Piispa Kari Mäkinen: oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista

Herätysliikkeistä tullut säilyttäviä perinneliikkeitä

Turun piispa Kari Mäkinen on huolissaan kirkon herätysliikkeissä mahdollisesti vahvistuvasta puolustautuvasta ja muurien taakse vetäytyvästä asenteesta. Kun kirkkomme herätysliikkeet rukoilevaisuus, evankelisuus, herännäisyys ja lestadiolaisuus 1800-luvulla syntyivät, olivat ne radikaaleja uudistusliikkeitä ja herättäjiä. Seuraavassa piispa Mäkisen ajatuksia Kalevan haastattelussa, joka tehtiin hänen vieraillessaan suviseuroissa Oripäässää kesällä 2009. Alla myös katkelma tiedottaja Mari Leppäsen SRK:n Suviseuratiedotukselle tekemästä samansisältöisestä haastattelusta.

 

Uudistusliikkeistä perinteen säilyttäjiksi

 

– Nykyään kaikkia vanhoja herätysliikkeitä voi kutsua perinneliikkeiksi. Ne ovat perinnettä ylläpitäviä ja säilyttäviä liikkeitä. Kirkkoamme muuttavat ja uudistavat voimat ovat tänä päivänä muualla.

– Kyllä minusta herätysliikkeet joutuvat elämään sen kysymyksen kanssa, ovatko ne taaksepäin katsovia. Missä määrin oman perinteen pohjalta rohjetaan avautua katsomaan eteenpäin?

Ensi kerran lestadiolaisten suviseuroihin osallistunut piispa välitti viestin, että herätysliikkeiden on rohkaistuttava vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa. 

 

– Peräänkuulutan avointa keskustelua puhumattomien ja jännitteisten asioiden avaamiseksi.

 

Hän pitää suomalaisen kristillisyyden vahvimpana juonteena ujoa ja monesti vaikenevaa kristillisyyttä, joka ei profiloidu mihinkään liikkeeseen, vaan kiinnittyy hiljaisella tavalla kansankirkon arkeen.

 

— Herätysliikkeet tukevat ihmisiä kristillisen uskon syvimpiin aarteisiin. Ongelmallista kuitenkin on, jos oma ryhmä nähdään muiden yläpuolella, hän pohtii.

 

Herätysliikkeitä ei voi Mäkisen mielestä laittaa yhteen muottiin, koska sanaan kätkeytyy monenlaisia aineksia ja perinteitä. Hän kiitteli, että vanhoillislestadiolaisista tulee paljon kirkkoon aidosti sitoutuneita ja motivoituneita työntekijöitä.

– Herätysliikkeet ja muut ryhmittymät tekevät luterilaisesta kirkosta moniäänisen, kuin Raamatun neljä evankeliumia.

 

 

Kaleva 26.6.2009

 Turun piispa perää avoimuutta herätysliikkeisiin

*    *     *

– Kyllä kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta. Se ei ole ollut kaikille helppoa. Tämän kaltaista problematiikkaa olemme joutuneet käsittelemään esimerkiksi Luther Säätiön ja joidenkin virkakysymyksissä jyrkkien pappien kanssa, Mäkinen kertoo.

– Sitä usein mietin, miksi joissakin herätysliikkeissä on kasvualusta aggressiiviselle konservatiivisuudelle. Se voi olla äärimmäisen kovaa. Toisaalta vaarna on myös se, että helposti näemme koko liikkeen näiden ihmisten kautta. Kuitenkaan minkään herätysliikkeen kasvot eivät enää ole yksitotiset.

Kirkossa pitää olla monta ääntä

Herätysliikkeet ja muut ryhmittyvät tekevät kirkostamme moniäänisen. Kirkon moniäänisyys herättää keskustelua ja usein sitä myös kritisoidaan. Muun muassa viimeisessä kirkolliskokouksen istunnossa toivottiin arkkipiispasta kirkon yhtenäisen äänen lähettilästä. Mäkinen on eri mieltä.

– Sellainen kirkko ei ole elävä eikä aidosti toimiva kirkko, missä ei ole aitoa dialogia. Ja jos ei voida keskustella, ei ole tilaa erilaisille näkökulmille ja uuden löytämiselle. Ei ole viisasta, eikä edes mahdollista ajatella, että kirkolla olisi vain yksi ääni. Kirkko on jatkuvasti muuttuva ja jatkuvassa dialogissa sekä sisäisesti että vallitsevan kulttuurin kanssa.

Mäkinen peräänkuuluttaa avointa vuoropuhelua ja keskustelua.

– Ajattelen, että keskustelussa pitää voida testata rankkojakin asioita ja ajatuksia, mutta asenteen pitää olla nöyrä. Kun keskustelusta edetään päätöksiin, on näihin sen jälkeen sitouduttava.

Mäkinen jääkin pohtimaan, onko meillä kirkossa tällaisia nöyrän asiallisia keskustelufoorumeita, joissa pelkäämättä voidaan olla vuorovaikutuksessa erilaisten tulkintojen kanssa.

– Tänä päivänä keskusteluun osallistutaan voimakkaasti omista suunnista.

– Ajattelen, että on aloitettava itsestä, kysyttävä minkälaiset valmiudet itsellä on kuulla niiden ihmisten kokemusmaailmaa, jotka tulevat erilaisen perinteen keskeltä ja erilaisen elämänkokemuksen omaavina kuin minä. Ja mitä enemmän näitä valmiuksia on, sitä enemmän on myös rohkeutta tulla mukaan keskusteluun.

Aitoa keskustelua vaimentaa Mäkisen mukaan yhdenmukaisuuden odotus.

– Kuinka vahvaa on yhdenmukaistava vallankäyttö, jota tapahtuu herätysliikkeiden piirissä ja myös koko kirkon piirissä? Se on kovin inhimillistä, että tällaista tapahtuu, mutta se voi olla tuhoisaa ja vahingollista. Tällainen vallankäyttö on usein myös hyvin hienovaraista ja pinnanalaista.

– Piispana haluan ottaa huomioon ja tukea niitä ääniä, joita halutaan avoimesti ja nöyrästi tuoda yhteiseen pöytään. Surullisinta on se, kun törmää sellaiseen, että pöydän ääreen ei lainkaan haluta tulla, vaan tarkoituksellisesti pysyttäydytään erillään. Tällaisissa tilanteissa jää miettimään, miksi se on niin vaikeaa, ja kysyn myös itseltäni, ymmärränkö riittävästi sitä maailmaa, joka pakottaa toimimaan näin. Mitkä ovat takana olevat pelot?

Mari Leppänen: Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. SRK/Suviseuratiedotus 26..6.2009

– Samansisältöinen juttu kuin Kalevassa, mutta pohdinnan yksityiskohdat rikastuttavat haastattelua.