Nettikeskustelusta ja stooristani


Nettikeskustelut vl-uskosta ovat olleet minulle hyödyllisiä ja tärkeitä. Siksi ajattelin kirjoittaa tänne kokemuksiani, kun tämä vaikuttaa asiallisemmalta foorumilta kuin Suomi24, tosin vähän hiljaiselta.

Olen nyt seurannut Suomi24:n vl-keskustelua kolmisen vuotta. Olen rekisteröitynyt myös Mopin palstalle. Eksyin sinne vähän kuin sattumalta joskus noin vuosi sitten. Tämän blogin löysin kesällä.

seurat 2Hassua kyllä, olin alkuun vilpittömästi yllättynyt, että tällaista keskustelua yleensä käydään. Kuvittelin aina seurapenkissä istuessani, että kaikki muut siellä ovat ”ihan täysillä” mukana.

Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä, mutta en oikeastaan tuntenut koskaan todella kuuluvani ”uskovaisten” joukkoon. Häivyinkin vl-piireistä, mutta vasta parikymppisenä. Mutta jo vuosikausia olin tiennyt, että lähden, kunhan vain pääsen pois.

Ei se usko koskaan tuntunut minusta oikealta, vaikka lapsena tietysti yrittää sopeutua ympäröiviin oloihin, kun ei muutakaan voi. Kaipa sitä yritti kunnollisena kilttinä tyttönä käyttäytyä niin kuin odotettiin, että tuntisi itsensä hyväksytyksi. En ole varma, olenko koskaan vakavissani uskonut vl-opin mukaan.

Suomi24:n palstalta olen saanut paljon semmoista tietoa vl-liikkeestä, mistä en ollut kuullutkaan. Ja mikä suoraan sanottuna entisestään on lisännyt vastenmielisyyttä lestadiolaisuutta kohtaan.

Minulla oli esimerkiksi hoitokokouksista hyvin hatara käsitys, enkä ole varma olenko lapsena oikeastaan edes tiennyt koko asiasta. Jostain lähimenneisyydessä tapahtuneesta ”eriseurasta” olin kuullut puhuttavan joskus paheksuvaan ja lapsilta kielletty -tyyliin. Tulkitsin lapsena sen tapahtuman joksikin sellaisten pahojen ja väärässä olleiden ihmisten/suuntauksen vapaaehtoiseksi eroamiseksi vl-liikkeestä. En ollut perehtynyt liikkeen historiaan lainkaan, ja luultavasti sekoitin sen esikoislestadiolaisiin.

Minulla ei ole siis ollut aavistustakaan, että hoitokokouksissa hyökättiin niin raa’asti ja julkisesti yksilöitä ja perheitä vastaan ja vielä ihan typerän kuuloisin perustein. Kuvauksia luettuani olen nyt monta kertaa ihmetellyt, ettei niistä asioista ole tullut poliisitutkintaa. Kyllähän ne ovat olleet varmasti lainvastaisia tekoja mitä silloin on ihmisille tehty.

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani sikäläisen ry:n meno näytti kyllä niin flegmaattiselta ja apaattiselta, että on vaikea kuvitella mitään tuommoista edes tapahtuneen.

Toinen kiinnostava aihe Suomi24:ssä on ollut ehkäisykeskustelu ja yleensä naisen asema. En tietenkään tiennyt, että ehkäisyn kielto/synti on niin onnettoman huteralla pohjalla raamatullisesti. Ei perustu oikein mihinkään.

Naisille tarjolla olleet vaihtoehdot eivät silloin aikanaan näyttäneet innostavilta: näivettyä vanhojenpiikojen penkissä tai yrittää parhaansa mukaan sinnitellä vaimona ja äitinä, kykenemättä itse vaikuttamaan tulevaisuuteensa. En usko, että olisin kestänyt kumpaakaan, kun ei olisi ollut itselleni mielekästä perustelua, miksi näin pitäisi elää. Se, että saattaisi ehkä kuoleman jälkeen jonnekin taivaaseen päästä, ei millään riittänyt motivaatioksi elää muiden määrittelemää elämää..

Muistan myös, miten puhujien alentuva ja lässyttävä tyyli ärsytti. Suostutteleva ja manipuloiva puhetyyli.  Puhujat väheksyivät meitä kuulijoita ja luulivat että olemme tyhmiä., tunteellisia ja manipuloitavia hölmöjä.  Ärsyttävää! Ja tuntui suorastaan, että olen itsekin viisaampi kuin he. Niinhän ei olisi tietenkään saanut ajatella eikä epäillä mitään. Mielestäni systeemi on lajissaan jopa nerokas, kun kaikki ajattelu ja kyseenalaistaminen on syntiä ja vika on aina kysyjässä. Kysyminen osoittaa että asianomainen on jo harhassa!

En keksi lapsuudestani ja nuoruudestani vl-yhteisöön liittyen mitään erityisen myönteistä. Paljon kehuttua yhteisöllisyyttä ja ”jumalanlasten keskinäistä rakkautta” en ole koskaan kokenut, päinvastoin tunsin ry:llä aina olevani alempaa kastia. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tuntui edes olevan yhteistä puhuttavaa lestadiolaisten oman ikäisten kanssa.Olen melko varma, että se ylistetty ”lämmin yhteisöllisyys” on pelkkä illuusio useammassa tapauksessa kuin uskotaankaan.

Mielestäni syntien anteeksipyytämis- ja antamisrituaali oli aina jotenkin nöyryyttävä ja häpeällinen. En koskaan tuntenut iloa ja helpotusta, päinvastoin siitä jäi pitkäksi aikaa jotenkin nolo olo.

Perheessäni ei kovin paljon puhuttu varsinaisesti uskonasioista eikä varsinkaan syvällisemmin mistään hengellisistä kysymyksistä. Se on oikeastaan aika hämmästyttävää, kun ajatellaan miten paljon aikaa ja voimavaroja uhrasimme uskolle viikoittain. Mutta tietysti kotona oli tehty selväksi, mitä asioita ei ollut ”sopivaa” tehdä ja millainen elämä oli tavoitteena. Se Suomi 24:ssä kuuluisuutta sanut syntilista oli opetettu. Vaikka eivät vanhemmatkaan tosiin ihan kaikkia sääntöjä noudattaneet.

Sitäkin ahdistavampaa oli joutua anteeksipyytämistilanteeseen. Vierastin siihen liittyvää liioiteltua tunteellisuutta, joka oli jotenkin vastenmielistä ja pelottavaa ja älytöntä. Siihen liittyi teennäisyyden vivahde, tuli olo että ”pelleillään”. En kokenut tehneeni mitään niin kauheaa ja pahaa, että sitä olisi itkien pitänyt anteeksi pyydellä.

Itselleni iso perhe ei varmasti ollut paras mahdollinen kasvuympäristö. Uskonnon lisäksi asiaan vaikuttivat tosin myös vanhempieni persoonallisuudet, sillä heillä ei ollut niitä ominaisuuksia joita ison perheen vanhemmuus olisi vaatinut. He eivät ymmärtäneet lapsen tarpeita oikeastaan lainkaan.

SaronVieläkin minua vaivaa usein tunne etten ole erityinen, ”mikään”. Luulen sen johtuvan siitä, että en lapsena saanut sitä huomiota, mitä kaipasin enkä sitä edelleenkään oikein osaa vaatia. Tietynlainen perusturvattomuuden tunne on säilynyt, samoin kuin tunne, ettei oikein kuulu minnekään. Irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne.

Olen alkanut ajatella näitä asioita enemmän vasta äskettäin, varsinkin sen jälkeen kun sain päivitystä lestadiolaisten tilanteeseen näiltä keskustelupalstoilta. Vielä muutama vuosi sitten jopa pelkkä sana ”lestadiolainen” aiheutti voimakasta ällötystä, enkä edes halunnut sanoa sitä ääneen. Olen huomannut, että olen vuosia pyrkinyt vähättelemään vl-taustani merkitystä ja sen vaikutuksia. Yrittänyt sivuuttaa sen osan elämästäni kokonaan. Vaikka en todellakaan halua ajatella, että taustani välttämättä vaikuttaisi negatiivisesti loppuelämääni. Nyt uskon että minun on vain hyväksyttävä tämä taustani osana minuuttani. Vaikka en enää kärsi vl-liikkeen sisällä, se on jättänyt minuun jälkensä. Taidan siis olla yksi omanlaiseni tapaus ”etnisten lestadiolaisten” joukossa.

*    *    *

Lue lisää:

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta  – Hakomajassa laadittu selviytymisopas

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Blogikirjoitus 17.10.2016.

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Maalarikissa: Nettikeskustelu yllätti

Raja tuli vastaan

Minä lähdin pois

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): ehkäisykielto, elämäntapa, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, historia, hoitokokoukset, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, lapsuus, lähihistoria, Mopin palsta, naisen asema, nettikeskustelu, normit, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, synnit, syntien anteeksiantamus, syrjintä, uskon jättäminen, yhteisöllisyys

3 responses to “Nettikeskustelusta ja stooristani

  1. Naisihminen

    Meillä oli siinä mielessä erilainen koti että varsinkin isä tuki aina tyttöjen koulutusta. Siitä vaan syntyi jännite kun kotona kannustettiin hankkimaan koulutusta ja ammatti, mutta seuroissa annettu naisihanne oli toisenlainen.

  2. Kyynikko

    Kirjoituksessasi on paljon itsellekkin tuttuja havaintoja. Suurin osa meistä uskoo tänäpäivänä , että ehkäisy on ”syntiä kaikissa muodoissaan” ja selibaatti on ainoa oikea ratkaisu, jos raskaudet uhkaavat terveyttä. Silti monikaan ei tiedä, mihin Raamatun kohtaan uskonsa perustaa.

  3. Lilja

    Hei, kirjoituksessasi oli paljon itsellenikin tuttuja piirteitä. Sanoit niin osuvasti tunteellisuuden korostamisesta. Minulle itselleni on jäänyt lapsuudestani aivan samanlaisia fiiliksiä, jopa traumoja, anteeksipyyntötilanteista. Pieneen päähäni ei vain ole mahtunut, miksi joitain asioita ei vain voi kuitata ”anteeksi”- ja ”saat anteeksi” -sanoilla. Asioiden ylihengellistäminen ei ole minulle auennut.

    Aikuistuessani ja saadessani kontakteja myös vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuoliseen sosiaaliseen elämään, olen tuntenut alkavani elämään onnellista ja tasapainoista elämää. Täysin en ole vl:sta irtautunut, vaan kuljen hengellisessä mielessä vl:n piirissä. Monia perinnäissääntöjä vain en voi allekirjoitaa ja toteuttaa omassa elämässäni. Olen jopa alkanut avoimemmin puhumaan uskostani, kun olen tutustunut vanhoillislestadiolaisuuteen liittyviin epäkohtiin ja yksilönä irtautunut niistä. Olen tuntenut Jumalan johdatukseksi sen, että olen kaikesta varoittelusta huolimatta pohtinut asioita ja ”laittanut itseni likoon” uskon kysymyksissä ja elämäntapaan liittyvissä asioissa. Tämän prosessin kautta olen tuntenut kasvaneeni tasapainoisemmaksi, omilla jaloillaan seisovaksi ja aivoillaan ajattelevaksi itsenäiseksi ja vastuulliseksi yksilöksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s