Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta


 luther-jpeg-pien

Vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen kirkon opillinen eroavaisuus perustuu aivan perustavaa laatua olevaan kysymykseen: käsitykseen Jumalan sanasta. SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta on lähtökohtaisesti toinen kuin luterilainen käsitys.

Perustavanlaatuinen ero luterilaisen tunnustuksen ja SRK:n opin välillä on se, että luterilainen käsitys Jumalan sanasta perustuu ”päättyneeseen ilmoitukseen”, kun taas SRK:n käsitys Jumalan sanasta perustuu päinvastaiseen ajatukseen: ajatukseen Jumalan edelleen jatkuvasta ”ilmoituksesta”.

Myös katolisen kirkon opetus sekä mormonit, eräät kristinuskon karismaattiset suuntaukset (ja islamin jotkin suuntaukset) lähtevät siitä, että Jumala lähettää jatkuvasti ilmoituksia maan ihmisille. Raamatussa ei siis vielä olisikaan kaikki, mitä Jumala sanassaan on ihmisille ilmoittanut.  

Jatkuva vai päättynyt ilmoitus

Kyse on siitä, miten Jumalan sana on periaatteellisesti ymmärrettävä: jatkuvana vai päättyneenä ilmoituksena. Nimimerkki Maalaispoika kirjoitti Mopin palstalla:
 
 ”Erityinen ilmoitus on annettu Kristuksessa ja vain hänessä. Siksi ilmoitus on päättynyt.

Henki ei siis ilmoita seurakunnalle ainuttakaan uutta asiaa. Henki vain kirkastaa Kristusta ja Kristuksen. Kukaan puhuja ei voi sanoa, että hänen kauttaan henki ilmoittaa nyt jotain seurakunnalle. Siis jotain sellaista, jota ei voida yksinkertaisen Raamatun sanan avulla arvioida.”

Opillisesti on siis erotettava yhtäältä sellainen opetus, jonka mukaan Jumalan sana on tallella Raamatussa ja ilmoitus on siten päättynyt. Jumala ei enää lähetä uusia ilmoituksia, eli Hän ei tiedota tahdostaan maailmaan enää, Raamatussa olevan sanoman lisäksi. Vastakkainen tälle käsitykselle on jatkuvan ilmoituksen oppi.

 Nykyinen luterilainen käsitys Jumalan sanasta seuraa Lutherin muotoilemaa sola scriptura (”=yksin kirjoituksista”) -periaatetta. Sen mukaan uskotaan, että uskon, sananjulistuksen ja Raamatun tulkinnan ylin ohje on yksin Raamattu.

Sen sijaan perimätieto tai ”seurakunnan neuvot” eivät ole uskomisen kohde eivätkä opilllisen auktoriteetin lähde. Ne ovat syntyneet ihmisten tuottamana, ne eivät ole enempää Jumalan kuin ”Pyhän Hengenkään” ilmoituksia.

Koska luterilainen kristinuskon oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on altis uudelleen tulkitsemiselle. Tästä on seurannut se, että seurakunnan opetusta ja käytäntöjä on arvioitava uudelleen aika ajoin, suhteessa Raamattuun ja kulloiseenkin aikaan. Tämä uudelleenarviointi oli aikoinaan esimerkiksi lestadiolaisen herätysliikkeen käynistymisen pontimena ennen 1800-luvun puoltaväliä.

Luterilaiseen uskonkäsitykseen sisältyy siis eräänlainen ”jatkuva uskonpuhdistus”. Tämäkin perustuu Raamattuun, kehottaahan esimerkiksi Paavali kristittyjä arvioimaan jatkuvasti opetusta.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta ja ilmoituksesta sisältää seuraavat keskeiset elementit:

1) Jumalan ilmoitus on päättynyt Kristukseen. Mitään uutta ilmoitusta ei voi tulla. Ihmiskunnasta ei voi nousta yhtäkkiä esiin ketään ihmistä eikä joukkoa, jolle Jumala lähettäisi erikseen lisää tietoa tahdostaan. Jumala on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa. Raamattu ei tarvitse Jumalan sanan täydennykseksi lisälehtiä, eikä Pyhä Henki ilmoittele uskovaisillekaan ihmisille uusia asioita.

2) Raamatun sana on itsessään perustava. Raamatun ulkopuolisia perusteita, kuten perinnetapoja tai vastaavia tulkintaperiaatteita ei saa nostaa Jumalan sanan rinnalle. On pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), ja Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

3) Sananpalvelijan tehtävät ovat aina Raamatun sanalle alisteisia. Seurakunnassa ei voi olla sellaista virkaa, joka nousee tai nostaisi jonkun ihmisen tai ihmisryhmän, hallintoelimen tai vastaavan ryhmän käsitykset Jumalan Sanan rinnalle tai sen yläpuolelle, tai antaisi jollekin ihmiselle tai ryhmälle valtuuksia nostaa uusia näkökohtia Sanan rinnalle.

Kuten sanottu, Rooman kirkon opetus perustuu yhä tänä päivänä jatkuvan ilmoituksen käsitteeseen. Se tarkoittaa juuri sitä käsitystä, että Jumala täydentää Raamatussa antamaansa ilmoitusta myöhemmillä ilmoituksilla, joista rakentuvat katolisen kirkon perinnetavat, perimätieto. Seurakunnan piirissä syntynyt perimätieto on Vatikaanin tulkinnan mukaan verrattavissa Raamatun arvovaltaan. (Vrt. SRK-lestadiolaisuuden ”seurakunnan neuvot”.)

Siten Raamattu ei olekaan katolilaisuudessa vielä ”valmis” eikä lopullinen Jumalan sana. Kirkon opetusta voidaan perustaa sellaiseen myöhempäänkin ilmoitukseen, josta Raamatussa ei välttämättä ole sanottu riviäkään.

Roomalaiskatolisen kirkon omat perinnekäsitykset ovat muodostuneet vähin erin ”osaksi Jumalan sanaa”, vaikka niistä ei ole Raamatussa jälkeäkään.

Paavi voi yhdessä piispojen kollegion kanssa laatia jatkuvasti uusia opinkappaleita ja painotuksia. Kuten tiedämme, näin on myös tapahtunut ja tapahtuu yhä jatkuvasti katolisessa kirkossa.
Roomalaiskatolinen kirkko on siis jatkuvan ilmoituksen kirkko. Kuten todettu, myös karismaattiset liikkeet ovat jatkuvan ilmoituksen uskontoja, samoin mormonit ja muutamat islaminuskon suuntaukset.

Luther: yksin Raamattu

Kysymys ilmoituksesta olikin uskonpuhdistuksen keskeisiä kiistakysymyksiä. Luther halusi palata yksinkertaiseen, Raamattuun perustuvaan uskoon, ilman inhimillisten ihmisten luomaa perinteen painolastia.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

Tämän kahden erilaisen käsityksen keskinäisen eron jäljille johdattaa em. määrittelyn sana ainoa. Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten lisäksi ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta, minkä perusteella julistusta voitaisiin arvioida ja minkä perustalle kristitty voi uskonsa laskea, sanovat luterilaiset.

Täsmälleen näin uskottiin ennen myös lestadiolaisuudessa. Vanhoillislestadiolaisuudessakin.

Lestadiolaisen herätysliikkeen tunnettu saarnaaja Leonard Typpö kirjoitti vuonna 1904 teoksessaan Armo ja totuus, ynnä kristillisiä kirjeitä:
”Sillä wihollinen tuo aina uusia ja uusia opinkappaleita, niin hurskaassa muodossa, että niiden kautta tulewat horjuwat sielut ja sydämet wietellyiksi. — Emme huoli kuunnella töiden opettajia, ewankeliumin wäärentäjiä, jotka sotkewat ewankeliumin ja lain sekaisin, ja niin sekaopillaan eksyttäwät arat omattunnot ja sydämet pois oikeasta elämän ja rauhan lähteestä, sen on Jeesuksen täydellisestä lunastuksesta.”
 
1900-luvun alkuvuosien lestadiolaissaarnaajat olivat yhteisessä kokouksessaan täsmälleen samalla luterilaisella kannalla.
Myös SRK:n puheenjohtajana 1980-luvulla toiminut Erkki Reinikainen oli samoilla linjoilla, niinkin myöhään kuin vielä vuonna 1992, jolloin hän vakuutteli saarnassaan Iisalmen suviseuroissa, viitaten Tunnustuskirjojen kyseiseen kohtaan: 
Vanhoillislestadiolaisuudelle Raamattu on aina ollut ehdoton Jumalan sanan auktoriteetti. On tahdottu uskollisesti noudattaa sitä tunnustuskirjoissa lausuttua järkähtämätöntä totuutta, jossa todetaan:
’Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat, niin kuin on kirjoitettu: Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119:105) ja niin kuin Paavali sanoo: ”Vaikka enkeli taivaasta saapuisi toisin saarnaamaan, hän olkoon kirottu.’ ” (Gal. 1:8.) (Ks. suviseurajulkaisu Sinun porttis pitää avoinna oleman.)

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta. – – Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.”

Opin ja opetuksen tulee perustua yksin Raamattuun. Tämä on kiistatta luterilainen kanta. Ei mihinkään muuhun, ei esimerkiksi ”seurakunnan neuvoihin”.

Siirtyminen pikkuhiljaa jatkuvan ilmoituksen oppiin on se olennainen ja fundamentaalinen ratkaisu, josta seuraavat kaikki muut SRK-lestadiolaisuuden eroavaisuudet luterilaiseen opetukseen nähden (esimerkiksi ns. elämäntapanormit eli ”syntilista”).
Osoituksena tästä havaittavasta siirtymästä voidaan pitää esimerkiksi seuraavaa Juhani Uljaan lausuntoa, jossa hän asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan:
 
 ”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”
(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa; Uljas oli tuolloin vielä SRK:n johtokunnan jäsen.)

Raamattu kieltää lisälehdet ja Raamatun ulkopuoliset auktoriteetit

Uuden testamentin lopussa ovat sanat:
Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan. (Ilm 22:1.)
Myös muualla Raamatussa varoitetaan lisäämästä Jumalan sanaan mitään, esim.:
”Profeetta, joka julkeaa puhua minun nimessäni jotakin, jota minä en ole käskenyt hänen puhua… kuolkoon.” (5 Moos 18:20).
”Muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on.” (1 Kor 3:11).
”Ei yli sen, mikä kirjoitettu on.” (1 Kor 4:6). 
Raamatun lisälehtien kirjoittelu ja uusien ehtojen asettelu autuudelle on Jumalan sanan vastaista. Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen käsitys Jumalan sanan auktoriteetista on sama kuin katolisen kirkon käsitys. Siten se poikkeaa aivan olennaisella tavalla luterilaisesta opetuksesta.
*    *    *

Lue myös:

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Santa76: Kultti vai kristinuskoa?

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

2 kommenttia

Kategoria(t): evankelis-luterilainen kirkko, Jumalan sana, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, normit, paavi, Raamattu, seurakuntaoppi, uskon perusteet

2 responses to “Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

  1. Asiamies

    Jatkuvan ilmoituksen oppia ei voi puolustella milläään. Se on yksiselitteisesti harhaoppia.

  2. Teuvo Moisa

    Päättyneen ilmoituksen oppi on siinä mielessä huono, että Raamatussa on aivan mielipuolista tekstiä. Monet Raamatun opit johtaisivat nykyaikaan sovellettuina vankilatuomioon. Jatkuvan ilmoituksen oppi taas on siitä huono, että se alistaa uskovaiset johtajien mielivaltaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s