Me lestadiolaiset, vanhoilliset siis, emme ole mitenkään ”yhdestä puusta”. Uskomme samalla lailla syntimme anteeksi, mut ei kaikki allekirjoita näitä meikäläisyydessä nyt voimassa olevia elämäntapasääntöjä. Erilai ajattelevia niiden suhteen on melkoisesti muttei se ole mikään ongelma. Ainoostaan se että kaikkien kuullen ei voi omista mielipiteistään puhua.
Tämä on mielestäni yksi ongelmista joista on vähemmän ollut puhetta. On paljon uskovaisia ihmisiä, jotka eivät elä ”normien” mukaan, mutta vaikenemalla he vahvistavat normien pysyvyyttä.
Sitten on toisaalta nämä ”sinisilmäiset”, rumasti sanottuna ”tosikot”, jotka ottaa normit vakavissaan. He uskovat puhujien saarnan, että elämäntapanormit ovat autuuden ehto. Ja he saavat tälle uskomukselleen tukea, kun ne jotka eivät näin usko, vaikenevat. Lisäksi he kantaa sisäistä ahdistusta, eli kokevat vaeltavansa ns. jaetulla tunnolla, jos eivät pysty jotain kohtaa täyttämään.
Tästä tulee semmoinen vaikutelma, että ne herkemmät ja kaikessa rehellisyyteen pyrkivät uskovaiset joutuu ikään kuin naurunalaiseksi. ”Häh hää, olitpa hölmö kun otit kaiken ihan vakavissaan.” Tämä on rankkaa, se tuntuu pahalta ja väärältä. Tulee oikeasti olo että tässä jotkut joutuu rehellisyytensä takia petetyksi. Ei reilua.
Tällainen kaksoisretoriikka taikka kaksoisviestintä on tyypillistä tuntemilleni vanhoillislestadiolaisille ja yleensä koko liikkeelle. Uskonelämän säännöistä on olemassa julkinen virallinen julistus, miten asioiden ideaalisesti pitäisi olla, ja sitten erikseen se, miten ne todellisuudessa ovat ja miten vl-uskovaiset ihmiset tosiasiassa toimivat. Puhutaan yhtä ja tehdään toista.
Ikävintä tässä on se, että ihmiset jotka itse kiertävät sääntöjä, saattavat jopa häikäilemättä olla tuomitsemassa muita.
(Speedy)
Lue lisää:
x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.
Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”
Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan
Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen (Hyrsyläinen)
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Kun kerroin ystäville siitä että olen jättämässä liikkeen niin se oli kyllä aika ihmeellistä mitä vastauksia sain. Moni tuttuni esim. ihmetteli sitä että miksi olin ottanut niin tosissaan jotkut jutut ja kiellot. En saanut hämmästykseltä sanaa suustani.
Enkä sitten viittinyt sanoa takaisin että eikö uskominen tarkoita just sitä että jotkut asiat kuuluu ottaa tosissaan? Itehän olin tuntenut itteni kauhean epärehelliseksi kun en pitänyt oikeina enkä tarpeellisina niitä puhujien ja esim. Päivämiehen kirjoitusten ikuisina totuuksina esittämiä juttuja mutta olin kuitenkin ”sisällä”. Ja kun en pitänyt niitä tarpeellisina, niin en enää lopulta pystynyt vaan elelemään joukon jatkona, kun olisi pitänyt teeskennellä.
Kaikki ei kai tunne samalla lailla itteään epärehelliseksi, vaikka elävät ihan eri tavalla kuin opetetaan. Moni tuntuu pitäytyvän tavallaan ”mukamas” niissä opeissa, vaikka elävät ihan omaa elämäänsä monissa asioissa. Olisi kyllä reilua että ne asiat sanottaisiin ääneen mitkä ei ole uskon kannalta tärkeitä noudattaa.
Näitä ajatuksia on tullut viime aikoina erityisesti mieleen!
”… mikä on nyt tämän kaiken muun soplakan keskellä nostanut ärsyyntymistäni on se, että nyt kun vl-ihmiset tekevät sellaisia asioita, jotka olivat tuomittavia parikyt vuotta sitten, he tekevät niitä naureskellen: ei olisi ennen tullut kuulonkaan tehdä tämmöistä. Eikä heitä hetkauta ollenkaan se, että samaisen asian tiimoilta on itketetty verikyyneleitä joidenkin ihmisten kohdalla. Eli jos puhuttelet, itketät ja nöyryytät jotakin vl-ihmistä vaikkapa naispappeuskannasta tänä päivänä, kymmenen vuoden päästä naureskelet asialle, että “onpa sitä joskus tullut tehtyä sellaistakin”. Mun on oikeasti vaikea käsittää ja kestää tuollaista mentaliteettia ja sitä esiintyy vieläpä kohtalaisen paljon.”
Vuokko Ilola kirjoitti bloginsa keskustelussa. Lukekaa! Voiko enää paremmina sanoa!
http://www.kotimaa24.fi/nahtavaksi-jaa/
Parhaiten pärjäävät ne, jotka eivät ota uskoa tosissaan vaan vain leikkivät mukana. Mukana leikkiminen vaatii varmasti tosi paljon rohkeutta ja älyäkin. Tiedän yhden vl-rouvan, joka on julkisesti parodioinut sitä omien kesken käytävää surkuttelua, kun ei ole enää Jumala (kierukan laiton jälkeen) lisälapsilla siunannut.
Juuri tässä kiteytyy mielestäni yksi lestadiolaisuuden pahimmista ongelmista. On paljon uskovaisia, jotka eivät elä näiden ulkoisten normien mukaan, mutta vaikenemalla kuitenkin vain vahvistavat normien pysyvyyttä. Sitten on taas nämä ”sinisilmäiset”, jotka uskovat että nämä tapanormit todellakin ovat autuuden ehto. He saavat tälle uskomukselleen tukea toisten vaikenemisesta. He ahdistuvat jos eivät pysty jotain kohtaa täyttämään.
Tässä tilanteessa jossa liike nyt on, on itse asiassa kysymys rehellisyydestä ja moraalista. Pitäisi löytyä rohkeutta nostaa normit ja uskomukset avoimesti opilliseen tarkasteluun. Erityisesti puhujien tulisi olla tästä huolissaan ja kantaa vastuunsa. Heidän tehtävänsähän on kirkastaa Jumalan sanaa, Kristusta.