Raja tuli vastaan


soluMenin 18-vuotiaana naimisiin samanikäisen uskovaisen pojan kanssa, seurusteltuamme kolmisen vuotta. Kymmenessä vuodessa eli 28- vuotiaana meillä oli jo yksitoista lasta, kahdet kaksoset.

Oltiin todella umpiväsyneitä ja masentuneita miehen kanssa. Lapset oli syntyneet minimi ikäeroilla ja oltiin itsekin nuoria. Tulevaisuus näytti umpikujalta. Oli yksikertaisesti pakko tehdä jotain ja ottaa ehkäisy käyttöön.

Muutama vuosi käytettiin ehkäisyä ja niin kauan meni hyvin kunnes kaikki alkoi kyselemään uuttaa vauvaa… ja sitten tuli enemmän ja vähemmän suorasanaisia vihjailuja siitä, että käytämmekö ehkäisyä. Sse rupesi tympimään. Ja siinä vaiheessa sitten alkoi tuntumaan, että lestadiolaisuus ei ole meitä varten.

Kaikista lapsistamme olemme kiitollisia ja onnellisia. Mutta jossain tulee kyllä jokaisella se raja vastaan. Me oltais tehty ilman muuta vähemmän lapsia jos ehkäisy ei olisi ollut kiellettyä. Me siis sitten lopulta luovuttiin uskosta, kun oli jatkuvasti painostusta hankkia lisää lapsia.

Niin siinä sitten meillekkin kävi että menetettiin osa sukua ja ystäviä. Se oli kyllä kova paikka. Rankkaa meille, ja erityisen rankkaa lapsille, joita koitimme suojella pahimmalta painostukselta. Lasten kummeista osa sananmukaisesti hylkäsi kummilapsensa, eikä lapsillamme ole sen jälkeen ollut enää yhteyttä toisiin isovanhempiin. Mutta sille ei voi mitään etteivät he ole suvaitsevaisia. Nyt olemme kuitenkin perheenä onnellisempi ja tasapainoisempi. Voimavarat riittävät kohtuullisesti kaikille lapsillemme.

(Elo-Veera)

*   *   *


En jaksa

Erään yhdeksän lapsen äidin päiväkirjamerkintä:

”Eikö tähän tilanteeseen ole mitään helpostusta, eikö? Onko pakko vaan jaksaa, vaikkei jaksakkaan, onko? En jaksa, en jaksa, en jaaaksaa!

Mitä en jaksa, mitä? Nuita lapsiako, niinkö? Jaksan minä niitä ja ne ovat suunnattoman ihania aarteita, mutta kun en jaksa hoitaa niitä!

Haluan olla rauhassa, kuuletteko?! Älkää kysykö mult mitään! Älkää huutako ”äiti”! Pelkään jo tuota sanaakin, se tulee niin vaativana ja se tulee joka suunnalta.

Enkä jaksa mennä perheeni kanssa joka sunnuntai seuroihin. Enkä jaksa osallistua kahvituksiin ja myyjäisiin. Haluan silti uskoa. Antakaa mun uskoa rauhassa, älkääkä epäilkö sitä.

Jos uskoa mitataan toiminnallisuutena ry:n tilaisuuksissa, sitä on hirveän vähän. Vähän sitä on joka tapauksessa, mutta toivon sen riittävän.

En jaksa tehdä edes arkirutiineja; käydä kaupassa, siivota, tehdä ruokaa, käyttää lapsia neuvolassa, käydä vanhempainilloissa jne. Mutta minun pitäisi.

En jaksa. Mitä en jaksa? En jaksa elää! Pliide, antakaa mun olla rauhassa, antakaa mun nukkua, älkää häiritkö mua!

Ota taivaan Isä minut pois jo täältä. En jaksa hoitaa nuita lapsia, jotka miulle annoit ja joita rakastan täydestä sydämestäni. Taivaan Isä, anna minulle anteeksi nämä kamalat ajatukseni!

Eikö ole olemassa mitään porsaanreikää, eikö???”

Toinen tarina: haluamme olla uskomassa – ja ehkäisemme

Meillä tuli umpikuja vastaan melko nuorina. Yhdeksän lasta tuli meillekin peräjälkeen. Koko ajan olin sairaana, enimmäkseen psyykkisesti hajalla. Kun raskaudet seurasivat toistaan liian tiheaästi, mieli ei jaksanut. Lapsivuodepsykoosi piteni kerta kerralta. Lapsemme jäivät miten kuten mieheni hoidettavaksi. Hän koetti haalia apua itselleen eri puolilta. Rukoilimme, yhdessä, ilta illan jälkeen. Rukoilimme Jumalalta apua ja ratkaisua ahdinkoomme, lastemme ahdinkoon. Lopulta hyväksyimme tosiasiat ja päätimme että otan sterilisaation, yhdeksännen lapsen syntymän jälkeen. Olemme niin nuoria että hyvinkin olisin voinut tulla raskaaksi vielä kymmenen kertaa.

Itsesyytökset ovat aika ajoin voimakkaat. Eivät ne ole tulleet sterilisaatiosta, jos niin luulette, ei alkuunkaan, vaan siitä että mitä olemme tehneet lapsillemme. Se olisi synti joka vie minut kadotukseen jos mikä…Heissä näkyvät jäljet varhaisvuosien kaaoksesta, ei se aika mennyt jälkiä jättämättä. Äärest’ vakavia onnettomuuksia ei onneksi sattunut, tästä kiitän Jumalaa kädet kyynärpäitä myöden ristissä. Olemme saaneet varmuuden että me olemme tehneet oikean ratkaisun.

Näistä vaikeimmista asioista on ihan mahdotonta nousta herättelemään keskustelua ry:llä. Se olisi silti tarpeen, kuitenkin niin ettei kukaan joutuisi nostamaan omaa kohtaloaan kaikkien näkösälle. Nämä ovat arkoja asioita. Tuntuu että on sellaisia ihmisiä jotka eivät unohda koskaan, nimittäin asiaa joka koskee toista ihmistä ja hänen yksityiselämäänsä. Se alue pitää rauhoittaa. Miksi minua pitäisi hetkauttaa se miten lähimmäinen perhe-elämänsä järjestää kun vaan pitää huolta lapsistaan. Ja hakee ja saa apua silloin jos ei itse siihen pysty.

Hyvää jatkoa tälle blogille.

(Kaarina)

*    *     *

Lue myös:

Aikku: Keskimmäisistä keskimmäisin. Hitaita raapaisuja -blogi.

Kyllin hyvä vl-äiti: Tämä lapsi on kuopuksemme

Topi Linjama: Voima, toivo, hallinnan tunne. Kotimaa24 21.12.2013.

Topi Linjama: Suurperheiden vanhempien masennuksesta

R. K.: Lestadiolaisuuden tabu: raiskaus avioliitossa

Advertisements

10 kommenttia

Kategoria(t): äitiys, ehkäisykielto, eroaminen uskosta, hengellinen väkivalta, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, kiellot, manipulointi, naisen asema, normit, painostaminen, perhe, retoriikka, suurperhe, synnit, totteleminen, väkivalta, vihjailu, yhteisö

10 responses to “Raja tuli vastaan

  1. Nainen X

    Itku pääsi kun luin päiväkirjan sanoja. Samaa, tuttua ahdistusta. Siitä vaan ei mikään auta, ei ansa repee.

  2. Eleena75

    Minulla se kävi niin, että en vain enään jaksanut olla joka vuosi raskaana jne…meillä on 9 lasta. Kielsin 2v sitten uskon.
    Kunnioitan lestadiolaisia,vaikka en itse olekkaan enään.

    Minulla ei ole mitään pahoja traumoja tai muistoja uskosta.
    Meitä ei ole koskaan hylätty sen takia,päin vastoin.

    Itse nykyään meikkaan ja värjään hiuksiani jne….
    Mutta jokainen elää miten tahtoo ja parhaaksi näkee.

  3. Leijat

    Meillä oli syntynyt kolme lasta, kun päätettiin ilmoittaa, että ei haluta elää kaksoiselämää eikä jatkaa salailua. Ei se helppo päätös ollut. Seuraukset olivat rajummat kuin oli ymmärretty odottaa. Yksi vanhemmista meni niin pitkälle että meidän ihmisarvo meni hänen silmissä. Ihmissuhteet kärsi melkein kaikkiin vl sukulaisiin. Voihan ne ehkä vielä palautua, mutta useampi vuosi tässä on jo eletty kovissa paineissa sukulaisten taholta.

  4. Irina

    Nimimerkille Kaarina. Olen miettinyt samoja asioita kuin te, ja tullut siihen tulokseen että haluan säilyttää uskoni, mutta jättää yhteisön taka-alalle. Elän omaa elämää omalla tavallani, muut eläkööt tavallaan. En ole niin paljoa tekemisissä muiden kanssa, käyn vähemmän piireissä, mutta uskon silti. Ja teen omat ratkaisuni ehkäisystä ym. Jotkut ymmärtävät, jotkut eivät, mutta ei sillä ole merkitystä. Itse tiedän mihin uskon, ja jumala kai se on se joka lopulta päättää, ei yhteisö.

    • Kevät

      Irina, olen iloinen, että olet ymmärtänyt uskon ja yhteisön eron. Usko antaa vapauden! Meidän tavaallinen isämme tuntee vajavaiset voimavaramme,ja on anteeksi antava Jumala! Myös meidän tulee olla anteeksi antavia, JA kenenkään ihmisen tehtävä maan päällä ei ole tuomita, vaan eräänä päivänä meidät tuomistee hän joka on meidät luonut. Joten jos koet, että haluat säilyttää uskosi Häneen,sinut palkitaan eräänä päivänä, siitä olen varma!
      Ymmärrän kuitenkin yhteisön asettaman paineen,joka tosin mielestäni on uskon,tai esim.uskovan johtajan aseman väärinkäyttöä: jos et tee kuten me muut=olet väärässä. Lukekaamme kaikki raamattua ja oppikaamme Jumalan johdatuksella mikä on oikein ja mikä väärin,jokaisen tulee oppia henkilökohtaisesti! Kenenkään ei tulisi uskoa mitä tahansa mitä saarnataan! Sieltä voi tulla mitä soopaa tahansa.

  5. nnnnnnnnn

    jumalalla on vara antaa lapsia, niin jumala myös antaa voimia, vaikka sitä ei aina siinä pahimmassa tilanteessa huomaakkaan, jos on väsynyt saa olla väsynyt ,,, ei ole pakko nostaa rimaa niin korkelalle että talo olisi aina siisti ja tip top.. on lupa olla väsynytkit, mutta uskoa ei kannata jättää. voi olla että jumala ei anna enää palaamisen armoa. itselläni on yli 10 lasta,, ja tietenkin välillä on ollut väsymystäkin mutta päivä kerrallaan.

    • Nimetön 211

      Entä ne jotka luottivat tähän ja psyyke loppui? Ja pahimmillaan itsemurha… Missä ne voimat silloin on?

  6. nnnnnnnnn

    lukekaa srk, n uusi kirja suurperheistä… se nostaa uusia , näkökulmia,, se valaisee,, että toisillakin on ollut hankalaa ja on mutta kun jaksaa uskoa niin päivistä selviää ja vuosista.. ja tärkeintä kun jaksaa uskoa,, ei kannata alkaa ottamaan lapsi asiassakaan omaan valtaan sitä otetaanko kaikki lapset jumalan lahjana vastaan vai estetäänkö,, pienen taivaan taimen tulo .

    • Nimetön 120

      mutta kun ei jaksa niin ei jaksa. Se vaan valitettavasti elämä on näyttäny sen ettei niitä voimia aina anneta lasten mukaan.
      Sillon on parempi laittaa hommalle stoppi että pysyy äiti ja isä tolpillaan ja olemassa olevat lapset saa muutaki ku ruokaa syödäkseen ja vaatteet päälle.

      • Mietiskelijä

        Mietin välillä lapsi- ja muitakin tapojamme hiukan eri näkökulmasta kuin jaksamisena. Itse jaksan. Perheemme ei näissä piireissä suurimmasta päästä olekaan, mies osallistuu tasavertaisena kaikkeen kotityöhön ja kantaa aidosti vastuuta, lapset ovat terveitä ja talous vakaa. Mutta siltikin. Onko pakko ottaa kaikki lapset vastaan? Missä niin sanotaan? Miten tämä koko lapsiasia liittyy uskooni? Koska oikeastihan se ei liity. Lapset ovat lahjoja. Jos kokee, että perheestä on tulossa risti, että ”kai tästä selvitään ja muutkin ovat jaksaneet ja sitä kestää vain hetken aikaa ” ym. sehän on räikeää farisealaisuutta. Uskon rakentamista, tekemistä omin voimin. Ikäänkuin olisi Jumalan osoittamalla temppuradalla, jossa on eri pisteitä ja niistä pitää selviytyä. Sehän on sitä juuri, mistä Kristus meidät vapahti. Se on syntiä, vaikka pukeutuu uskoksi. Vapaus on vapautta, mutta se panee lestadiolaisessa kodissa kasvaneen kysymään aina uudelleen: ”onko Jumala todella tarkoittanut näin? Että ei mitään tekoja? Ei vaatimuksia, ei edes tekemättä jättämisiä?” En millään uskalla jättäytyä armon ja rakkauden varaan, vaan synnytän ja suoritan ja suullani sanon, että armo on kaiken edellä. Mutta sydämen usko ei ole sanoissa vaan sydämessä. Ja jos sydämessäni olen farisealainen pelkuri, en ole pakanaa parempi. En, vaikka synnytän, jaksan ja voin hienosti. Sekavaa. Ymmärtääköhän kukaan?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s