Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme.” – Stiven Naatus Kalevassa (27.5.2007).
* * *
Arkkipiispa Jukka Paarman sanat suviseurojen avajaisten juhlapuheessa Oripäässä jäivät monen mieleen. Arkkipiispa asettui kunnioittamaan ja puolustamaan kristillisyyden arvoja. Mutta hän asettui puheessaan sitten määrätietoisesti myös heikomman puolelle. Puolustamaan myös niitä, jotka ovat saattaneet joutua heikomman asemaan.
On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi. Silloin, kun kaikkein arimmatkin uskaltavat puhua ja kertoa kokemuksestaan, vallitsee vapaus eikä pelolla ole sijaa.
Joensuun seurakuntatiedottaja Virpi Hyvärinen, joka on itse vl, pohti Kuopion hiippakunnan Capitol-lehdessä keskusteluilmapiiriä meikäläisyydessä. Hän miettii sananvapautta ja elämäntapasääntöjä, Siitä mihin ne oikeastaan perustuvat, ei ole mahdollista käydä avointa keskustelua.
Kirjoitus on yhtä aikaa rehellinen ja rakentava. Se on myönteinen hengeltään. Hyvä kirjoitus. Ja mielestäni on kiinnostavaa mutta myös hieman hämentävää, että hän rinnastaa herätysliikkeen nykytilan sosialistisen Neuvostoliiton loppuvaiheisiin. Silloinhan presidentti Gorbatshovin avoimuuden politiikan eli glasnostin jälkeen järjestelmä romahti kuin korttitalo.
”Jos uskonnollinen yhteisö pääsee pitkään kehittymään sulkeutuneen, tabuja tuottavaan keskustelukulttuurin suuntaan, on sen purkaminen erityisesti yhteisön johdolle erittäin haastava tehtävä. Mielestäni vanhoillislestadiolainen herätysliike elää tällä hetkellä juuri tällaisessa tilanteessa.
Pitkään pinnan alla kyteneet vaietut asiat, kuten hoitokokoukset, liikkeen komplisoitunut kulttuurisuhde ja perhe-etiikkaan sekä naisten asemaan liittyvät kysymykset ovat siirtyneet kahvipöytäkeskusteluista internetiin, ja sitä kautta julkisiksi.
Keskustelukulttuurin avaaminen ja yhteisön koossapitäminen tällaisessa tilanteessa on haastavaa. Gorbatshovin glasnostista seurasi Neuvostoliiton hajoaminen. Tuskin kukaan vanhoillislestadiolainen toivoo rakkaan, perinteikkään ja voimallisen herätysliikkeensä hajoavan taas kerran. Sananvapauden tila mitataan käytännön elämässä, siinä, mitä yhteisön jäsen sanktioitta voi, saa ja uskaltaa sanoa ääneen.”
”Nyt tarvittaisiin malttia, hyväntahtoisuutta, rehellisyyttä ja kunnioitusta puolin ja toisin, aitoa halua ymmärtää, mitä toinen sanoo, sekä kykyä käydä laadukasta uskonnollista ja teologista keskustelua”, kirjoittaa Virpi Hyvärinen. Tosi hyvin sanottu, ei voi muuta kuin lausua aamenta päälle. Hyvärinen on oikeassa myös siinä että keskustelun käyminen edellyttää sananvapautta ilman pelkoa sulkemisesta ulkopuolelle.
Kolumninsa lopuksi Virpi Hyvärinenkin vetoaa kirkkomme piispoihin, joilla olisi nyt mahdollisuus auttaa liikettämme selviytymään tästä. Arkkipiispan maltillisessa ja ymmärtävässä puheessa mielestäni näkyi aito kunnioittava auttamisen halu ja tarkoitus.
Mihin glasnost meidät johtaa?
Hyvärisen rinnastusta jatkaaksemme, Gorbatshovin varsinainen tavoite oli tehdä Neuvostoliiton hallinnosta läpinäkyvää ja lisätä julkista keskustelua.
Glasnost antoi kansalaisille uusia vapauksia, kuten suuremman sananvapauden. Lehdistönvapautta laajennettiin ja kansalaisille avattiin pääsy kiellettyihin tietoihin yliopistoissa ja kirjastoissa. Lehdissä alettiin reippaasti kyseenalaistaa järjestelmää ja ainoata sallittua puoluetta.
Tämä oli järisyttävä muutos, sillä keskushallinnon kritisoiminen ja puolueen vallan kyseenalaistaminen oli ollut siihen saakka kiellettyä. Sellainen puuha oli uhannut terveyttä ja henkeä. Salainen poliisi ilmiantajaverkostoineen valvoi kansalaisia yötä päivää. Kymmeniltä tuhansilta toisinajattelijoilta oli riistetty vapaus ja kansalaisoikeudet. Heidät oli käytännössä suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle.
Glasnostilla Gorbatshov pyrki kiertämään hallitsevan pienen puoluevirkailijoiden sisäpiirin ja nujertamaan sen vallan. Toivottiin, että tavallinen riviusk…eeh… kansalainen ryhtyisi tukemaan uudistuksia sananvapauden laajentuessa, kun johdon ja puolueen virheitä arvioidaan avoimen kriittisesti.
Glasnostin varsinaisena poliittisena tarkoituksena oli antaa sosialismille demokraattiset kasvot ja luotsata Neuvostoliitto maltillisesti kohti nykyaikaista valtiota, mutta kuitenkin niin, että kommunistinen puolue edelleen säilyttäisi asemansa.
Mutta pakkovallan romahdettua ei kasvojen menetystäkään voinut enää mikään estää. Kommunistinen puolue menetti ”ainoan oikean uskon” asemansa ja valtiokin hajosi.
Mitä tästä opimme? Vai opimmeko mitään? Senkö että vapaus ja ”ainoa oikea oppi” ovat kertakaikkiaan mahdoton yhtälö?
Ja mihin valtioihin/tahoihin sitten tässä tarinassa vertautuvat piispat, jos/kun kirkko rientää apuun?
Säilyttääkö Hyvärisen sanoja lainatakseni ”ainoa oikea usko” senkin jälkeen edelleen asemansa ”ainoana oikeana uskona”? Voiko se säilyttää sen?
PS. Totean vielä että ”ainoa oikea” tämä usko on minulle itselleni henkilökohtaisesti, sillä siioni on minulle rakas. Mutta en itse kyllä voi mennä sanomaan mitään kenenkään toisen ihmisen uskosta.
(Kirjoittaja: ”Moppilainen”)
* * *
Aiheeseen liittyvää:
Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan
Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta
Pelkoa ei rakkaudessa ole. Iltahartaus, Virpi Hyvärinen
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Keskustelun vapaus ei ole tosiaan riskitöntä. Vastuuntuntoisten ja ajattelevien ihmisten vaientamisyritykset johtavat lopulta koko yhteisöä koskettavaan kaaokseen ja jopa sortumiseen. Mutta myös vaiennettu kritiikki kytee ja saattaa roihahtaa ennemmin tai myöhemmin ilmiliekkeihin. Glasnost on taitolaji!
Kun Gorbatshovin glasnost oli alkanut Neuvostoliitossa, ulkomaalaismies kyseli venäläiseltä tutultaan, onko nyt vapaus koittanut. Venäläinen tähän: – Koiralla on sama koppi kuin ennenkin eikä ruoka ole yhtään parempaa. Mutta liekaa on pidennetty ja saa haukkua niin paljon kuin jaksaa.
Rauhanyhdistyksellä ei joudu hoitokokoukseen altavastaajaksi julkisestakaan kritiikistä. Mutta samoja harhaoppeja saarnataan edelleen (”seurakunnan armoneuvot”, vain me -oppi, Raamattuun perustumattomat kiellot).
Koulutetut uskovaiset saavat rauhassa vähän räksyttää, mutta se ei mitään muuta. Ketään ei eroteta vaikka räksyttäisi julkisestikin. Asiat vaan vaietaan. Julkisuudessa esiin nostettuja kipukohtia ei puhujienkokouksissa tai Päikkärissä käsitellä. Mikään ei tosiasiassa muutu.
Seuroissa aina korostetaan sitä että armoneuvot tuo turvallisuutta. On turvallista uskoa kun elää niin. Mutta loputtomat säännöt luo lopuksi enemmänkin turvattomuutta kun niitä ei pysy noudattamaan. Ja yhteisöllisyys luo pakkotoimintaa, ja se vanha kyttäysmeininki on päällä aina vaan.
Jos tilalle tulisi omantunnon vapaus ja toinen toisena uskovaiseksi hyväksyminen ilman vaatimuksia, voisi tilanne helpottua paljonkin.