi tytär, jota sanottiin Prikin (Frick) Anna-Priitaksi, se oli saarnaavainen vaimo, Yli-Sopperossa pöydänkin takana. Puhuvaisia naisia on ollut ”uhka paljon”… (Vittangissa) puhuvaisia miehiä ei ollut, mutta saarnaavainen vaimo, Hansin Miina, piti aina lyhyen puheen, oli rohkea esiintymään. Samanlaisia profeetallisia vaimoja oli muitakin, Sopperossa viisi”… Puhuvaisia vaimoja Kaaresuvannon seurakunnassa oli kolme: Siikavuopion Priitta-Maria, Pitkän Henriika ja Idivuomassa kestikievarin Priitta-Maria, Vittangissa oli kaksi; Hansin Miina ja Eeva-Liisa Keskitalo, Jukkasjärvessä oli Savikuopan Kreeta

Pekka Raittilan haastattelema Fredrik Johansson toteaa saarnaavaisten vaimojen roolista: Angelica Laestadiuksen lisäksi Priitta-Maria Siikavuopio, Anna-Priita Priki, Matilda Fogman olivat niinkuin piispoja.

Johan Nilsson muisteli Angelica Laestadiusta Lannavaaran koulussa:

Angelica meni pöydän taakse, piti sellaisen saarnan, että jäi kaikille muistoon, itkimme kaikki lapset ääneen.. Isak Vahlberg kertoi  vuonna 1962: Vanha Töyrän Johanna piti Ohtanassa rukouksia, oli vanhoja puhuvaisia, profeetallisia vaimoja. Hänen keinustuolinsa oli puhujan paikan lähellä, kuunteli tarkoin saarnat, toisinaan nautti sanasta niin, ettei malttanutkaan, vaan otti puheenvuoron ja Paavalin neuvon mukaan ensimmäinen puhuja oli ääneti, kun toiselle ilmoitus tapahtui. Sitä sopi kuunnella, kun se alkoi puhumaan.

Raittilan kokoamassa perimätiedossa on vain yksi viittaus siihen, että ”saarnaavaisten vaimojen” toiminta aiheutti ristiriitoja. Tapahtuma liittyy Itä- ja länsilestadiolaisuuden rajankäyntiin 1900-luvun alussa. Siinä ”huutia” sai yllä mainittu Anna-Priita Priki :”Muutampi paukapää ämmä istuu muutaman pirtin loukossa ja saarnaa niinkuin mikäkin profeetta.”

Aikaisemmin mainittujen seutujen lisäksi myös Muonion ja Kittilän seuduilla oli useita naisia, jotka toimivat sananjulistajina ja opettajina. Muodoslompololaisen saarnaajan Heikki Parkajoen sisaret, Maria Parkajoki, myöhemmin Heikkilä (s. 1831) ja Eeva Parkajoki, myöhemmin Tapani (1828—97) toimivat lähetyskoulun apuopettajina. Eeva Parkajoki avioitui Ylimuoniosta kotoisin olleen saarnaajan Aapo Tapanin kanssa. Kittilässä myös Jokelan perheen tyttäret osallistuivat herätystoimintaan tunnetummiksi tulleiden veljiensä Fredrik Paksuniemen ja Pietari Hanhivaaran ohella. Fredrik Paksuniemen vaimo, Johanna Paksuniemi (1839—1931) kulki myös saarnaamassa. Usein ensimmäisten saarnaajina toimineiden naisten tukena oli vastaavassa tehtävässä toimivien veljien ja aviomiesten arvovaltainen tuki.

Kaikki edellä lainatut aikalaislähteet viittaavat siihen, että lestadiolaisuudessa oli herätysten alkuvaiheessa naissaarnaajia ja heidän toimintansa sai myös liikkeen johdon tuen. Sen sijaan evankelisluterilaisen kirkon johtoa heidän toimintansa ei miellyttänyt.

”Saarnamies ja saarnaavainen vaimo”

Toisaalta on hyvä muistaa, että lestadiolaisuudessa termi saarnaaja – siinä merkityksessä kuin me ymmärrämme sanan tänään – tuli yleiseen käyttöön vasta 1860-luvun lopulla.

Heti herätysten alkuvaiheessa korostettiin maallikoiden oikeutta sananjulistamiseen ja -tulkitsemiseen. Tämä oikeus ei ollut ainoastaan pappien oikeus vaan jokaisen kristityn oikeus ja velvollisuus. Jokainen ”Pyhän hengen” saanut kristitty oli siis saarnaaja. Lisäksi Länsi-Pohjan murteessa kyseisellä verbillä on laaja, myös puhumista tarkoittava merkitys.

Kaikkia kristittyjä koskevan hengellisen pappeuden toteutuminen oli Laestadiuksen toiminnan päätavoitteita. Herätysinnossaan myös naiset kulkivat kokouksissa puhutellen läsnäolevia ja kysellen heidän uskontilaansa. He olivat näin murtamassa aikakauden yleistä sukupuolten hierarkkisuutta ja työjakoa jokaiselle kristitylle kuuluvalla pyhän pappeuden ideallaan. Juhani Raattamaan kirjeissä alkaa esiintyä termi saarnamies 1860-luvun lopulla.

Pekka Raittilan mukaan tämä oli sidoksissa herätysten uuden leviämisvaiheen alkuun ja uhkaan liikkeen yhtenäisyydelle. Saarnamiehet saivat keskeisen aseman seurakunnan koossapitäjinä ja johtajina. 

Kuitenkin on tosiasia, että sekä aikalaislähteissä että liikkeen perinteessä esille nousee lukuisa joukko arvovaltaisia ”saarnaavaisia vaimoja”, joilla oli herätysliikkeessä paikoin keskeinen rooli. Käsitettä ”saarnaavainen vaimo” tai ”puhuvainen vaimo” tulkitaan nykyisin herätysliikkeen sisällä heikosti varsinaiseen saarnaajan statukseen viittaavaksi tai se jopa kielletään. Tämä on ymmärrettävää, koska liike omaksui 1900-luvulle tultaessa lähes yhtenäisen torjuvan kannan naisten saarnatoimintaan. Tästä kehityksestä muodostivat poikkeuksen narvalaisuus ja jossakin määrin myös uusheräys.

Säätyläisnaisilla tärkeä rooli

Ylitorniolainen Mathilda Fogman (1835—1921) edustaa herätysliikkeessä säätyläistaustaista naista Hän oli Tukholmassa kätilön ja sairaanhoitajan koulutuksen saanut naimaton nainen. Matilda oli kotiseudullaan arvostettu henkilö, joka saavutti myös lestadiolaisessa liikkeessä vaikutusvaltaisen aseman. Tähän asemaan hän nousi jo 24-vuotiaana, kun hän raportoi Laestadiukselle piispantarkastuksesta.  Lisäksi Laestadius pyysi Matildaa välittämään neuvoja Ylitornion kristityille. (Ks. Lars Levi Laestadiuksen kirje Matilda Fogmanille 4.7.1859. AWK 1903, 13-14). Samana vuonna Matilda kritisoi saarnaaja Mooses Kankoisen toimintaa, kuten Raattamaan kirje 1.2.1859 kertoo. Hän oli selvästi arvostettu linjanvetäjä jo 1850-luvulla, pian uskon käsitettyään.

Fogmanin asema liikkeen ”vanhimpien” joukossa jatkui vuosikymmeniä. Hän hoiti 1870 – 1880 -luvuilla Juhani Raattamaan kirjeenvaihtoa. Koulutettuna ja kielitaitoisena ihmisenä hän oli välittäjähahmo Raattamaan ja papiston välillä. Mathilda Fogmanin kautta kulki Raattamaan kirjeenvaihtoa Amerikkaan sekä Kalix-jokilaaksoon.

Vaikka hän toimi saarnaajia näkymättömämmällä tavalla, voitaneen Fogmania nimittää ”liikkeen” epäviralliseksi pääsihteeriksi kyseisillä vuosikymmenillä. Naisen esiintyminen tässä merkittävässä tehtävässä herätti närkästystä. Molemmat johtavat saarnaajat Erkki-Antti ja Raattamaa asettuivat puolustamaan Fogmania ja samalla naisen oikeutta sananjulistukseen, mikä ilmeni selkeimmin aikaisemmin lainatussa Raattamaan kirjeessä P.O.Grapelle.

Myös alakoulunopettaja Angelica Laestadius (1839 – 1914) on laskettava liikkeen vaikuttajien joukkoon. Hän oli Haaparannan lestadiolaisten kokoava voima. Angelica oli Lars Levin pojan Carl Johanin vaimo ja Petrus Laestadiuksen tytär. Hän toimi Haaparannassa vuosina 1876 – 1901 alakoulun opettajana ja kotiteollisuuskoulussa tyttöjen käsityönopettajana. Laestadiuksen kodissa kokoonnuttiin seuroihin – keskiviikkoisin ruotsinkieliset ja torstaisin suomenkieliset – säännöllisesti useita kertoja viikossa hänen kuolemaansa asti. Angelica piti itse rukoukset, joiden aikana tavallisesti polvistuttiin. Lisäksi hän piti sunnuntaisin pyhäkoulua. Hänen apunaan toimi Maria Mykkälä eli Lugnet (s. 1849) Mattilan kylästä läheltä Haaparantaa.

Fogmanin ja Angelica Laestadiuksen kaltaista säätyläisvaikuttajaa edustaa liikkeen traditiossa myös oululainen Maria Sofie Hackzell.  Hän oli ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän kotiseurojen puhuja ja raamatunselittäjä.  Hänen puhujavuosistaan löytyy mainintoja ainakin vuosilta 1876 – 1883.  Sofie Hackzellin puheet saattoivat toisinaan olla pitkiä, ja hän käsitteli puheissaan keskeisiä kristinopin kohtia, kuten esimerkiksi kastetta ja rippiä.  Hänet tunnettiin myös lestadiolaisen säätyläisryhmän sielunhoitajana.

Juhani Raattamaan kannanotto naisten puhe- ja opetusoikeuteen vuonna 1878 liittyi myös Maria Sofie Hackzellin tapaukseen, koska hän kirjeensä lopussa lähetti kyseiselle naispuhujalle ja raamatunselittäjälle terveisiä.  Toisaalta voidaan kysyä, oliko Raattamaan kannanotto pelkästään Hackzellin tapaukseen liittyvä, vaan osa laajempaa naisten aseman puolustamista. Samoihin aikoihin ajoittuu myös Mathilda Fogmanin puolustaminen Amerikasta tullutta kritiikkiä vastaan.

Kirje antaa selvän viitteen siitä, mitä mieltä Raattamaa oli yleensä naisten tehtävistä. Hänen selkeästi myönteinen lausumansa naisesta seurapuhujana on merkittävä. Se oli liikkeenjohtohahmon arvovaltainen lausunto. Samansuuntaisesti kirjoitti kirjeissään myös Erkki Antti. Kummankaan teologista arvovaltaa ei ole lestadiolaisperinteessä kiistetty.

Konventikkeliplakaatti oli kumottu Suomessa jo vuonna 1869 ja lestadiolaisuuden ”puhujainstituutio” oli Raattamaan kirjeen aikoihin selkiytynyt sellaiseksi, että tiedettiin kuka voi saarnata ”seurakunnan yli” eli toimia seurapuhujana. Raattamaalla oli myönteisiä kokemuksia yhteistyöstä naisten kanssa niin lähetyskoulu- kuin seuratoiminnassakin unohtamatta yhteistyötä Mathilda Fogmanin kanssa.

Hän totesi naisten olevan usein miehiä lahjakkaampia, ja hänen mukaansa naisilla oli usein selittämisen, tulkitsemisen, profetoimisen ja kääntämisen armolahjoja. Raattamaa rajasi kuitenkin naisten puhepaikkoja sanoilla ”erinomattain vähemmissä seuroissa”. Pienet seurat olivat naisen toiminta-aluetta miesten apuna tai rinnalla. Se, että saarnaamisen kehittyessä raamatunselityspuheeksi naiset jäivät usein kuulijoiden penkkeihin, ei kuitenkaan perustunut opilliseen määrittelyyn.

Naissaarnaajien toiminta jatkuu

Lestadiolaisen liikkeen historiassa muistetaan siis nimeltä monia alkuherätyksen aikaisia vaikutusvaltaisia naisia. Olaus Brännströmin (1962) mukaan naisen aseman heikkeneminen alkoi melko pian Laestadiuksen kuoleman jälkeen. Naisen roolin heikkeneminen tapahtui samaan aikaan, jolloin saarnavirka kiteytyi eriytyneeksi ammatiksi, saarnaajien toiminta-alue laajeni kotikylän ulkopuolelle ja herätyspuhe väistyi raamatunselityspuheen tieltä.

On esitetty väitteitä, että 1870-luvulle tultaessa naisten saarnaajuus olisi jo lähes tyystin lakannut. Tätä vastaan puhuu Sofie Hackzellin toiminta 1870 – 1880 -luvuilla. Samaa vahvistaa perimätieto, että saarnaavaiset vaimot jatkoivat arvostettuina kotikylissään toimintaansa tupaseuroissa elämänsä loppuun asti. Tämän lisäksi löytyy tietoja ”parannuksen armon” saaneiden naisten spontaanista saarnatoiminnasta vielä 1880- ja 1890-luvuilta. Esimerkiksi Maria Gustafson saarnasi suurelle väkijoukolle omasta pelastuksestaan Kristiinankaupungin torilla 1880-luvun puolivälissä.  Poliisi yritti jopa väkivalloin keskeyttää saarnaajan, mutta joutui lopulta lähtemään harmistuneena pois, kun ei saanut Gustafsonin suuta tukituksi. (Sanomia Siionista 6B/1896, 120-121).

Vuosina 1899 – 1900 olivat suuret herätykset Pellon kylässä. Akseli Matti on kertonut (haast. 10.7.1962, ks. myös S.Lohi 1997, 78-79) tästä naisten toiminnasta syntyneestä herätyksestä seuraavasti:

Sirkan Fiina (Fiina Mäki)  pyhäin kylämatkallaan tuli Pelloon, kyläili siellä miehensä kanssa useampia päiviä, ehdotti että pidettäisiin rukoukset arki-iltana Mäki-Jolman talossa. Isäntä piti rukoukset, 20-30 henkeä oli läsnä, Stiina-Kaisa emäntä tuli liikutetuksi, saarnasi parannusta, monet tekivät sinä iltana parannuksen, päättivät että muinakin iltoina pidetään rukouksia, pitivät joka ilta, väki aina lisääntyi, parannuksentekijöitä oli aina, koko iso Pellon kylä meni läpi, ei monta jäänyt uskottomaksi. Ketään saarnamiehiä ei herätysten aikana ollut Pellossa.

Mielenkiintoista tässäkin kertomuksessa on se, että nimenomaan naisten julistustoiminta sai aikaan suuret herätykset ja vasta kahden viikon kuluttua seudulle saapui kutsuttuna saarnaaja Iisakki Rova. Hän ei suinkaan tuominnut saarnaavaisia vaimoja omaehtoisesta spontaanista toiminnasta, vaan jatkoi naisten aloittamaa työtä.

Naissaarnaajuuden ”alasajo”

Vähitellen kuitenkin herätysliikkeen alkuperäinen ajatus yleisestä pappeudesta muuttui ja naisille jäi oikeus spontaaniin todistamiseen, mutta ei varsinaiseen saarnavirkaan.

Tämän kehityksen taustalla on liikkeen ja saarnaviran organisoitumisen ohella myös sopeutuminen vallitsevaan yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen tilanteeseen. Sinänsä kysymys naisesta tai naisen puhujan tehtävistä ei ollut 1800-luvun loppupuolen lestadiolaisuudelle mikään keskeinen ongelma.

Markku Ihonen (Historiallinen Aikakauskirja 3/2001) näkee naissaarnaajuuden alasajon syynä ulkoisen paineen, jossa varsinkin piispa Gustaf Johanssonin rooli oli keskeinen. Lestadiolaisuutta epäiltiin kirkon johdon taholta muun muassa harhaoppisuudesta, separatismista ja hurmoksellisuudesta. Nämä syytökset koettiin uhkana liikkeen olemassaololle. Liike puolustautui vakuuttamalla esivaltauskollisuuttaan ja haluaan pysyä kirkon yhteydessä.

Pääosa Johanssonin ”Laestadiolaisuus”-kirjan syytöksistä kohdistui sellaisiin kysymyksiin, joista liike ei voinut identiteetistään luopumatta tinkiä. Sen sijaan kysymys siitä, voivatko naiset saarnata liikkeen seuroissa, ei ollut ihmisten pelastuksen ja herätyksen levittämisen kannalta olennainen. On vaikea kuitenkaan uskoa, että tuossa vaiheessa jo varsin hajanainen herätysliike olisi kyennyt kovinkaan suunnitelmalliseen kirkkopolitiikkaan.

Muutos onkin nähtävä luonnollisena kehityskulkuna. Kun herätykset laantuivat, liikkeen radikaalisuus heikkeni. Alkoi organisoituminen ja rukoushuoneitten rakentaminen. Myös saarnaajien valikoivaan rekrytointiin oli enemmän aikaa ja mahdollisuuksia.

Samalla herätysliike ”keskiluokkaistui”. Seurakokousten liturginen rakenne alkoi muistuttaa kansankirkon mallia. Näyttää siltä, että myös naisilta itseltään loppui rohkeus roolimallien puuttuessa. Nainen Raamattua selittämässä pöydän takana (tai saarnastuolissa) oli silloin vielä erittäin radikaali näky. Useimmilta naisilta puuttui rohkeus ja halu perinteisten roolien rikkomiseen. Opillisia perusteluita tähän ei tarvittu eikä tarjottukaan.

Samalla lestadiolaisuus sai mahdollisuuden todistaa kirkon johdolle ”hovikelpoisuuttaan” erottautumalla anglosaksisesta maailmasta leviävien uskonnollisten virtausten, muun muassa vapaakirkollisuuden, naissaarnaajuuden hyväksyvästä toiminnasta. Tietoisesta alasajotoiminnasta ei kuitenkaan löydy yhtään aikalaislähdettä, joten kyseessä lienee ollut pikemminkin tiedostamatonta taipumista.

Pekka Raittilan näkemys

Eräänä argumenttina lestadiolaisnaisten saarnatoimintaa vastaan on esitetty Pekka Raittilan saarnaajamatrikkelia, jossa ei ole yhtään naispuolista saarnaajaa. Tämä herättääkin kummastusta, koska Raittilan kokoamassa materiaalissa (OMA. Laestadiana 10) on selviä kirjallisia aikalaislähteitä sekä myöhemmin kirjattua perimätietoa naisten saarnatoiminnasta. Ainakin Sofie Hackzellin, Johanna Paksuniemen, Jokelan sisarusten ja Angelica Laestadiuksen toimintaa kesti vuosia. Lisäksi he kävivät saarnaamassa myös kotikylänsä ulkopuolella. Muiden aikaisemmin mainittujen naissaarnaajien osalta kyse on ollut vain paikallisesta tai tiettyyn lyhyeen ajanjaksoon liittyneestä saarnaamisesta. Kaiken kaikkiaan raja saarnaajan ja ei-saarnaajan välillä oli herätysten alkuvuosikymmeninä kuin veteen piirretty viiva.

Lienee mahdollista, että Pekka Raittila teki tietoisen linjauksen, jossa naispuoliset saarnaajat rajattiin ulkopuolelle. Raittila myöntääkin väitöskirjassaan (1976, 232-233), että 1860-luvun herätysvaiheessa ” naisiakin kulki saarnaamassa,”, mainiten tässä yhteydessä Johanna Paksuniemen. Lisäksi hän toteaa, että monet naiset säilyttivät vielä senkin jälkeen arvovaltaisen aseman sekä sielunhoitajina että jälkikeskustelujen puhujina. Raittilan käsityksen mukaan siinä vaiheessa, kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, naiset näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin. Samalla hän toteaa: 1870-luvun lähteet tietävät, että ratkaisu ei ollut periaatteellisesti ehdoton.

Muiden tutkijoiden linjauksia

Filosofian tohtori Seppo Lohi on käsitellyt sekä väitöskirjassaan (1997) että samana vuonna erillisessä artikkelissaan naissaarnaajien roolia lestadiolaisessa herätysliikkeessä.  Hänen tulkintansa mukaan ei lestadiolaisuudessa ollut 1800-luvunkaan puolella naissaarnaajia. Tähän ”sääntöön” hän tekee yhden poikkeuksen myöntämällä Sofie Hackzellin saarnaajaksi. Hän siteeraa artikkelissaan Raattamaan aikaisemmin mainittua kirjettä P.O.Grapelle. Siinä hän lyhentää kirjettä jättämällä pois viittaukset Raamattuun, joilla Raattamaa vahvistaa sanottavaansa.

Tutkija Markku Ihonen on omassa artikkelissaan epäillyt, että poistoilla pyritään tietoisesti tai tiedostamatta hämärtämään se seikka, että Raattamaa perustelee kantaansa raamatulla. Ihonen näkee Raattamaan lausuman merkittävänä siksi, että hän asettuu tässä selvästi erilaisen raamatuntulkinnan kannalle kuin myöhempi lestadiolaisuus.

Seppo Lohi sen sijaan varottaa korostamasta liikaa Raattamaan kannanottoa, ”koska se kohdistui vain yhden oululaisen säätyläisnaisen paikalliseen saarnatoimintaan.” Lohen (1996, 123) mielestä ”se jäi yksittäiseksi mielipiteeksi eikä siis ollut osa laajempaa saarnatoimintaa koskevaa keskustelua”.

Lohen esittämältä tulkinnalta vie uskottavuutta se, ettei yksikään lestadiolaisvaikuttaja noussut vastustamaan Raattamaan linjauksia. Sen sijaan monet heistä (mm. Juho Takkinen) muistivat Sofie Hackzellia Oulun seudulle lähettämissään kirjeissä.

Mielenkiintoinen on myös naissaarnaajuuden käsittely Seppo Lohen vuonna 2007 ilmestyneessä teoksessa Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat (115). Siinä hän toteaa Raittilan tekstiin viitaten:

naiset näyttävät jääneen kuulijoiden penkkeihin.  Ratkaisu oli 1870-luvulta lähtien periaatteellisesti ehdoton.

Lohi jättää Raittilan tekstistä merkityksen kannalta olennaisen EI-sanan pois jälkimmäisestä lauseesta.

Yhteenvetoa

Herätysliikkeen perustaja Lars Levi Laestadius oli sosiaalisesti aikaansa edellä oleva naisten ja muiden heikommassa asemassa olevien puolustaja. Hän kuvasi Taivaallista Vanhinta lähinnä äidin hahmossa. Naisen asemaa seurakunnassa Laestadius ei niitä määritellyt tarkasti. Sekä naisten että miesten tuli toimia herätyksen hyväksi. Lisäksi hänen perustamissaan lähetyskouluissa naimattomat naiset toimivat usein lukijoina, laulunjohtajina ja apuopettajina ja opettajina.

Aikaisemmin lainatut lukuisat aikalaislähteet kertovat vääjäämättömästi, että lestadiolaisuuden keskeiset vaikuttajat hyväksyivät naisten saarnaajuuuden. Sananjulistustyössä ei sukupuolella ollut merkitystä. Tärkeintä oli se, että julistajalla oli sydämellään elävä usko. Tästä herätysliike joutui myös kirkon ylimmän johdon arvostelun kohteeksi. Yksikään ääni ei herätysliikkeen sisältä noussut vastustamaan naiselle myönteisiä linjauksia. Yksikään ääni ei myöskään – ainakaan julkisuudessa – leimannut Gustaf Johanssonin kritiikkiä naisten saarnaamisesta vääräksi. On enemmän kuin luultavaa, että naisten saarnaamisesta keskusteltiin herätysliikkeessä viimeistään siinä vaiheessa, kun siihen kiinnitettiin ulkoa huomiota. Lestadiolaisuuden tuon ajan asenteista kertoo sekin, ettei Raattamaan naisten saarnaajuutta puolustavasta lausumasta tullut myöhemminkään keskustelua. Kirje julkaistiin kolmesti lestadiolaisuuden kirjoitus- ja kirjekokoelmissa jo vuosina 1884, 1898 ja 1907. Myös perimätiedossa säilyi pitkään tieto alkuherätyksen naissaarnaajien roolista.

Vähitellen herätysliikkeen alkuperäinen ajatus yleisestä pappeudesta muuttui ja naisille jäi oikeus spontaaniin todistamiseen, mutta ei varsinaiseen saarnavirkaan. Sopeuduttiin vallitsevaan yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen tilanteeseen. Muutoksen voi nähdä luonnollisena kehityksenä. Herätysten laantuessa liikkeen radikaalisuus heikkeni, organisoiduttiin, rukoushuoneita rakennettiin ja saarnaajien valikointikin ”instutionalisoitiin”. Samaan aikaan naisilta loppui rohkeus roolimallien rikkomiseen. Herätysliikkeen naissaarnaperinne pyrittiin unohtamaan ja häivyttämään. Kun lestadiolaisuuden luonne muuttui yhä enemmän radikaalista herätysliikkeestä perinnettä säilyttäväksi ja sittemmin konservatiiviseksi, kokonaiskuvaan ei yksinkertaisesti sopinut pöydän takaa saarnaava profetissa.

Historian tutkijana katson, että menneisyys on pyrittävä näkemää ja myös sellaisena kuin se oli, vaikka se ei sopisikaa liikkeen vallitsevaan itseymmärrykseen tai opillisiin ja kirkkopoliittisiin linjauksiin. Lestadiolaisuuden historiankirjoitusta ja –tutkimusta peilatessa tulee usein mieleen brittiläinen sosiologi Anthony P. Cohenin ajatus: menneisyyttä voidaan konstruoida valikoivasti ja muovailla haluttuun muotoon, ja siten menneisyyden avulla kyetään legitimoimaan nykyisyyttä. Tällaiset konstruktiot antavat toiminnalle perinteeseen ja oppiin sisältyvän loukkaamattomuuden. Jos tutkijalla on rohkeutta heittää legitimoidut konstruktiot romukoppaan, hän löytää myös liikkeen historian häivytetyt naissaarnaajat.

- Mauri Kinnunen -

Kirjoittaja on lestadiolaisuuteen perhtynyt filosofian tohtori ja historiantutkija. Kirjoitus ”Mauri Kinnunen: Kadonneen jäljillä – lestadiolaisia naissaarnaajia etsimässä” julkaistiin Kotimaa24 -nettiblogissa 1.7.2012.

Naisten asema vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä oli aiheena Yle radio 1:n Horisontti-ohjelmassa 1. heinäkuuta. Ohjelma on kuultavissa YLEn Areenalla.

*            *            *

Ajatuksia kokosivat Maria Sofia ja ESA.

*            *            *

Lue lisää:

Johannes Alaranta: Ajankohtaisia aiheita

Johannes Ijäs: Tutkija kiistää vanhoillislestadiolaiset naissaarnaajat. Kotimaa24 20.4.2012.

Layman: K. N. ja mutkikas kakkutemppu

Mari Leppänen: Lestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuskanta murroksessa? Vartija 1/2011, s. 9 – 21.

Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

Mari Leppänen: Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vuosina 1975-2010. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 2011. 

Topi Linjama: Pappeudesta

Seppo Lohi: Usko ja elämä: Jumalaa tulee kuunnella ennemmin kuin ihmistä. Päivämies nro 16, 18.4.2012.

Maria Sofia & ESA: Leppäsen haastattelemat naiset: suorat sanat kutsumuksesta, syrjinnästä ja SRK:sta

Maria Sofia, R.K. ja ESA: Hurtig ja Kallio: Naisten on aika saada tilaa lestadiolaisessa liikkeessä

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi. 6.7.2009.

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Ville Talola: Repo puolusti suviseuroissa naispappeutta. Kotimaa24 29.6.2012.

A. A. Tami: Naispappeus ja tasa-arvo

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Torvi: Naispappeuskeskustelu, osa 10.000

Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kotimaa24, 18.9.2010.

About these ads

7 kommenttia

Filed under retoriikka, naisen asema, kirkko, normit, kiellot, historia, naissaarnaajat, 1800-luku, Päivämies, Jumalan sana, tasa-arvo, sukupuolijärjestelmä, johtokunta, maallikkosaarnaajat, rauhanyhdistys, seurakunta, SRK ry., Raamatun tulkinta, kristinoppi, sananjulistajat, puhujat, SRK:n johtokunta, syrjintä, kannanotot, opilliset kysymykset, norms, 2000-luku, itsesensuuri, miehen asema, seurat, kontrollointi, 2010-luku, naispappeus

7 responses to “Mauri Kinnunen: Lestadiolaiset naiset saarnasivat 1800-luvun loppupuolella

  1. Hannes

    Kun Jumala vaikuttaa maailmassa, hän vaikuttaa eri aikoina erilaisin menetelmin ja käytännön muodoin. En oikein jaksa syttyä sellaiselle ajatukselle, että Jumalan toimintaa ohjaisi perinne ja meidän pitäisi neuvoja saadaksemme kaivella historiasta perusteluja naisten saarnaamiselle nykyajan jumalanvaltakunnan työssä. Miksi ihmeessä?

    Vähän turhalta tämä Kinnusen ja Lohen välinen juupas-eipäs-sanailu tuntuu kun ajatellaan evankeliumin julistamisen tavoitteen kannalta. Kaikki osaavat voimat vaan peliin, näin uskon Jumalan tarkoittavan. Jumala on pragmaattinen, ei muotoihin eikä sukupuoleen tuijottava jumala.

    Nyt on sellainen aika, että Jumala on nähnyt suuret mahdollisuudet osaavissa uskovaisissa naisissa. Myös heidät on nyt tarpeen saada mukaan Jumalan sanan levittämiseen ja evankeliumin työhön entistä monipuolisemmin. Eloa on paljon ja työntekijöitä vähän. Ei tälle naisten puhujuudelle tarvita muuta syytä kuin tämä tarve ajassamme ja se että Jumala on siunannut moninaisilla lahjoilla nykyajan uskovaisia naisia eikä enää ole samoja ympäristöstä johtuvia rajoituksia. Seurakunta tarvitsee myös naisten panoksen sananjulistustyöhön.

    Ennen vanhaan sen aikainen yhteiskuntajärjestys, kirkkolaki ja inhimillisissä asenteissa olleet rajoitteet eli rajoitettu naisen rooli paljolti esti uskovaisia naisia menemästä pöydän taakse saarnaamaan sanaa ”Herran suuna”.

    Nyt näitä rajoituksia ei enää ole. Eikä meidän pidä niitä itse alkaa nyt asettamaan. Ei enempää historiasta kuin omasta ymmärtämättömyydestäkään. Suomi on nyt niin miesten kuin naistenkin kannalta eri maa kuin 1800-luvulla.

    Jumalanvaltakunnassa ei myöskään pidä sitoutua mihinkään tiettyyn historialliseen aikaan sidottuun ajalliseen naisen rooliin. Ei, vaan meidän tulee käyttää hyväksi kaikkia Jumalan antammia lahjoja evankeliumin työssä. Jumala kyllä voi käyttää suunaan sekä naisia että miehiä, se on meistä kiinni ymmärrämmekö tämän.

    Tämä on aivan selvä asia. Esteet ovat meillä lähinnä psykologisia ja kulttuuriin liittyviä, mitään raamatullista estettä ei tietenkään ole, eikä voikaan olla.

  2. Hyvä, että naisten asema lestadiolaisudessa nousee myös tieteellisen tutkimuksen aiheeksi, vaikka ei tiede tietenkään mitään sano siitä miten asioiden pitäisi olla. Mutta tuo se julki tosiasioita. Se, miten asioiden pitäisi olla, on mooraalis-eettinen kysymys. Olenkin sitä mieltä, että naisille oikeasti pitäisi antaa enemmän kuuluvuutta ja näkyvyyttä lestadiolaisliikkeessä. Lestadiolainen isoäitini oli hieno ja vapaamielinn ihminen ja ennen muuta rakastava. Toivon kaikille sellaista isoäitiä, äitiä, tätiä, siskoa, serkkua, ystävää, tuttavaa tai ketä tahansa ihmistä, joka ymmärtää ja tukee aina ja joka tapauksessa.

  3. Horisontti

    Kuuntelin tuon Horisontti-ohjelmassa lähetetyn haastattelun (Ruut Hurtig, Rebekka Naatus, Maari Leppänen, Irja Askola, Tuomas Palola, ehkä muitakin)

    Tuomas Palola sanoo siinä: ”Itse uskoisin, että puhujanpöntöstä naisen ääntä ei tulla tässä liikkeessä koskaan kuulemaan. – – Hirveän vaikea ennustaa, mutta pitäisin todennäköisempänä sitä, että naispappeja voi olla, mutta seurapuhujina he eivät toimi.”

    Niin, Kyllä se sukupolven vielä vaatii, mutta muuttuuhan se tämäkin asia.

  4. Gebbe

    Onkohan nykyinen puhujainstituutio kokonaisuudesaan vasta myöhempien aikojen tuote? Tuntuu luonnolliselta, että seuroissa ennen vanhaan oltiin moniäänisempiä ja enimmältikin vapaamuotoisesti ”puheltiin”, kuten Lohi on kirjoittanut naissarnaajista, hän vähättelytarkoituksessa. Mutta vähättely saattaa olla vain anakronismia häneltä. Tutkija katsoo nykyajan asettelmista menneisyyttä.

    Ehkäpä ennen vanhaan kokoonnuttiin vapaamuotoisemmin keskustelemaan uskosta ja lukemaan yhdessä Raamattua, ja silloin naiset osallistuivat siinä kuin miehetkin.

    Yksinomaan miehen ”pöydän taakse” nostanut puhujamalli omaksuttiin myöhemmin, sen aikaisesta kirkon mallista. Silloin ei seurakunta enää saanut pulista, mitä nyt jotkut joo-miehet ja -naiset saattoivat yhä paikaltaan myötäillä puhujaa. Yhden miehen puheeseen keskittyvä kokoontumismuoto vakiinnutettiin.

    Tässä valossa on mielenkiintoista että Väinö Havas kehotti vapaamuotoisempiin kokoontumisiin, vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1935, puhuessaan Oulun suurissa seuroissa:

    ”Erikoisen tarpeellista on se, että siellä kotipaikkakunnillamme kokoonnumme ahkerasti pieniin pirttiseuroihin. Ei niissä aina saarnamiestäkään tarvita. Lukekaa joku raamatunkohta ja yhdessä tuttavallisesti tuumailkaa siitä, laulelkaa Herran kansan lauluja ja virsiä, tunnustakaa toinen toisillenne syntinne ja rukoilkaa, että parantuisitte, viljelkää synninpäästön siunattua sanaa ja neuvokaa toisianne.”

    Oikeastaan ihmetyttää, että hartaustilaisuuksien _muoto_ juuri on paikka, jossa pidetään välttämättömänä erotella sukupuolet.

  5. Deisi

    Helmikuussa kuollut rakastettu evankelista, saarnaaja, rukoilija, sielunhoitaja Hilja Aaltonen mainitsee mm. ”Mikä täyttää kirkkosalit—Ihmiset alkavat taas tulla , jos papit särkyvät kyyneliin Jumalan edessä ja odottavat Häneltä saarnoihinsa sisältöä. Pelkkä ihmisviisaus kuuluu vain kolinana saarnastuolista….”

  6. Simon

    Inhimilliselle järjelle ei voikaan aavutua, että miksi nainen ei voisi sananpalvelijana olla.Tämän asian käsittää uskon kautta, Pyhän Hengen valossa. Jokaisen tulee lähestyä Jumalan sanaa rukouksen mielelleä, eikä niin että on jo valmiiksi oma kanta lukkkoon lyöty.

    Jumalan sanasta emme voi äänestää, se ei ole demokratian piirissä oleva asia. Se on Jumalan asettaman järjestyksen asia. Aivan niinkuin ajallisessakin merkityksessä tapahtuu, että miehen tehtävä on kylvää siementä ja nainen kantaa sitä kohdussaan. Samanlaisen järjestyksen on Jumala luonut myös hengellisessä mielessä. Jumala on järjestyksen Jumala.

    Jokainen voi Raamatusta lukea niitä kohtia, miksi nainen ei voi elävässä kristillisyydessä saarnata seurakunnan yli. Tässä otan esiin vain joitakin tärkeimpiä perusteluja, jotka Raamatusta on löydettävissä,

    Ensinnäkin, naisten tulee olla miehilleen alamaisia, koska Jumalan laki näin sanoo.

    ”Niin kuin kaikissa pyhien seurakunnissa, olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnan kokouksissanne, sillä heidän ei ole lupa puhua, vaan olkoot alamaisia, niin kuin (Jumalan) lakikin sanoo”(1.Kor.14:33-34).

    Tämä on lisäksi vielä Herran käsky (jae 37).

    Uusi käännös sanoo: ”joka tätä ei tunnusta, Jumalakaan ei tunnusta häntä (jae.38).Edelleen: ”mutta minä en salli, että nainen opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä”(1.Tim.2:12). Tämä on niin kertakaikkisen selvä asia.

    Myöskin Juudaksen tilalle apostoliksi tuli valita nimenomaan mies (Apt.1:21).

    Niitä varten jotka eivät halunneet totella, Paavalilla oli myöskin sana.

    ”Jos joku uskoo olevansa profeetta tai saaneensa muita Hengen lahjoja, hänen tulee tietää että tämä, mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.1.Kor.14:37-38.

    Herran käsky velvoittaa uskovia tottelemaan korostamalla asian tärkeyttä.

    Naisen opetuskielto (1.Tim.2:12) perustuu niin moneen kohtaan, ettei ole epäilystäkään että se on Jumalan tahto.

    Perustelut siihen ovat selvät Raamatussa.
    1. Mies luotiin ensin (1.Kor.11:8,1.Tim.2:13)
    2. Nainen lankesi ensin (2.Kor.11:3,1.Tim.2:14)
    3. Mies on naisen pää (1.Tim.3:4,1.Kor.11:39,Kol.3:18,Efe.5:23.)

    Ainoastaan miehet toimivat apostoleina ja opettajina. Apt.1:21, Tit.1:6, 1.Tim.3:2,12

    Paavali osoitti suoran kehoituksen meille uskoa seurakunnan ääntä.
    ”Jos kuitenkin viivyn, saat tästä tietää, miten tulee käyttäytyä Herran huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus.”1.Tim.3:15

    • Still

      Mistä sinä tuollaista ”elävää kristillisyyttä” tänä aikana löydät? Ehkä joissakin äärifundamentalisti lahkoissa tai itämaiden pimeissä uskonnoissa, Raamatussa sanotaan paljon muutakin, ja ne pitää pitää samoin kuin nuo ettet menisi siihen harhaan että jotakin Raamatusta otat pois. Raamattu on vaarallinen kirja näille ns. yhden asian liikkeille, Jeesus on liian hempeä näiden mielestä, hänen opetuksistaan ei löydy tukea sellaiselle rajanvedolle kuin miten sinä nämä tulkitset tai tarkennan, miten sinulle ne on opetettu tulkitsemaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s