Kuuliaisuutta, mutta kenelle?
Tämä kirjoitus on suunnattu ennen kaikkea kaikille vanhoillislestadiolaisille uskovaisille. Kirjoitan, koska en enää voi enkä halua yrittää uskotella itselleni, että yhteinen rakkaus on Kristuksen totuutta tärkeämpi.
Päivämies 31/2009 muotoilee meille kaikille tutun ajatuksen seuraavasti: ”Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle.”
Omatunto on, kuten tiedämme vaikka harvoin myönnämme, tässä yhteydessä täysin tyhjä käsite; siionimme opetuksen mukaan yksilön omatunnon ei tule poiketa seurakunnan yhteisestä omatunnosta. Käytännössä siis elävään uskoon katsotaan keskeisesti sisältyvän, eli sen keskeisen tunnusmerkin katsotaan olevan, kuuliaisuus Jumalan sanalle ja Jumalan seurakunnalle.
Hengellisen seurakunnan käsitteen varjolla kuuliaisuutta vaaditaan näkyvälle, ajalliselle seurakunnalle, siitä huolimatta ettei se täällä ajassa koskaan ole puhdas (Matt. 13:24–30, Matt. 13:47–50) eikä siis myöskään seurakunnan kanta, jonka syntyyn mukana kulkevat nimikristityt vaikuttavat.
Kysymys auktoriteeteista uskonkysymyksissä oli esillä myös Torniossa ja Haaparannassa vuonna 1909, jolloin esitettiin tämä kysymys: ”Onko oikein sanoa ’Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet’ vai riittääkö sanoa ’Raamattuun perustuvat puheet’?” (Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909).
Silloin yksimielinen vastaus kuului muun muassa näin: ”Missä ei ole Jumalan sanan näköistä seurakuntaa, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta. – – – Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.”
Vuonna 1909 vanhoillislestadiolaisuus tuomitsi yksimielisesti seurakunnan korottamisen Jumalan sanan rinnalle, aivan kuten Raamattu opettaa (5.Moos. 13:4, Mark.12:29, Luuk.16:13).
Jumalan seurakunta voi olla vain siellä, missä saarnataan yksin Jumalan sanaa. Siellä, missä Jumalan sana riittää, kuuliaisuuden vaatimus seurakunnalle on tarpeeton. Me kaikki tiedämme, että tälle seurakunnalle se ei sitä ole. Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta. Näin on kirjoitettu ja ennen uskottu ja näin minä uskon: minulla on vain yksi Herra, Jeesus Kristus.
Juho Kalliokoski
vanhoillislestadiolainen
Haapajärvi
Seurauksena joukkohysteria
Juho Kalliokoski on kuvannut kirjoituksensa välittömiä henkilökohtaisia seuraamuksia Kotimaan blogissaan.
Avaus Kalevassa ja Kotimaassa
”Inspiraation lähteenä minulle toimi SRK:n pää-äänenkannattajan Päivämiehen numeron 31/2009 pääkirjoitus.
Pääkirjoitus sisältää minulle ja kaikille vanhoillislestadiolaisille tuttua retoriikkaa: Jumalan sanaa korostetaan näkyvästi ja sen jälkeen kuorrutetaan kirjoitus viittauksilla seurakuntaan. Viittausten tarkoitus ja sisältö voi jäädä ymmärtämättä sellaiselta, joka ei juurikaan tunne vanhoillislestadiolaisuutta.
Tympääntyneenä kahden kerroksen kielenkäyttöön naputtelin kirjoituksen, jonka koetin saada julkaistuksi Kalevassa ja Kotimaassa samana päivänä. Ei ihan onnistunut, vaan Kaleva julkaisi kirjoitukseni torstaina 24.9. ja Kotimaa tasan viikkoa myöhemmin.
Olin odottanut tuomitsevaa palautetta, mutta kirjoitukseni julkaisua seurannut kaaos oli silti järkytys.
Kirjoitukseni poiki muutamassa päivässä kymmeniä tekstiviestejä ja puheluita ennen kaikkea perheenjäseniltä ja kasvinkumppaneilta. Olin pyrkinyt synnyttämään keskustelua seurakuntakäsityksestämme Raamatun äärellä. Mitä minulle yleensä tarjottiin mm. puhelimessa vietettyjen tuntien aikana, oli sen sijaan sielunhoito johtuen ilmeisestä uskon näköalani hämärtymisestä, mikä on nähtävissä tavassa, jolla asiani esitin (olen vikomassa Jumalan seurakuntaa) ja paikassa, jossa sen esitin (Jumalan perheväen asioita ei huudella julkisuudessa).
Minun olisi syytä uskoa lapsen lailla, koska kerran kysytään vain, onko nimi elämän kirjassa taivaassa. Haluamani keskustelu Raamatun pohjalta tyrmättiin erään matkaystävän toimesta perustellen sillä, että Kristus nosti lapsen uskon esikuvaksi, eivätkä lapset tunne Raamattua.
Kirjoitukseni tuntuu herättäneen huomattavaa pelkoa, hämmennystä ja epävarmuutta vanhoillislestadiolaisissa läheisissäni. Yhteyttä ottaneet lapsuudenystävät ovat painottaneet toivovansa, että ystävyys jatkuu ”kaikesta” huolimatta. Vanhoillislestadiolaiset tuttavani epäröivät, tervehtiäkö minua hengellisellä tervehdyksellä vai ei. Hengellisen tervehdyksen käyttämättä jättäminen merkitsee, että minun katsotaan olevan armosta osaton epäuskoinen.
Tiesin kutakuinkin mitä odottaa. Ja silti ihmettelen. Kirjoitustani seurasi (uskovaisessa) lähipiirissäni suoranainen joukkohysteria ja kirjoitustani tarkastellaan miettien, luovuinko sillä uskostani vai en. Ja samat henkilöt, jotka omien sanojensa mukaan ovat todella huolissaan minusta – siis välittävät – tarjoavat esille nostamiini kysymyksiin vastauksina räikeätä virheargumentointia.”
Pelon ja joukkohysterian taustalla yhä hoitokokousten muisto?
Juho Kalliokosken kuvaama joukkohysteria on tuttua niille, jotka ovat yhtään laajemmin yrittäneet herättää keskustelua siionin sisällä. Keskustelu typistyy keskustelun käynnistäjän henkilöön kohdistettuun kauhistukseen, leimaamiseen ja puhutteluun. Onpa paikalle kutsuttu monesti myös Keskusyhdistyksen edustajia ”hoitamaan” henkilö ruotuun. Itse se iso asia, josta olisi halunnut keskustella, sysätään yleensä kokonaan sivuun. Tämä osoittaa, että ei hallita alkeellisiakaan keskinäisen keskustelun periaatteita. Tällaista on pidettävä vastuuttomuutena.
Johtuuko pelko ja ahdistuneisuus, jota Juho Kalliokosken avaus herätti, pohjimmiltaan muistoista ja kurinpidosta, joka alueella koettiin 25-30 vuotta sitten? Monet uskovaiset ovat eri yhteyksisäs tuoneet esiin, että pelko ns. Kristuksen kirkkolain eli käytännönssä hoitamisten toistumisesta on edelleen olemassa. Se vaikeuttaa avointa keskustelua. Tähän viittasi esim. nimimerkki Jemima kirjoituksessaan Mopin palstalla:
”…kun tuota nimenomaista ”lakia” on käytetty meikäläisyydessä niin hirvittävän väärin, mielestäni koko laki on tavallaan tärvelty. Kun ihmisiä on lähestytty mitä höpöisimmistä syistä, kuulo- ja valhepuheitten perusteella ja usein vielä käymättä kaikkia ”lain” kolmea kohtaa järjestyksessä läpi, laista tai ohjeistuksesta, jonka tarkoitus on varjella seurakuntaa synnin hyväksymiseltä keskuudessaan, on tehty kammottava pelote kaikille seurakunnan jäsenille. Tämä pelko elää yhä keskuudessamme.”
Pelko ei ole kadonnut minnekään. 1970-80-luvun hoitokokoukset koskettivat jokaista uskovaista Haapajärvellä (kuva).
Lähde: Lohi, Tuomas, 2000. Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1963–1999, s. 90–96. Pro gradu -työ. Oulun yliopisto, Historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia.
”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu”
Tunnustuskirjoissa, joka on luterilaisen tunnustuksen perusteet, todetaan pääperiaate:
”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat.”
SRK:n pitkäaikainen matkapuhuja, rovasti Kullervo Hulkko varoitti nostamasta seurakuntaa erehtymättömäksi, teoksessaan Kukistumaton valtakunta (1965):
”Vanhoillisuuden käsitys Jumalan seurakunnasta – asiaa kokonaisuutena ajatellen – on pysynyt samana viime vuosikymmenien kuluessa. On opetettu ja jatkuvasti opetetaan, että ”seurakunta on pyhien yhteys, jossa evankeliumia puhtaana saarnataan ja pyhät sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan. – – Raamattu on ainoa ohje, jonka mukaan kaikki opetus on tutkittava ja tuomittava. Raamatun rinnalle ei saa nousta eikä korottaa mitään muuta arvovaltaa. On sentähden jyrkästi torjuttava se väite, että vanhoillisuudessa seurakunta korotettaisiin jopa Raamatunkin yläpuolelle.”
Erkki Reinikainen oli samoilla linjoilla v. 1992, kun hän saarnasi Iisalmen suviseuroissa (ks. suviseurajulkaisu ”Sinun porttis pitää avoinna oleman”) ja viittasi Tunnustuskirjojen kohtaan, seuraavasti:
”Vanhoillislestadiolaisuudelle Raamattu on aina ollut ehdoton Jumalan sanan auktoriteetti. On tahdottu uskollisesti noudattaa sitä tunnustuskirjoissa lausuttua järkähtämätöntä totuutta, jossa todetaan:
”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat, niin kuin on kirjoitettu: Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119:105) ja niin kuin Paavali sanoo: ”Vaikka enkeli taivaasta saapuisi toisin saarnaamaan, hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). (Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje).”
* * *
Kalliokosken kirjoituksen lähtökohtana ollut Päivämiehen pääkirjoitus numerossa 31/2009. Alla siteerataan pääkirjoitus sellaisenaan, jotta lukija voi itse arvioida, mihin asioihin kokonaisuutena Juho Kalliokoski kohdisti kirjoituksensa kysymykset ja kritiikin.
”Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan”
”Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena? Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.
Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme. Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.
Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.
Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.
Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä. On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: ”Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.
Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.
Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.”
Lue myös:
Kertomus ja Pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta. 1909. Oulu. Teoksessa Hulkko, K. 1965. Kukistumaton valtakunta. SRK, Oulu (pain. Kuopio).
Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)
Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)
Armoneuvot päälaellaan (Verstaalla pohtija)
Kilvoittelu armon varassa (Verstaalla pohtija)
Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita (Lassi Hyvärinen)
Tarvitsemme(ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)
Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta? (E. L.)
Synti vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan (E. L.)
Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen)
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Juho, totesit aivan oikein: ”Vuonna 1909 vanhoillislestadiolaisuus tuomitsi yksimielisesti seurakunnan korottamisen Jumalan sanan rinnalle, aivan kuten Raamattu opettaa.”
Mutta mitä tapahtuikaan puhujainkokouksessa Valkealassa kesällä 2007? Harva muistaa, ja vielä harvempi pani edes merkille…
Puhujainkokouksessa todettiin, Juhani Uljaan alustuksen pohjalta, että että ”seurakunnan neuvot” nostetaan Jumalan sanan eli Raamatun rinnalle uskomisen korkeimmaksi ohjeeksi.
Uljas lisäksi varoitteli alustuksessaan pitäytymisestä yksin Raamattuun, sanoen ”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”
Mielestäni nykyisen kriisin ydin on käsitys erehtymättömyydestä. Se on pohjimmiltaan ihmislähtöinen, ylpeä oppi, jolla selitetään nykyinen opillinen sekavuus.
Aina kun ihmistä taikka ihmisten ryhmää tai yhteisöä on alettu pitää erehtymättömänä, on ajauduttu lopulta lakihenkeen, tekojen tielle, hengellisesti sekavaan oppiin. Paavia pidetään katolilaisuudessa yhä tänään Jumalan edustajana ja siksi ehdottoman erehtymättömänä. Vatikaani on tosin joutunut perumaan monia paavien vuosisatoja sitten antamia lausuntoja ja tuomioita. Erehtymättömyys on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi.
Onneksi jumalanvaltakunnassa ei olekaan erehtymättömiä, vaan meitä erehtyväisiä mutta vapaita jumalanlapsia. Siksi me saammekin vapaassa keskinäisessä dialogissa asioita käsitellä, uskoa syntimme anteeksi ja itse kukin Jumalan antamalla ymmärryksellä pohtia uskonasioita. Samojakin asioita yhä uudestaan.
Tähän meillä olisi sittenkin kyllä mahdollisuus, jos pääsisimme keskinäiseen avoimeen vuorovaikutukseen ja keskusteluun. Pitäisi vallita sisaruus/veljeys, että näissä asioissa keskustelemme samalta tasalta.
Muuta auktoriteettiahan meillä ei voi olla kuin Jumalan sana, Raamattu. Kuten uskovaiset ennen vanhaankin ovat todenneet.
On aika erikoista, kun puhuja ottaa seuroissa yksittäisen henkilön lehtikirjoituksen saarnansa aiheeksi ja mustamaalaa nimeltä mainittua ihmistä. Näin kävi seuroissa täällä Haukiputaalla viikonloppuna.
Puhuja otti Juho Kalliokosken kirjoituksen esille ja leimasi sen vääristelyksi, joka on tehty pelkästään kuulopuheiden perusteella. Ikään kuiin Kalliokoskella ei olisi omakohtaista kokemusta ry:n viime vuosien opetuksesta…
Puhuja itse vaan toisteli kuuliaisuuden vaatimusta, mutta hänellä ei ollut siihen Raamattua heittää. Puhujan viesti oli vaan se, että tällaiset kirjoitukset ovat sielunvihollisen aikaansaannoksia.
Outo sivumaku puheesta jäi. Se hyvä puoli että kaikki kuulijat näkivät että kirjoitus on Kalevasta luettu ja se on vaikuttanut…
Aika mukava sattuma, että tänne oli just samoihin aikoihin ilmestyny hyvin samanlainen käsitys elisistä puheista mistä itse kommentoin Suoli 24. Jotenki alkaa vain vahvistua käsitys että nämä isoääniset tikapuiden taivaaseen rakentajat ovat pieni vähemmistö joka tässä keskustelemattomuus- ja ääneenlausumattomuus kulttuurissa saavat viestinsä läpi. Se on sitten toinen juttu moniko niitä juttuja enää vakavissaan ottaa…
Kyllä tosi oksettava jälkimaku tuosta jäi!
Laestadiuksen mukaan kristillisyys on sydämen, eli yksilön omantunnon asia. Jos usko on ainoastaan erilaisten normien loogisessa noudattamisessa ilman omakohtaista tuntoa, niin se on silloin kuollutta uskoa.
Mielenkiintoista, että juuri tämä Päivämiehen pääkirjoitus on kirvoittanut laajaa keskustelua niin nykyisten kuin entisten vanhoillislestadiolaisten kuin keskuudessa.
Se osoittaa selvästi liikkeen kipupisteen: kuinka seurakunnasta on tehty erehtymätön auktoriteetti.
Kun kirjoitus ilmestyi se herätti mielessäni niin vahvan kaiun 1970-luvun hoitokokousten ilmapiiristä, että oli pakko tarttua kynään. Kirjoitin palautetta myös Päivämieheen, josta pääkirjoituksen kirjoittajalta en saanut vastausta, en edes tietoa kuka sen on kirjoittanut. No, en sitä entisenä vanhoillislestadiolaisena odottanutkaan tuntien toimintatavat.
Sen jälkeen lähestyin asiassa myös arkkipiispaa ja Oulun piispaa, saamatta vastausta. Miksi? Näin siinä sanakäänteisiin verhottua hengellistä väkivaltaa, joka on pysäytettävä ensi metreillä. On hienoa ja rohkeaa, että Juho Kalliokoski on kirjoittanut lukuisia ihmisiä koskettavasta asiasta omalla nimellään. On säälittävää ja naurettavaa, että joku alkaa mollaamaan häntä yksityisenä henkilönä, kun hän tekee näkyväksi mikä askarruttaa näin suurta joukkoa.
Jos meidän usko perustuu kokonaisuudessaan yksin Raamattuun, mikä mahtaa olla syy siihen että ei juuri Raamatusta kaiveta perusteita sille väitteelle, että JK kirjoittaisi ja toimisi väärin? Siis miksi kysyjälle tai epäilijälle ei näytetä armoa, vaan hänelle vastataan liikkeen perinteestä nousevilla kliseillä, jotka eivät perustu mihinkään?
Niin, se ei kait ole ollenkaan paha, jos seurakunta antaa neuvoja ja suosituksia. Se muuttuu ongelmalliseksi, jos näiden neuvojen noudattamisesta tehdään autuuden ehto.