Uskonto ei anna minulle mitään


Minun stoorini… Olen 32-vuotias nainen, syntynyt esikoisena 14 sisaruksen perheeseen Etelä-Suomessa. Olen siis kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Vanhempamme ovat myös isoista vl-suvuista. Uskonnosta erosin neljä vuotta sitten.

Jo melko varhain koululaisena minulle valkeni, ettei uskonto anna minulle mitään. Se tunne tosiaan vain tuli mieleeni selkeänä kokemuksena ja ymmärryksenä. En jaksanut seuroissa kuunnella saarnoja, yksitoikkoista ja kaavamaista saman toistoa. Istuin ja mietin muita asioita. Ihmisten ajatusmaailman kapea-alaisuus ry:llä rupesi harmittamaan. Yksi sana kuvaa sitä mitä koin: näköalattomuus.

lintu 1En myöskään oikein saanut siellä läheisiä ystäviä. Ihmiset jäivät etäisiksi, vaikka paljon yhteistä puuhaa olikin. Lopulta ahdistukseni kasvoi niin suureksi, että päätin sanoa kaikille ääneen ratkaisuni. Olin masentunut, ahdistunut, mutta sittenkin erittäin helpottunut päätöksestäni. Tuntui kuin olisi heittänyt jonkin kivisäkin painamasta harteiltaan. Vapautumisen tunne oli niin voimakas.

Viime vuodet olen opetellut tuntemaan oman itseni uudestaan. Olen löytänyt useita uusia harrastuksia, joihin ei aikoinaan ollut mahdollisuutta. tai ei edes ollut tullut mieleen. (Ry-toiminta vei paljon aikaa.) Olen opetellut nauttimaan ja iloitsemaan elämästä. Siihen on lupa! Ja tämä on ainut elämäni!

Jotkut vanhat hyväksi näkemäni periaatteet olen säilyttänyt.

Olen kovasti miettinyt kasvuolosuhteiden vaikutusta siihen, mitä minusta on tullut. Ajatusmaailmani on täysin muuttunut viime vuosina. Selvää on, että jos on kuulunut lestadiolaisuuteen koko ikänsä, on jotkut moraalikäsitykset mietittävä uuteen malliin. Nykyään kukaan ei ajattele näitäkään asioita puolestani, vaan ajatustyö on tehtävä itse. En vielä tiedä mikä minusta tulee, olen vasta ”tulossa”.

Itse lestadiolaisuudessakin on tosiasiassa sellaisia arvoja, jotka pakottavat ajattelemaan asioita omakohtaisesti. Kunnolla ja pohjia myöten, jos uskon ottaa todella vakavissaan. Se rehellisyyden eetos, johon meidät on kasvatettu. Kun on oppinut, että ei pidä valehdella, ei itselleen valehteleminen eikä älyllinen epärehellisyys myöskään mene omassatunnossa läpi. Ja silloin on pakko tehdä väistämättömät päätelmät ja irrottautua – juuri siksi kun on lestadiolainen eikä halua teeskennellä eikä valehdella!

Yksi riemun aihe tällä hetkellä elämässäni onkin tämä elämän täyteläisyyden ja onnellisuuden tunne, jonka saa siitä, että elää ihan itse omaa elämäänsä. Ei muiden määrittelemänä, ei samoin ajattelemisen vaatimusten alla, ei minkään orjana. Ei teeskennellen. Piti käydä melkoinen  sisäinen taistelu, jossa tietenkin sattui yhtä ja toista.  Iskut kaikkein läheisimmiltä satuttavat eniten. Mutta siitäkin on noustu.

Satuttamisella tarkoitan sitä että ensimmäinen vuosi ”uskon kieltämisen ” jälkeen oli perheessämme itkua ja ahdistamista, painostamisyrityksiä, mitä voi arvata. Mutta sekin loppui kun tein selväksi että tämä on todella minun valintani. Ja jos en kelpaa tällaisena niin heidän torjuntansa ei minua muuksi muuta.

Saa elää vapaana. Se on ihmisen suurin onni, aina, valitsipa sitten maailmankatsomuksekseen johonkin uskontoon perustuvan ratkaisun tai luo maailmankatsomuksensa toisin. Oma elämä! Human chain

Ja se on niinkin, että vasta yksilönvapaus ja itsenäisyys luovat aidon ja tasavertaisen yhteyden toisiin ihmisiin. Ne antavat perustan keskinäiselle kunnioitukselle ja ystävyydelle. (Eipä ihme että Päivämiehessä usein moititaan ”aikamme yksilönvapautta”.)  Mielestäni ry:llä ei ollut aitoa vapautta eikä tasa-arvoa, kun aina oli muiden arvoitavana eikä koskaan voi tietää milloin joku tuomitsee. Irrottautuminen vl-joukosta on ollut rankkaa sitten siitä syystä että sitä omaa itseä on pitänyt kelata niin paljon. Saada itsensä ulos siitä nöyristelymentaliteetista.

Laitan tähän loppuun ajatuksen joka on rohkaissut ja osoittanut, miten rankkojen juttujen kanssa tässä ollaan tekemisissä!

”Vapautuminen aikakausien ajatusvirroista ja ympäristön ajatustottumuksista on vaikein ponnistus, mikä ihmisen osalle voi tulla.” (Yrjö Kallinen)

Lue myös:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Kadotettu hengellisyys

Topi Linjama (toim.): Nyt vapaa olen. Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Kustannus-oy Hai 2014.

Orava: Pastellinsävyinen elämä

Perheellinen vl: SRK:n linjaus: Kun vl-perheen lapsi uskoo toisin, hän menettää vanhempiensa tuen

Pikku Dorrit: Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa

Tee-se-itse -saarna

Usko antaa toivon näköalan

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, epäily, epäilykset, eroaminen uskosta, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, kiellot, kontrollointi, lapsuus, manipulointi, omatunto, painostaminen, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, syyllistäminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, vapaus, yksilöllisyys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s