Kaksijakoinen maailmankuva purkautui


Lestadiolaisesta yhteisöstä irtautuminen voi olla šokki. Uskosta luopunut nuori nainen kertoo, että vapautumista seuraa paitsi riemu myös hämmennys: mitä ulkopuolisessa maailmassa saa tehdä?

Minä lähdin pois

 

kiellettydvdopas-s

Muistan tarkasti, miltä minusta tuntui sinä päivänä. Helsingissä oli tavattoman kaunis ilma. Kävelin ryhdikkäästi aurinkoista katua, hymyilin vastaatulijoille. Tunsin käsittämätöntä riemua.

Siinä kävelin minä, ei kukaan muu. Olin 25-vuotias, ja oli pelkästään minun asiani, mitä elämälläni tein ja mitä ajattelin.Voimakas vapautumisen tunne johtui pienestä asiasta, jolla oli suuri symboliarvo. Olin meikannut julkisesti ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tunne palasi mieleeni, kun näin Dome Karukosken uuden elokuvan Kielletty hedelmä. Elokuva kertoo kahden nuuoren tytön irtiotosta vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Oma irtautumiseni kesti kymmenen vuotta.

Kasvoin Pohjois-Pohjanmaalla vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Arkemme ei oikeastaan eronnut ei-lestadiolaisten naapureiden elämästä juuri muuten kuin että meillä ei ollut telkkaria, emme ajaneet ruohonleikkurilla sunnuntaisin ja kävimme sunnuntaisin seuroissa kylän muiden lestadiolaisten kanssa.

Seuroissa puhujat lukivat Raamattua ja tulkitsivat sitä. Saarna kesti yleensä tunnin. Sitten laulettiin yhdessä virsiä ja Siionin lauluja. Laulujen jälkeen sai mehua ja pullaa.

Saarnoissa toistettiin, että Jumalan valtakunta on hyvä ja turvallinen. Jumalan valtakunta tarkoittaa lestadiolaista yhteisöä. Ulkopuolinen maailma on turmeltunut ja turvaton. ”Maailman ihmisiin” varoiteltiin luomsta liian läheisiä suhteita, koska he voisivat viedä uskon. Uskon menettäminen oli pahinta mitä voisi tapahtua: silloin joutuisi helvettiin.

Toisin kuin ehkä jotkut muut lapset, en ottanut helvettiä kovin vakavasti. Käsitin kuitenkin, että uskon menettäminen olisi hyvin surullista. Uskovaisena elämisessä sen sijaan oli valtavasti etuja, joista suurin oli pääsy taivaaseen.

Uskoa kannatti suojella pysymällä erossa myös alkoholista, tanssista, elokuvista, kilpaurheilusta, meikeistä, hiusväreistä, seksistä ja niin edelleen. Uskovaiselle sopimattomista asioista ei ollut olemassa listaa, mutta opin aikuisten puheista vähitellen, mitä piti välttää. Kieltäytyminen ei ollut erityisen vaikeaa, kun ympärillä oli paljon samalla tavoin eläviä ihmisiä. En oikeastaan edes kieltäytynyt mistään, pysyin vain etäällä asioista, jotka eivät koskeneet minua. Jälkikäteen ajattelin, että lestadiolaiset hahmottavat uskonsa pitkälti sen kautta, mitä he eivät tee.

Yläasteella olisin halunnut mennä koulun tanssitunneille, mutta liikunnanopettaja ohjasi meidät lestadioalistytöt kävelylenkille. Pidin sitä itsestään selvänä.

Kolmas ja tärkein tapa suojella uskoa oli olla käyttämättä järkeä. Seuroissa sanottiin, että järki voi viedä uskon. Jos oma järki tai kokemus oli uskon kanssa ristiriidassa, tuli nöyrtyä ja nähdä seurakunnan yhteisen linjan siunauksellisuus.

Suunnilleen 15-vuotiaana huomasin alkaneeni ajatella toisin kuin seuroissa opetettiin. Aloin ihmetellä esimerkiksi sitä, miksi lestadiolaiset pääsevät taivaaseen ja muut joutuvat helvettiin. Tai sitä, miksen saisi nauttia Aretha Franklinin musiikista. Tuntui epätodennäköiseltä, että Jumala arvostaisi vain klassista.

Minulle oli kuitenkin äärimmäisen tärkeää, etten loukkaisi ketään toista lestadiolaista näkemyksilläni. Seuroissa tähdennettiin, että se joka rikkoi seurakunnan yhtenäisyyttä, rikkoi Jumalaa vastaan. Siksi puhuin ajatuksistani vain harvoille.

Yritin selvittää itselleni, mihin lestadiolainen elämäntapa perustui. Tavoista toiset, kuten täysraittius, olivat syntyneet 1800-luvun lopulla. Kielteiset kannat esimerkiksi televisioon ja populaarimusiikkiin olivat syntyneet 1950-60-luvulla. Näiden käytäntöjen yhteys Jumalaan, uskoon ja moraaliin alkoi tuntua minusta käsittämättömältä. Halusin erottaa toisistaan kulttuuriset tavat ja uskon.

Minulle usko tarkoitti kristillistä ajatusta siitä, että ihminen voi uskon avulla kokea armon. Ajattelin, että voisin olla lestadiolainen niin kauan, kuin uskoisin tähän. Saarnoissakin korostettin, että pelkkä halu uskoa riitti. Samalla olin hyvin tietoinen, ettei käytännössä tapoja ja uskoa voinut erottaa. Jos menisin seuroihin meikattuna, tuttuni kauhistuisivat: meikillä viestittäisin muille, etten ole enää lestadiolainen.

Koska en halunnut jättää lestadiolaista yhteisöä, sitouduin noudattamaan sellaisiakin tapoja, joille ei mielestäni ollut perusteluja. Etenin kohti suurta konfliktia. Kulttuuristen käytäntöjen todellisesta merkityksestä ei käyty siihen aikaan liikkeessä avointa keskustelua – eikä käydä vieläkään. Yksityisesti lestadiolaiset ovat kyllä elämäntavoista montaa mieltä, mutta julkisen lestadiolaisen linjan mukaan vaikkapa televisiottomuus on ”hengen ehdelmä” eli merkki siitä että ihminen on oikealla tavalla uskovainen.

Seuroissa korostettiin, että kyse ei ole säännöistä, vaan siitä, että lestadiolainen haluaa toimia tietyllä tavalla. Muistan, kun itsekin puhuin mieluummin haluamisesta kuin säännnöistä. Minua ahdisti lukea lehtijuttuja, joissa listattiin, mitä lestadiolaiset ”eivät saa tehdä”. Kysehän oli siitä, mitä minä halusin tehdä tai valita! Mutta kenen halusta oikeastaan oli kysymys?

Minulta ei kysytty, mitä minä halusin tai pidin tärkeänä. Esimerkiksi ehkäisyyn otettiin kielteinen kanta 1960-luvun lopulla saarnaajien kokouksessa, jossa oli pelkästään miehiä.

miehet

Tiesin jo 13-vuotiaana, etten halua suurperheen äidiksi. Vasta yli parikymppisenä sanoin ääneen, etten kestä ajatusta isosta perheestä. Tuttuni vastasivat, että ”ethän sinä voi etukäteen tietää, millaista se on”. Minun piti vain luottaa, että Jumalla antaisi minulle lapsia juuri sopivasti, vaikka en käyttäisi ehkäisyä.

Tiesin, että mieleni ei kestäisi tällaista kokeilua. En halunnut tulla kertaakaan vastentahtoisesti raskaaksi. Ajatukseni eivät saaneet vastakaikua, sillä niissä kuului järjen, ei uskon ääni.

Joidenkin mielestä usko on sitä, että ihmistä kannustetaan näin suuressa asiassa sysäämään syrjään järkensä. Minulle järjen hylkääminen olisi merkinnyt oman psyykeni heitteillejättöä.

Ehkäisykysymyksessä en ollut valmis joustamaan yhtään enkä kätkemään mielipidettäni. Lestadiolaisen yhteisön turvallisuus alkoi muuttua turvattomuudeksi.

25-vuotiaana päätin jättää yhteisön. Se oli rehellisin ja psyykkisesti kestävin ratkaisu.

Vaikein oli kuitenkin edessä. Lestadiolaisuuden jättäminen tapahtuu kertomalla siitä perheelle ja ystäville. Mielessäni olivat erään ystäväni isän sanat: ”Se että oma lapsi jättää uskonsa, on pahempaa kuin lapsen kuolema.” En pystynyt tuottamaan läheisilleni näin suurta surua ajautumatta mieltä suojaavaan šokkiin. Emotionaalisesti turtana kerroin perheelleni ja ystävilleni: ”En ole enää uskovainen.”

En unohda niitä hetkiä koskaan. Muistan ihmisten ilmeet, hiljaisuuden, ensimmäiset sanat. Ratkaisuni järkytti hetkellisesti myäs lähimmäisteni perusturvaa. Muutamat heistäkin olivat šokissa.

Tapahtumasta on jo muutama vuosi, ja minulla on perheeseeni hyvät välit. Ratkaisuni herättää kuitenkin perheessäni yhä niin suuria tunteita, etten voi kirjoittaa asiasta omalla nimelläni. Haluan myös suojella perhettäni niiltä puheilta, joita tämän kirjoituksen julkaisu herättää lestadiolaisyhteisössä.

Uskonnollisesta liikkeistä irtautuminen kuvataan vapautumisena ahdistavista säännöistä. Toki kyse oli siitäkin,.Vapauduin edustamasta muita kuin itseäni. Sain hakea Alkosta rommipullon kakkua varten, eikä minun tarvinnut selittää asiaa toiselle lestadiolaiselle.

Sain myös vapaasti miettiä, uskonko Jumalaan vai en. Ja jos uskon, millaiseen?

Kielletty hedelmä -elokuva kuvaa hyvin sitä, ettei vapautuminen ole pelkästään helpottavaa ja positiivista. Vapautumisen sijasta koin pikemminkin hämmennystä. Kun kukaan ei enää määritellyt rajoja puolestani, missä ne menivät vai menivätkö ne missään? Vaihe sisälti koomisia ylilyöntejä.

Otin kaiken irti siitä, että sain olla asioista avoimesti eri mieltä. Saatoin sanoa työkaverilleni, että hänen ideansa oli ”täys paska”. Vuoroin loukkasin, vuoroin huvitin ihmisiä olemalla törkeän suora.

Monissa tilanteissa koin itseni ulkopuoliseksi. Kielletty hedelmä -elokuvassa elokuvan toinen päähenkilö Maria tilaa ensimmäistä kertaa baarissa juomaa sanomalla ”Kaks… jotain alkoholia.” Kohtaus on kuin suoraan omasta elämästäni. Minun täytyy edelleen keskittyä baarissa, jotta muistaisin, mitä juomia on olemassa.

Elokuvan tytöistä rämäpäisempi Maria rikkoo railakkaasti lestadiolaisia rajoja (viinaa, meikkiä, seksiä, tanssia), mutta haluaa lopulta suuren tunteen vallassa tehdä parannuksen.

Varovaisempi Raakel taas katselee Marian kokeiluja etäämpää. Raakel on kuin minä. Raakelin tavoin kävin lestadiolaisuudesta irtautumisen ensin läpi mielessäni. Menetein uskoni ajattelutapoihin, jotka pitivät rajoja psystyssä.

Minulla on useita lestadiolaisia ystäviä, jotka ovat ajatelleet samoja ajatuksia kuin minä, mutta eivät halua jättää yhteisöä. Joillekin heistä tärkeää on uskon mysteeri, toisille yhteisöllisyys. Jotkut taas sanovat olevansa mukana tottumuksesta tai siksi, etteivät halua tuottaa pettymystä vanhemmille. Ymmärrettäviä syitä kaikki.

Tunnen myös ihmisen, joka kokee kuuluvansa ”lestadiolaisuuden vasemmistosiipeen”, naisia jotka määrittelevät itsensä ”lestadiolaisiksi feministeiksi”, ja jopa ihmisen, joka sanoo olevansa ”vanhoillislestadiolainen ateisti”.

Alakulttuurit eivät näy julkisuudessa. Herätysliikkeen nimissä puhuvat vanhat miehet sen sijaan vaikuttavat olevan lestadiolaisten erilaisuudesta autuaan tietämättömiä. Siksi he voivat antaa jyrkkiin kahtiajakoihin nojaavia lausuntoja ja väittää, että lestadiolainen yhteisö on yhtenäinen, samanmielinen joukko.

Kielletyssä hedelmässä kuvataan kaksijakoisen maailmankuvan purkautumista. Maria kehottaa Raakelia maistamaan alkoholia ja sanoo: ”Sinun pitää tajuta, mitä tää kaikki on.”

Kun Raakel kysyy, mitä kaikki sitten on, Maria sanoo: ”Ei mitään! Ihan tavallista!” Vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan Maria on menettänyt kyvyn tunnistaa, mikä on syntiä.

Minulle tavallisuuden huomaaminen oli helpotus. Lestadiolaisuuden maailma ei ollutkaan yksiselitteisen hyvä ja muu maailma paha. Ei myöskään ollut niin, että lestadiolainen maailma olisi ollut mitätön ja ulkopuolella olisi ollut huumaavaa jännitystä.

On vain yksi yhteinen maailma. Toiset asiat ovat hyviä, toiset pahoja. Surin osa on siltä väliltä.

HS 22.3.2009 , D4. (Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimettömänä. )

(Kuvat: Kielletty hedelmä -elokuvan markkinointikuvitus.)

Lue myös:

In English

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen uhrien tuki ry.)

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa. Pro gradu -työn tiivistelmä (Helsingin yliopisto 2001).

Markku Ihonen, Uskonnolliset kielipelit: vallankäyttöä ja identiteetin vahvistamista. 1997.

 

13 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, ahdistus, alueelliset erot, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, fundamentalismi, Helsingin Sanomat, helvetti, hengellisyys, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kaksoisviestintä, kasvatus, Kielletty hedelmä, kiellot, kilvoittelu, koulu, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, taide, taivas, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, ystävyys

13 responses to “Kaksijakoinen maailmankuva purkautui

  1. paljon miettinyt

    Itselleni ei irrottautuminen ollut yhtä helppoa (?) kuin HS-kirjoittajalle. Ensinnäkään eroaminen yhteisöstä ei ollut aluksi lainkaan vapauttava ja onnellinen kokemus. Se oli vaativa ja raskaskin vuosikausien psyykkinen prosessi, jossa määrittelin kaikki elämänarvoni uudelleen. Aina alkaen siitä, onko Jumalaa oikeastaan lainkaan olemassa? Mihin erilaiset uskomusjärjestelmät yleensäkin nojautuvat ? Miten kasvatan lapseni niin että en tapa heidän oikeuttaan oman hengellisen puolensa toteuttamiseen? Miten voin olla siirtämättä omia ahdistuksiani heille? Lista on loputon.

  2. Uskon varjo

    Uskon varjo on pitkä, monta kertaa on parasta muuttaa pois paikkakunnalta! Irrottautuminen on todella rankkaa. Moni on lähtenyt jopa ulkomaille esim. vaihto-opiskelijaksi tai au pairiksi joksikin aikaa. Ja tekee sen ratkaisun siellä kaukana. Sieltä käsin on sitten helpompi ilmoittaa perheelle.
    Itse muutin Pohjois-Suomesta kymmenkunta vuotta sitten pois rohjetakseni irrottautua yhteisöstä. En olisi kuitenkaan halunnut katkaista välejä ystäviin enkä sukulaisiin. Pienet lapsemmekin kaipasivat isovanhempia ja kummeja. Mutta mitään painostusta en halunnut, siksi muutimme. Ry-ihmiset panivat muut asialle, jotka tulivat meille koputtelemaan ja kyselemään. Kiusasivat puhelimitsekin. Sukulaiset ja läheiset todella katkaisivat yhteydet! Lasten isovanhemmista toiset sekä vl-uskovaiset kummit katkaisevat yhteydenpidon lapsiin. Mutta ei kai isovanhemmuus ole uskoon sidoksissa!! Näin kävi meidän lapsillemme.

    Itse olen kärsinyt läheisten eristämisestä vuosia. Kukaan tuttu ihminen koko maailmassa ei tiennyt mitä minulle ja perheellemme oikeasti kuului. Olin tulla hulluksi! Onneksi onnistuimme löytämään täältä uusia ystäviä!

  3. revitty

    Oi teitä onnellisia, jotka olette tehneet sen ratkaisun ennenkuin teillä on ollut perhettä, omia rakkaita lapsia. Itse olen perheen äiti ja vasta saanut sanotuksi ääneen, ettei voimat ja ymmärrys riitä vl:iin käsityksiin. Hetken tunsin valtavaa helpotusta, että sain sanottua ääneen sen, mitä ajattelin, mutta niinhän siinä käy, että kun omasta tuskasta pääset, saat toisten murheen kannettavaksesi. Nyt kuuntelen päivittäin läheisteni murhetta siitä, kun olen luopunut kalleimmastani!! Se ratkaisu ei ole itsellekään henkisesti helppo tehdä, minulta se vei vuosia. Nyt koitan kestää Siionin, suvun ja oman perheen murheet. Uskovaiset tulkitsevat tietenkin pahan oloni synninhädäksi ja heidän neuvonsa on ”usko, niin elämä kirkastuu”.
    En tule kotonani ymmärretyksi ja mieheni ja lapseni (osa alle kouluikäisiä) surevat kohtaloani. Mielettömän rankkaa!! Mutta kun en voi uskoa perheeni vuoksi. En tiedä, kauanko kestän tätä tilannetta. Haluaisin ottaa vastuun omista lapsistani, kertoa heille omia näkemyksiäni, kasvattaa heitä vapaammassa ilmapiirissä kuin missä itse olen kasvanut, mutta se ei tunnu olevan mahdollista. Mieheni haluaa kasvattaa heidät vl:een ja minulle se ajatus on tällä hetkellä kauhistuttava.
    Välillä tunnen valtavaa tarvetta repäistä itseni irti tästä elämästä, muutta pois, elää ja ajatella vapaasti. Mutta kun on lapset, joita rakastan ja joiden kanssa haluan elää. Katsotaan, kuinka kauan jaksan…

    • Make

      Ikävää että usko rakastavaan Jumalaan menee samalla näiltä jotka lähtevät pois liikkeestä ja alkavat irroittelemaan sitten kaksin verroin pahemmin kuin kukaan normaali pulliainen.

      Oikeasti miksi lähteä ainakin minusta on siksi, että yheisössä on jotain mätää johon ei voi vaikuttaa.
      Silloin tulisi ajatella olenko loppujen lopuksi vastuussa liikkeelle vai suoraan Jumalalle. Silloin jos Jumalalle niin samahan se mitä joku liike sanoo.

      Kyllä jos itse koen henkistä väkivaltaa jossain lähden pois jos en asioihin voi vaikuttaa.
      Sanoisin että täällä nyt asiat pielessä tässä ja tässä ja sitä en hyväksy. Näkemiin.
      Omakohtainen usko jos on niin siitä ei tulisi minusta päästää irti sillä samalla tavalla olen vastuussa ns, vapaudessa vastuussa Jumalalle elämästäni.

      Selväähän on, että armonalla jokainen ihminen on ja usko on lahja. Lankeemuksia tulee, mutta oman Jumala suhteensa pois laittaminen samalla kun lähtee jostain liikkeestä on ikävää.

      En ole koskaan elänyt lestadiolaisliikkeessä, mutta jonkunlainen vastuu elämästä on kuitenkin ja hyljätä uskonsa luulisin olevan todella traumaattista.
      Siksi jonkunlainen yhteys ns, uskovien kanssa olisi toivottavaa, vaikka ei tietenkään mikään alistava ja kahleissa pitävä lahko.
      Suosittelen:
      http://www.h-y.fi/
      Josko sieltä voisi löytyä paikkaa tälläiselle eroamassa olevalle?

      Jumala on rakkaus. Jokatapauksessa, kun lähdette pois lestadiolaisuudesta, niin Jumala kuitenkin vielä rakastaa teitä ja varmaankin toivoo, että ette myös hänelle käännä selkäänne.

      • Johanna

        Aivan niin. Minullakin soi koko ajan nyt se hengellinen laulu päässä, että: ”Älä lähde nyt pois, älä lähde nyt pois…Kutsun kuullessasi, avaa sydämesi, tule Jeesuksen luo.” Ei J

    • jussi

      terve”revitty”
      itselläni on aivan täsmälleen samat kokemukset vaikka olenkin mies.Olen luopunut vasta keski-iällä ja lapsia on paljon, nuorimmat vielä alasteikäisiä.Sen verran ehkä voisin lohduttaa,että ihminen pikkuhiljaa tottuu kaikkeen,myös läheiset.Minulla ensimmäinen puolivuotta oli pahinta aikaa ja ilmeisesti myös perheelle, mutta pikkuhiljaa kaikki tottuu tilanteeseen.siionin puolelta minulla ei pahemmin paineita ole koska kaverit suurinpiirten hävisivät kun luovuin.Kavereita ei kyllä paljon ollutkaan kun en ole niitä sosiaalisimpia ihmisiä.
      Emme kuitenkaan varmaan koskaan tule täysin eheiksi, niin paljon lapsesta asti tehty aivopesu vaikuttaa alitajunnassa, kai sitä on vähan juurettomana mentävä loppuikä.Ei vaan passaa ajatella kovin hirveästi.
      Yritetään mennä eteenpäin,eiköhän se siitä.

  4. Oikeinko

    bye bye, ei kiinosta lukea

  5. Johanna

    Hei! On hyvä kuulla, että olet vapautunut ahdistavasta yhteisöstä. Kuitenkin minua jäi askarruttamaan yksi asia: Sinulle lestadiolaisuus merkitsee edelleen samaa kuin usko? Kun tutustut Raamattuun, huomaat, ettei se erittele seurakuntarajoja. Lestadiolaisuudesta luopumisen ei tarvitse merkitä uskosta luopumista. Tätä voi olla vaikea ymmärtää, jos ajatukseen on lapsesta alkaen kasvatettu. En nyt ole mitenkään käännyttämässä sinua, mutta halusin vain kertoa, että jos sydämessäsi on edelleen/ syntyy kaipausta Jumalan puoleen, niin tie on hänen osaltaan avoin. Jeesus sanoi nimittäin: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.”

    • revitty

      Hei Johanna!
      Jos minua tarkoitit, niin ei lestadiolaisuus minulle merkitse sama kuin usko. Heille itselleen se merkitsee sitä!! En itse koe, että olen menettänyt uskoni Jumalaan, päinvastoin.

  6. Johanna

    Uskosta vielä. Usko on aina henkilökohtaista uskoa Jeesukseen.

    ”Katso, Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee Minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.”

    Jeesus on se, joka kokuttaa. Jeesus on se, joka tahtoo olla yhteydessä pieneen ihmiseen. Jeesus ei tarvitse välimiestä.

    ”Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus.” (1Tim. 2:5)

    ”Minä olen Tie, totuus ja elämä. Joka uskoo minuun, se elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.”

  7. Elisa13

    Oma henkilökohtainen kokemukseni. Olin läheisriippuvuussuhteessa erääseen henkilöön, joka opetti minulle hengellistä harhaoppia. Kun kyseinen henkilö tuli sanomaan minulle, että ystävyytemme oli ohi, murruin täysin. Pidin itsestäänselvänä, että olin nyt matkalla kadotukseen, koska tämä kyseinen henkilökin oli minut hyljännyt. Ei auttaisi edes puhua asiasta kenenkään muun kanssa. Yksin ollessani ja rukoillessani minulle kuitenkin kirkastui, että Jumala rakastaa minua yhä, eikä Hän ole minua koskaan hyljännyt. Vaikka ihmiset sanoisivat toista, usko aina Raamatun sanaa. Sieltä löytyvät ne kipeästi kaipaamasi vastaukset. Sana on totuus, eikä muutu.

  8. Nimetön

    Vl- yhteisöön kuuluminen ei todellakaan ole ”ainut tie taivaaseen”, vaikka he näin opettaisivatkin!
    Taivaaseen pääsee vain uskomalla Jeesukseen kristukseen :)! Eikä Taivaassa kysellä mihin ryhmään kuuluu, ei sillä ole merkitystä.

    Kehoittaisinkin teitä entisiä vl ihmisiä aivan rohkeasti menemään eri kristillisten (esim. vaikka helluntailaisten) tilaisuuksiin.
    Ei uskoa Jeesukseen tarvitse hylätä, vaikka vl-liikkeestä eroaisikin.

  9. Nimetön 98

    Tämä on kuin kopio omista kokemuksistani. Minua ei ole perhe hyljännyt. Jotkut ”ystävät” sen sijaan ovat hyljänneet. Minua loukkaa suuresti se, että (minä uskon edelleen Jumalaan ja rukoilen päivittäin. Pyydän Jumalalta syntejäni anteeksi jne.) kuulen todella usein vl-sukulaisiltani tai ystäviltäni, että ”sää ku et oo enää uskovainen” jne. Mistä he sen tietävät.

    Jos luovun vl, ei se tarkoita automattisesti sitä, että olen luopunut täysin uskostani. Olen vahvemmassa uskossa mielestäni nykyään, kuin kulkiessani ”piireissä”.

    Silloin seuroissa käyminen oli tapa: puheita en liiemmin kuunnellut, tykkäsin laulaa ja tykkäsin lähtä jatkoille, mutta en liiemmin ajatellut asioita. Kunhan kuljin mukana.

    Olen kuullut myös muutaman kerran tuttujen vl:ten sanovan, ”sehän ei oo mikään oikee uskovainen” (kyseessä vaikkapa helluntalainen, esikoislestadiolainen tms). Minusta tuo on erittäin tuomitsevaa. Tietääkseni Jumala on ainut, joka saa tuomita.

    Välillä tuntuu, että haluaisin mennä seuroihin, mutta sitten tulee tunne, etten halua mennä sinne arvosteltavaksi kuulemaan sitä, kuinka on surkeaa, että olet menettänyt uskosi ja elämäsi on nyt niin huonoa. HAluaisin puhua uskonasioista, mutta jos erehdyn mainitsemaan omia ajatuksiani uskosta, tarkoittaa se sitä, että yritän kääntää muita pois sieltä (vaikka missään tapauksessa en sellaista tekisi).

    Itse tunnen olevani vapaa kaksoiselämästä. Vapaa elämään rehellistä elämää. En ymmärrä miten jotkut jaksavat elää koko elämänsä valheessa. Minä en halua elää kaksoiselämää, sitä elämää mitä suurin osa omista vl-tutuistani elää. Haluan olla rehellinen itselle ja muulle maailmalle.

    Reilu kymmenen vuotta sitten tekemäni ratkaisu ei ollut helppo. Tie on ollut pitkä ja kivinen. Välillä on tuntunut, että luovutan muitten takia. Ei tarvis kuunella painostusta. Sais vanhemmat ja sisarukset iloiseksi. Tuntuu niin surulliselta, että vaikka kuinka on onnellinen elämässään, surevat läheiset itsensä melkeen hengiltä puolestani. Sitä suren eniten. Haluan olla hyvä. Haluan uskoa Jumalaan ja haluan uskoa syntini anteeksi. Haluan päästä joskus taivaaseen. Jumala on ainut, joka sen tietää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s