Milloin sielu tulee ihmiseen?


Jumala luo miehen ja naisen. – Giusto de Menabuoi (1320–1391).

 

Kristinusko opettaa, että ihminen on luomisen tulos. Jumala, tuo Ensimmäinen Taiteilija,  teki ”kuvan” eli oikeastaan veistoksen omasta itsestään muovailleesaan ihmisen maan tomusta.  Jumala, eli Jahve, elävöitti sitten tämän hengettömän patsaan omalla hengityksellään, puhaltamalla keuhkot toimimaan. Näin ensimmäinen ihminen alkoi elää fyysisenä elävänä olentona.

Miten ihmiseen sitten tuli sielu? Kristinuskon piirissä on esitetty siitä kaksi keskenään erilaista käsitystä. Yhtäältä opetetaan, että Jumala luo ihmiselle sielun tämän siittämisen hetkellä. Vastustava käsitys taas opettaa ihmisyksilön sielun olevan olemassa jo ennen hedelmöitystä ja syntymää.

Sieluvarastosta vai Aadamin kautta?

Anna-Lea Mikkola on todennut, että vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä uskotaan kaikkien tai ainakin joidenkin ihmisten olevan olemassa jo ennen hedelmöitystä, ilmeisesti jonkinlaisina henkiolentoina, toisin sanoen jo ennen kuin ihminen on fyysisenä ruumiillisesti olemassa. Hän kirjoittaa:
 

”Itse ajattelen Raamatun ilmoitukseen nojaten (muistelen että aiheesta on kirjoitettu ainakin Jeremian kirjassa?), että Jumala on tuntenut jokaisen meistä nimeltä jo ennen syntymäämme. Syntymättömät lapset ovat uskon käsitykseni mukaan enkeleitä taivaassa, he eivät ole päässeet koskaan syntymään.
 
Taivaassa on siis paljon ihmisiä, myös syntymättömiä, sekä keskeytetyn raskauden kautta sinne siirtyneitä.”
 Anna-Lea Mikkola lienee omaksunut tämänkaltaisen ihmisen pre-eksistenssiä eli ennalta olemassa olon oppia koskevan käsityksen seurapuheista rauhanyhdistyksellä. Jotkut saarnaajat opettavat tähän sielut irrallaan -ajatteluun pohjautuen myös niin, että ennen viimeistä tuomiota naisen kuolinvuoteen ääreen kokoontuvat kaikki hänen syntymättä jääneet lapsensa vaatimaan äidiltään itselleen elämää, mikäli nainen on jollain tavalla yrittänyt rajoittaa raskaaksi tuloa. (Esimerkkejä näistä saarnoista täällä.)
 
Lestadiolaisuuden lisäksi useat muutkin uskonliikkeet ja varsinkin alkuperäiskansojen perinteet katsovat ihmisen sielun olleen erillään jossain toisessa todellisuudessa olemassa ennen sen liittymistä fyysiseen ruumiiseen. Ajatus sielun pre-eksistenssistä saattaa juontua lestadiolaisuuteenkin muinaisista alkuperäisuskonnoista, esim. saamelaisperäisistä uskomuksista. Monilla alkuperäiskansoilla käsitys sielusta on laajempi kuin kristinuskossa, ja usein ajatellaan, että sielu on olemassa sekä elävillä että elottomilla olioilla.

Luterilainen kristinoppi ei tavallisesti opeta pre-eksistenssiä

Uskomus ihmissielujen olemassaoloon ennen ihmisen biologisen ruumiin syntymää ei sisälly luterilaiseen kristinoppiin. Kirkko ei siis opeta sielusta virallisesti näin. Opetetaan sen sijaan, että yksikään luonnollinen ihminen ei ole ollut olemassa aina, ennen fyysistä syntymäänsä. Ainoastaan Jumalan Poika.
 
Kristinopin mukaan jokaisella ihmisellä on syntymästä lähtien kuolematon sielu, mutta sielu ei siis ole erillisenä olemassa ennen tätä tiettyä fyysiseksi syntynyttä ihmistä. Vasta sielu  ja ruumis yhdessä muodostavat kokonaisen ihmisen.
 
Mikkolan kuvaamia ajatuksia ihmissielun olemassaolosta ennen syntymää on tosin tarjoiltu joissakin muissakin suuntauksissa kuin vanhoillislestadiolaisuudessa, itse asiassa jo kristinuskon alkuvaiheista lähtien, mm. gnostilaisuudessa.
 
Alun alkaenkaan ei kristinuskossa ollut muodostettu yhtä yhteistä oppia uskon peruskysymyksistä. Oli erillisinä toimineita yhteisöjä, joissa oli mikä opetus missäkin. Oli esimerkiksi muitakin näkemyksiä kuin ajatus Jeesuksen sovituskuolemasta. Tätä jo alkuseurakunnan aikaista uskomusten kirjoa on prof. Heikki Räisänen kuvannut teoksessaan Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2012).

Kristittyjen kaksi erilaista selitystä sielun tulosta ihmiseen

Kristinuskon perusoppeihin kuuluu ajatus siitä, että jokaisella ihmisellä on fyysisen olomuodon rinnalla sielu,  jonka ajatellaan jatkavan  olemassaoloa ihmisen kuoleman jälkeen. Sielun käsite esiintyy monissa muissakin uskonnoissa, ajatuksena sielun kuolemattomuudesta, esimerkiksi kristinuskoa vanhemmissa egyptiläisessä mytologiassa ja hindulaisuudessa. Se on keskeinen myös Platonin ideaopissa. Näkemystä, jonka mukaan ulkomaailmaa aistiva aineellinen keho ja ulkomaailmasta tietoinen aineeton tajunta tai ”sielu” ovat kaksi erillistä toimintajärjestelmää ihmisessä,  nimitetään dualismiksi
 
Kristinuskossa erotetaan kaksi keskenään erilaista vastausta siihen kysymykseen, millä tavoin  sielu ihmiseen täsmällisesti sanottuna tulee.
 
Uskotaan joko niin, että (1)  sielu on luonnostaan jokaisessa ihmisyksilössä olemassa eräänlaisena ihmisyyden lajityypillisenä piirteenä ja seurauksena, perintönä, siitä hetkestä, kun Jumala loi ensimmäisen ihmisen, Aadamin. Tai  uskotaan, että (2) Jumala asettaa sielun erikseen jokaiseen ihmisyksilöön aina hedelmöittymisen yhteydessä.

Kaatuuko perisyntioppi?

 Miksi sillä on väliä, mitä kristittyinä sielusta uskomme ja opetamme? Kysymys on olennainen siksi, että se miten asia käsitetään, joko vahvistaa tai kaataa kristinuskon keskeisen opinkohdan,  perisyntiopin
 
Jos uskomme niin, että Jumala luo ihmislapseen sielun joka kerta erikseen hedelmöittymisen yhteydessä, niin  tämä Jumalan juuri luoma ihmisen sielu ei tietenkään voi olla perisynnin turmelema.  Jos sen sijaan uskomme, että kaikilla ihmisillä on sielu ikään kuin automaattisesti, sen seurauksena, että Jumala luomisessa puhalsi Aadamiin elämän hengen, tällöin on ymmärrettävää ajatella, että Aadamin ja Eevan syntiinlankeemuksen seurauksena ihmiseen tullut turmeltuneisuus eli perisynti tuli myös kaikkien Aadamin jälkeen syntyneiden ihmisten kohtaloksi. Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tuottanut kaikille kuoleman, kuten Uudessa testamentissa todetaan: ”Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita.” (Room. 5:14–19, ks. myös 1. Kor. 15:21–22, 45–49.)
 
Onko kuolematon sielumme siis perua Aadamin luomisen hetkestä, vai luoko Jumala ihmisvauvaan sielun joka kerta erikseen siittiön hedelmöittäessä munasolun?  -  Teologi Risto Auvinen  on tarkastellut sielukäsityksiä äskettäin Kotimaa24:n keskustelussa.
 
Hän ei tosin huomannut nostaa esille Anna-Lea Mikkolan esittämää ideaa siitä, että ihmisten sielut olisivatkin jo ennalta olleet olemassa, ennen yksilön ruumillista syntymää odottamassa eksistoitumistaan. Tämä lienee se kuuluisa ”vauvavarasto-oppi”, josta toisinaan puhutaan lestadiolaisuuden yhteydessä.
 
 
Kuvassa Isä Jumala eli Luoja, Jumalan Poika Jeesus ja kyyhkysenä kuvattu Pyhä Henki ( Antonio de Perera, 1611-1678).

Risto Auvinen: kreationismi ja tradusianismi, kaksi eri selitystä sielun alkuperälle

”Sielun alkuperästä keskusteltiin hyvin paljon alkukirkossa. Kaksi päälinjaa olivat – ja ovat kai edelleenkin – kreationismi ja tradusianismi. Molemmat opettavat että sielu on ihmisessä sen hedelmöittymisestä alkaen, mutta eroavat sen suhteen, miten sielu syntyy tai tulee ihmiseen. [Kreationismi tarkoittaa tässä yhteydessä siis eri asiaa kuin kreationismi merkityksessä "luomisoppi". - Toim.huom.]
 
Kreationismi opettaa, että Jumala luo sielun erikseen, kun taas tradusianismin mukaan sielu ikään kuin ”monistuu” tai ”periytyy” vanhempien sieluista. Tradusianismin mukaan kaikki ihmissielut periytyvät Aadamin sielusta [tradux (lat.)="pistokas"].  Siis tradusianismin mukaan yksilösielut ovat ikään kuin ”pistokkaita” Aadamin sielusta.
 
Aadamin sielu on ainoa jonka Jumala on suoraan luonut.
 
["Raamatussa sielu kuvaa ihmisen henkistä olemusta, jota ilman ihmisellä ei olisi elämää.Muovattuaan ensimmäisen ihmisen maan tomusta Jumala puhalsi häneen elämän henkäyksen (1.Moos.2:7). Kuollessa henkäys poistuu. Kuoleman jälkeen sielu odottaa ylösnousemuksen päivää." - Ks. Aamenesta öylättiin -sanasto. - Kristinuskossa on tosin muitakin käsityksiä siitä mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen. Moni lestadiolainen uskoo niin, että kuoleman tullessa sielu siirtyy heti "Jumalan luo". - Toim.huom.] 
 
Kaikki muut sielut periytyvät luonnollisen lisääntymisen kautta viime kädessä Aadamista (1. Moos. 5:3). Tunnetuista kirkon opettajista tradusianisteja olivat Tertullianus, Luther ja jotkut kappadokialaiset kirkkoisät.
 
Kreationismissa erottuu puolestaan taas kaksi päälinjaa sen mukaan, (1) ovatko Jumalan luomat yksilösielut olleet olemassa jo ennen hedelmöitystä vai (2) luoko Jumalan sielun erikseen hedelmöityksen hetkellä.
 
Edellinen vaihtoehto eli yksilösielujen pre-eksistessi oli lähellä Platonin sieluoppia ja se omaksuttiin hellenistisessä juutalaisuudessa (Filon Aleksandrialainen) ja gnostilaisuudessa.
 
Jälkimmäinen teoria, jonka mukaan Jumala tosin luo sielut, mutta ne eivät ole olemassa ennen hedelmöitystä, lienee lähimpänä nykyistä katolisen kirkon oppia ja sitä kannatti myös Calvin ja monet nykyiset reformoidut teologit.
 
Kysymys sielun synnystä liittyy perisyntioppiin. Jos Jumala luo sielun (kreationismi) niin miten sielu voi olla sitten perisynnin turmelema? Vai onko sitten niin, että synti ei asukaan ihmisen sielussa, vaan ruumiissa? Vai onko niin, että puhdas sielu ”turmeltuu” asteittain, kun lapsi varttuu ja tekee vääriä valintoja?

Jumala siittää Jeesus-lapsen. (Francesco Albani: Annunciation, 1645.)

Tradusianismi väistää nämä kysymykset – jos siis halutaan pitää kiinni perisyntiopista – sillä lapset perivät hedelmöityksen kautta vanhemmiltaan/Aadamilta jo alunpitäen ”langenneen sielun”.  [- Toisin sanoen, tämän käsityksen mukaan ihminen on siis absoluuttisesti synnin turmelema jo syntyessään. Tämän esim. lestadiolaiset myöntävät, mutta toteavat samantien, että Jeesus sovitti kuolemallaan tämän juuri syntyneen ihmisen perisynnin, ja siitä syystä kaikki lapset ovat synnittömiä tiettyyn ikään saakka. Tämä taas viittaa kreationistiseen tulkintaan. - Toim.huom.]

Ajatus sielun pre-eksistenssistä (kreationistinen malli) ei ole kuitenkaan vain hellenistisen juutalaisuuden tai kristittyjen platonistien (Origenes + gnostikot) oppi, vaan sitä esiintyy myös monissa rabbiinisissa teksteissä. Juutalaiset opettajat saattoivat myös spekuloida tarkempaa hetkeä,milloin sielu asettuu ihmislapseen.

Hedelmöittymisen hetkeä yleisempi ”sielun asentamisen” paikka oli se, hetki kun lapsen sydän alkaa lyödä. Jotkut opettivat, että sielu tulee ihmiseen vasta kun lapsi vetää synnyttyään ensi kerran ilmaa keuhkoihin. Itse asiassa myös katolinen kirkko opetti keskiajalla, että sielu laskeutuu ihmiseen vasta kun sydän alkaa lyödä, mutta myöhemmin tätä opetusta tarkennettiin, ja nyt katolinen kirkko opettaa että Jumalan luoma sielu on ihmisessä ensihetkestä alkaen.”
*         *          *

Kommentti 1: Jeesuksen siittäminen synnittömästi

Raamattu kertoo, että Jumala siitti Jeesuksen Marian kohtuun ilman seksuaalista kanssakäymistä. Tällä tavalla Jeesus vältti ihmisyyteen kuuluvan perisynnin ja pysyi  synnnittömänä ”tosi Jumalana”, kuten uskontunnustuksessa lausumme, vaikka hän naisesta syntyikin.
 
Ymmärrämme, että Jeesuksella oli perimässään sekä Jumalan jumalalliset geenit että Marian ihmis-geenit, jotka kantoivat Adamin syntiinlankeemuksen taakkaa.  (Tosin katolinen kirkko alkoi opettaa 1800-luvun puolivälistä lähtien niin, että myös Maria oli siitetty synnittömästi, jolloin hänessäkään ei olisi Aadamin syntiperintöä. Ajatellaan, että Kristuksen ansioiden tähden Neitsyt Maria on oman sikiämisensä ensimmäisestä hetkestä alkaen tullut myös varjelluksi kaikesta perisynnin tahrasta ja että hän ei elämänsä aikana koskaan langennut syntiin. Paavi Pius IX määritteli erehtymättömästi vuonna 1854 Marian tahrattoman eli perisynnittömän sikiämisen Jumalan ilmoittamaksi dogmiksi.)
 
Jeesuksen tapauksen perusteella  ei kuitenkaan pystytä ratkaisemaan sitä, kumpi sielun syntymisen periaate olisi kristinuskossa etusijalla.  Niin tai näin, joka tapauksessa jokaisen tavallinen ei-jumalallinen ihminen kantaa Adamin lankeemuksen taakkaa. Tämä ei anna kuitenkaan osviittaa siihen, tuleeko sielu ihmiseen vasta erikseen joka kerta hedelmöittymisessä vai periytyykö sielu ihmislapseen vanhempien sieluista. 

Kommentti 2: Sielujen varasto-oppi ja ehkäisykielto

Luterilainen tunnustus opettaa, että ihminen on syntymästään saakka synnin vallassa eikä pysty itse pelastamaan itseään kuolemattomuuteen. Augsburgin tunnustuksen mukaan:
Seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan. (Art. II)
Tässä tilassa ihminen on ikuisen kadotuksen oma. Kasteen avulla hänet siirretään osallisuuteen Jumalan armosta.
 
Vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan toisin. Opetetaan, että lapsi syntyy tosin ihmisen perisynnin turmeluksesta osallisena, mutta sielultaan uskovaisena. Rauhanyhdistyksen puhujat opettavat,  että kaikilla ihmisillä on jo vastasyntyneen tilassa usko sielussaan. Joka uskoo, hän pelastuu – ja lapsella siis on jo usko. Tämä viittaa siihen, että takana on kreationistinen tulkinta, eli samantapainen kuin katolisessa kirkossa: Jumala asettaa sielun ihmislapseen juuri siittämisen hetkellä. Ajatellaan mahdollisesti niin, että Jumala ottaa taivaassa odottamassa olevien sielujen joukosta yhden sielun ja sijoittaa sen hedelmöityksen hetkellä ihmisen alkioon. Juuri tähän tuntuvat esim. Anna-Lea Mikkolan näkemykset viittaavan.
 
Vanhoillislestadiolaisuudessa synti ymmärretään pitkälle konkreettisena, aktiivisena synnin tekemisenä. Synti on teko.Vastasyntynyt ei tietenkään ole voinut syyllistyä tekosynteihin, jo fyysisen rajoittuneisuutensa tähden.  Koska vastasyntyneellä ajatellaan jo olevan usko sielussaan, on ymmärrettävää, että ajatellaan, että kristillistä kastetta ei välttämättä tarvita lapsen pelastumisen takia, eikä kaste ole Jumalan armon ehto.
 
Lestadiolaisuudessa ajatellaan, että kun lapsi kasvaa, hän tietyssä tarkemmin määrittelemättömässä iässä alkaa syyllistyä näihin konkreettisiin synnillisiin tekoihin, jotka johtavat hänet taivaspaikan sijasta ikuiseen kadotukseen eli helvettiin, ilman jatkuvaa parannuksentekoa rauhanyhdistyksen piirissä. Tulkinta nojaa myös ajatukseen, että vain vanhoillislestadiolaisuudessa voi pelastua.
 
Luterilaisen tunnustuksen ja vanhoillislestadiolaisuuden välisestä opillisesta kuilusta kastekäsityksessä syntyi taannoin laaja keskustelu, kun Tampereen piispa Matti Repo tarkasteli kysymystä puheessaan Lopen suviseuroissa.

Vanhoillislestadiolaisuuden pre-eksistenssi-oppi

Vanhoillislestadiolaisuuden opetus sielusta on kuitenkin monimutkaisempi.
 
Sieluihin liittyen vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan kreationistiselta pohjalta myös niin, että Jumala on ennalta määrännyt sen, miten paljon hän luo maailmankaikkeuteen uusia ihmisiä ja määrännyt jokaiselle naiselle tietyn määrän synnytyksiä. 
 
Tällä ajatuksella perustellaan sitä, että ehkäisyn käyttöä pidetään syntinä. Opetetaan, että ehkäisyssä ihminen ottaa Jumalalle varatun luomistyön omiin käsiinsä ja estää Jumalan ennalta säätämän luomissuunnitelman toteutumisen. 
 
Tähän ajatteluun on loogisesti liitetty eräänlainen  ”pre-kreationistinen” uskomus, eli  opetetaan ihmissielujen olevan olemassa jo ennen niiden ruumiiden syntymää. Rajoittamalla lisääntymistään ihmisen siten katsotaan syyllistyvän siihen, että  osa Jumalan suunnittelemista sieluista ei pääsisikään toteutumaan ruumiillisena ihmisenä. Sielut jäisivät vaille ruumista. Ajattelu ei ehkä ole enää yhtä tavallista kuin menneinä vuosikymmeninä, mutta tästä mainitaan usein. Moni ei ehkä ole toisaalta edes tunnistanut millä tavoin itse on muodostanut kantansa sielu-kysymykseen.    
 
(Jotkut) seurapuhujat opettavat lisäksi, että syntymättä jääneet lapset tulevat ehkäisyyn turvautuneen naisen kuolinvuoteen äärelle herjaamaan häntä. Toisen tarinan mukaan nämä syntymästä estetyt mutta syntymistään odottaneet irralliset sielut tulevat valittamaan kohtaloaan viimeisellä tuomiolla ja vaativat silloin naiselta oikeuttaan syntyä. Kolmannet puhujat ovat taas opettaneet, että ehkäisyyn turvautunut nainen joutuu synnyttämään  nämä sielut eli ns. ”ehkäistyt lapset” kadotuksen ikuisessa piinassa. 
 
Ehkäisyn synnillistämisen perustelu on sisäisesti ristiriitainen sikäli, että samalla opetetaan myös, että jos nainen on vakavasti sairaana, tällöin ”syntymättömien sielujen” syntymisen rajoittaminen ei enää olekaan syntiä.  ”Vakavan sairauden hoito voi joskus olla esteenä raskaaksi tulemiselle.”, todetaan SRK:n uusimmassa kannanotossa. On jonkin verran epäuskottavaa, että synti voisi muuttua ei-synniksi sairauden perusteella. Samoin on outoa ajatella, että sairaus estäisi Jumalan ennakkosuunnitelman toteuttamisen.
 
*          *          *
Lähde: Risto Auvinen: Sielun alkuperästä keskusteltiin. Kommenttikirjoitus Kalevi Kauppisen blogikirjoitukseen ”Milloin vauva saa sielun”. Kotimaa24 4.11.2012.
 
Ajattelemisen aihetta antoivat Aputeolooki ja Risto Auvinen (Auvinen kirjoitti Kotimaa24:n blogikeskustelussa). 
 
*           *           *

Lue lisää:

Ehkäisykielto: Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Juhani Huttunen: Sakramenttiteologian ongelmia: Kun nykyihminen ei kasta lastaan. Blogikirjoitus 14.1.2013.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaisten johto kommentoi ehkäisykieltoa. Kotimaa24 26.9.2012.

Kalevi Kauppinen: Milloin vauva saa sielun? Blogikirjoitus, Kotimaa24 3.11.2012. 

Topi Linjama: Kolme tai neljä näkökulmaa ehkäisykieltoon 

Matti Repo: Apostolien nimet ja Jumalan teot. Tampereen piispa Matti Revon puhe suviseurojen avajaisissa Lopella 29.6.2012.
 
 
 
  
*          *          *

Lisätieto:

Heprean kielen vastineet sanalle sielu 

Alkukielisessä Vanhassa testamentissa esiintyy ainakin kolme heprean kielen eri merkityksistä sanaa kuvaamassa sielua:  nefes, ruach ja neshama. Käsitteillä on eri vivahteita ja käyttötarkoituksia.

Ruach viittaa enemmän hengitykseen ja ilmaan, joka mahdollistaa elossa olemisen, se on siis elämän henki, elämä itsessään. Sana esiintyy esimerkiksi osana ilmausta ruach ha-kodesh, joka tarkoittaa Pyhä Henkeä.

Sana nefes on käsitteenä lähempänä suomen sanaa elämä, vaikka sillä on ’sielua’ vastaava merkitys ja sielua pidetään sen perusmerkityksenä tai ainakin tunnetuimpana merkityksenä. Se tarkoittaa ihmisen elävää, psyykkisesti ja fyysisesti tietoista olemusta, persoonallisuutta. Nefesh -sanan konkreettisia merkityksiä ovat mm. nielu, kurkku, kita ja kaula. Tässä on luultavasti viittaus hengitykseen ja näin myös elämään ja ihmisen kokonaispersoonaan psykofyysisenä olentona, minuutena. 

Toinen melkein vastaava sana on neshma (esiintyy myös muodossa neshama), joka viittaa hengitykseen ja elävään olentoon ja käännetään usein sanalla henki. Tähän on liitetty ajatus Jumalan henkäyksestä, joka pitää  ihmisen ja samoin myös eläimet elossa (esim. Job 27:3). Neshma on se sielu, jonka kristinuskon opin mukaan ajatellaan  irtoavan ruumiista erilleen. Nefes ja neshma esiintyvät molemmat mm. luomiskertomuksessa.

About these ads

Jätä kommentti

Filed under concept of sin, ehkäisykielto, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, helvetti, iankaikkinen elämä, Jumala, kadotus, kasvatus, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, lapset, lisääntyminen, luomiskertomus, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielu, sin, synnit, syntilista, syyllistäminen, taivas, tuomiopäivä, uskon perusteet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s