Kannan syyllisyyttä ja kadun


Olen nelikymppinen, uskovaisessa kodissa kasvanut nainen. Voit nimittää minua Lilliksi. Synnyin toiseksi nuorimpana. Nuorena olin perheemme kapinallinen. Kävin kyllä seuroissa ja ”talostelin” uskovaisten joukossa, mutta maailma veti minua puoleensa. Lopulta en enää jaksanut vastustaa kiusausta. Eniten kapinoin ehkäisyn synnillisyyttä vastaan. Ajattelin kauhulla sitä että olisin joutunut hoivaamaan suurta lapsilaumaa. Minua pelotti siihen liittyvä vaativuus ja sitoutuminen. En ollut siihen valmis.

Suviseuroissa sitten tapasin 17-vuotiaana uskovaisen pojan, johon olin ollut jo pitkään kaukaa ihastunut. Rakastuin tulisesti. Ja hänen tunteet minua kohtaa olivat samanlaiset. Olimme yhdessä koko ajan, neljä päivää. Ne suviseurat olivat ikimuistettavat, nuorta rakkautta ja lempeä täynnä…cross-heart Seurustelimme koko kesän tapaillen seuroissa eri puolilla.

En kuitenkaan siinä iässä edelleenkään kestänyt ajatusta suurperheen äitinä olemisesta ja koin muutenkin oloni ahdistavaksi…ja maailman niin houkuttelevaksi. Tuntui, että elämän pöydässä on tarjolla valtavasti mahdollisuuksia, jotka minulta olisivat tyystin pois suljettuja. Niin minä lähdin.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin yliopistoon opiskelemaan ja muutin heti pois kotoa. Opiskelijaelämä imaisi minut mukaansa ja kaikki tuntui jännittävältä. Sain uusia ystäviä ja pääsin mukaan nuorisokulttuuriin leimaamaan opiskelijaelämään. Seurustelusuhteita, alkoholia, juhlia… Vauhdikkaassa viihteen täyttämässä elämässä ja viikonloppujuhlissa kaikki tuntui niin uskomattoman ihanalta. Aikansa sitä maistelin.

Rakkautta…

Toisena opiskeluvuotenani tapasin nykyisen mieheni. Ihastuin hänen sivistyneisiin ja kohteliaisiin käytöstapoihinsa, ystävällisyyteen jota en koskaan oikeastaan kai ollut lapseuudessakaan kotona saanut kokea. Hän oli hurmaava seuraihminen ja viihdyin hänen kanssaan täydellisesti. Hänen taustansa oli niin kovin toisenlainen kuin minun. Hän oli varakkaasta perheestä, paljon matkustellut, nähnyt  ja kokenut. Niin erilainen kuin tuntemani uskovaiset pojat.

Rakastuimme, kyllä se siltä tuntui silloin. Muutimme yhteen asumaan, menimme kihloihin ja naimisiin muutaman vuoden seurustelun jälkeen. Aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Saimme molemmat opintomme loppuun ja töitäkin löytyi. meillä oli kaikkea, kaunis koti, kummallakin työtä mielenkiintoisissa ammateissa,  lisää lapsia. Mukavia ystäviä ja naapureita.

Elämän eväät?

Perheen kasvaessa ja lasten varttuessa aloin yhä enemmän miettiä, miten voisimme tarjota lapsillemme hyvän elämän eväät. Rahasta meillä ei koskaan ollut puutetta, mutta toisaalta raha ei meistä myöskään tuntunut kovin tärkeältä. Miehein ja minä emme kumpikaan olleet materialisteja. Tässä suhteessa arvomme kävivät yhteen. Mutta hengelliset asiat olivat minulle alkaneet nousta tärkeämmäksi  kuin miehelläni. Yritin opettaa uskomisen asioita myös lapsilleni. Mieheni piti sitä joutavanpäiväisenä hapatuksena, hän sanoi olevansa ”agnostikon ja ateistin välimaastossa”. Melkein salaa jouduin lukemaan iltarukoukset lasten kanssa.

Elämäämme alkoi tulla muitakin ristiriitoja. Tuli yhä enemmän asioita, joita en voinut hyväksyä. Juhlia ja tarpeetonta alkoholin käyttöä. Minulle täysin tyhjänpäiväisten ihmisten tapaamista edustamisen vuoksi, sellaisia ”ystävyyssuhteita”, joiden ainoana tarkoituksena oli vain pitää yllä liikesuhteita. Lopulta jopa vieraita naisia ja uskottomuutta. Jouduimme aviokriisiin. Haimme ammattiapua seurakunnan parisuhdeneuvonnasta.

Se todella auttoi meitä. Keskustelut terapeutin kanssa  lisäsi itsetuntemustani, ja koska puhuimme paljon, myös miehen ikään kuin ”tutustui” minun persoonallisuuteeni uudestaan. Havaitsin myös – tulin tietoiseksi – että oma kotikasvatuksessani on ollut itse asiassa myös jonkinlaista väkivaltaa ja ”näkymätöntä” hyväksymättömyyttä, ei-rakkautta, jota en ollut päästänyt omaan tietoisuuteeni asti. Vanhempani eivät tulleet koskaan hyvin keskenään toimeen.

”Siunaa lapsiamme”

Lastemme kasvaessa mielessäni kasvoi yhä raskaammaksi huoli siitä, millä tavalla minä heidät kaikelta pahalta varjelen. Muistelin omaa lapsuuttani uskovaisessa perheessä, jossa kaikki sisarukset pitivät huolta toisistaan. Miten turvalliselta tuntui illalla nukahtaa kun oli synnit anteeksi ja tiesi että ei ole mitään pelättävää vaikka tapahtuisi mitä. 

Omat lapseni tuntuvat mielestäni olevan kuin lastut laineilla. Miehelleni tärkeimpiä asioita ovat raha, saavutukset ja maine, kunnia ja menestys, mitä ne nyt sitten sisällään pitivätkään – tyhjän kuoren. Tutustuin lastemme kavereiden vanhempiin ja joistakin on tullut ystävimääe. Mutta olen saanut monta kertaa huomata olevani se ”vanhanaikainen” tiukkapipo, joka ei luota eikä anna lapsille itselleen vastuuta. Jotkut vanhemmat eivät näyttäneet piittaavan mistään. Mitä siitä jos 15-vuotias kokeilee alkoholia tai tupakoi? Tämä vaan yksi pieni esimerkki. Uskovaisten perheiden lasten ja vanhempien välinen yhteys on  niin toisenlaista. Vanhemmat saattoivat olla turvallisella mielellä eikä heidän tarvinnut hätäillä nuortensa takia.

Olen yrittänyt kasvattaa lapseni parhaan kykyni mukaan. Koen nykyisin kuitenkin epäonnistuneeni. Lapsemme eivät toki ole ”kaltevalla pinnalla”,  ja kaikilla on asiat ulkoapäin hyvin. Mutta heillä ei ole kiinnostusta uskoon.

En näe edes mahdolliseksi selvitä tästä, koska olen niin yksin. Koen syyllisyyttä siitä, että meidän lapsillamme ei ole ollut mahdollisuutta kokea uskovaisten yhteyden voimaa ja elämäniloa. Minä olen sen heiltä sen mahdollisuuden vienyt, nuoruuden kypsymättömän itsekkyyteni takia. Syyllistän itseäni ahdistukseen saakka tällä asialla.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi

Onneksi oma lapsuudenperheeni on minulle läheinen. En ole jäänyt täysin ulkopuoliseksi, vaikka olenkin perheen ainoa musta lammas. Kiitän Taivaan Isää vanhemmistani ja sisaruksistani. Teen kaikkeni, jotta saisin omat lapseni maailman houkutuksilta varjeltua. Rukoilen joka päivä syntejäni anteeksi. Ja kadun koko loppu ikäni.

Monta kertaa löydän itseni miettimästä millaiseksihan elämäni olisi muotoutunut,jos olisin  avioitunut sen ensirakkauteni kanssa. Poika suviseuroista ja herkkä rakkautemme on minulle kaunis muisto.Woman-Reading-in-an-Interior

(Lillin tarina)

Aiheesta ja aiheen vierestä:

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

1 kommentti

Kategoria(t): ahdistus, arvot, äitiys, ehkäisykielto, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, lapset, lapsuus, nuoret, perhe, spiritualiteetti, suurperhe, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, syyllisyys, uskon jättäminen, yksinäisyys

One response to “Kannan syyllisyyttä ja kadun

  1. q00d

    Luin mielenkiinnolla!

    Huomasin että minulla elämä kulki eri tavoin kuten jokaisella ihmisyksilöllä.
    En ole syntyntyt ns. uskovaisessa kodissa
    mutta luterilainen se oli.

    Olen 38 vuotias perheenäiti ja naimisisissa miehen kanssa johon tutustuin 19 vuotiaana.
    Mieheni ei ollut kiinnostunut suhteemme aluksi uskonnosta kun taas minä olen ollut aina.
    En antanut sen haitata, mieheni myöskin tupakoi mutta kestin senkin.

    Monia kiemuroita tuli yhtenä vuonna sotkemaans suhdettamme (minun kypsymättömyyttäni).
    Se kuitenkin sai jatkoaikaa, muutin menettelyjäni.
    Sitten aloin tutkimaan raamattua Jehovan todistajien kanssa.
    Mieheni ei hermostunut asiasta mutta ei ollut kovin innostunutkaan.

    Niin tein valinnan, raamatulla valmennetun
    minut kastettiin Jehovan todistajaksi ja sitten
    menimme naimisiin kuten kuuluukin.
    Mieheni siis hyväksyi senkin että olen Jehovan todistaja.
    Aikaa kului ja kun pieni vauva odotteli masussa, ilmaisi mieheni halusta tutkia myöskin raamattua ja niin kävi. Perheestämme tuli yhtenäinen
    hengellisesti kun mieheni meni kasteelle. Itse
    kaste ei sinällään ratkaise mitään mutta
    on alku uudelle elämäntavalle ja siinä osoittaa että syvästi katuu kaikkea mennyttä.

    Olen siis todella kiitollinen elämästä nyt vaikka
    jokaisella perheellä on omat vaikeutensa ja yksilöillä omat kamppailunsa.

    Meidän ainoa lapsemme on saanut hengellistä kasvatusta, joka kuuluu vanhempiena tehtävään yhtenä osana.
    Hän saa itse valita isona onko nähnyt eron hengellisessä perheessä elämisen ja toisen, maallisen tavan mukaisen elämän välillä.

    Suosittelen raamatun tutkimista minkä ikäisenä tahansa ja hyvä muutos joka tulee Pyhän hengen vaikutuksesta, vaikuttaa läheisiin olipa heillä sitten mitä tahansa elämässä tärkeää.
    Vaikuttimena rakkaus.
    Toisia ei voi pakottaa.

    Hyvää jatkoa Tervesin Tutta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s