Kyllä se niin taitaa olla, että suurin erehdys koko tämän herätysliikkeen historiassa on ollut se, että on jossain vaiheessa alettu uskomaan omaan erehtymättömyyteen.
Tämähän on nimittäin kivinen tie. Jos uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä.
Niinpä meikkaamista ja muuta vastaavaa hömppää on edelleen vähän pakko pitää syntinä, tai ainakaan ei voida julkisesti myöntää, että eivät ne ihmistä erota Jumalasta, eivätkä siis ole mitään syntiä.
Tuo meikkaamisen kieltäminen, mutta kuitenkin toisenlaiset kaunistumismuodot sallien, on hyvä esimerkki siitä, että homma on karannut käsistä.
Ja koska ollaan jossain vaiheessa alettu uskomaan, että mehän emme muuten erehdy koskaan, niin ei auta muu kuin vääntää mustaa valkoiseksi ja kaivaa Raamatusta kohtia, joilla asiaa voisi kenties riittävästi mielikuvitusta apuna käyttäen perustella.
Minusta ei ole mitään ”Jumalan luomistyön halveksimista” olla kaunis. Päin vastoin, se on ennemminkin Jumalan luomistyön arvostamista ja luomistyön suuruuden korostamista. Ja se, että joku haluaa olla kaunis, ei ole mitään ”ulkonäön palvomista” kuten jotkut asian tahallisesti överiksi kärjistäen esittävät. Miksi se parran leikkaaminen on muuten joskus tämän liikkeen historiassa ollut jopa pakollista, jos kerran ulkonäön muuttaminen enemmän ihmisiä miellyttäväksi on syntiä?
Missään tapauksessahan ei voida myöntää, että ehkä tässä nyt on hii-iiiieman vääriin asioihin keskitytty kun tällaisia normeja on alettu vetämään hihasta.
”Susanna” Juho Kalliokosken blogissa 25.-26.10.2009
Milloin erehtymättömyyskäsitys omaksuttiin lestadiolaisuudessa?
Tiettävästi Suomen ev.lut. kirkkoa ei hallitse käsitys kirkon erehtymättömyydestä. Kirkossa on jatkuvasti käynnissä vilkas keskustelu sen toiminnan suunnasta ja eri vaihtoehdoista. Piispainkokousta tai kirkolliskokousta ei kukaan pidä erehtymättömänä.
Uudessa testamentissa kerrotaan siitä miten alkuseurakunnissa jouduttiin harhaoppeihin ja tehtiin virheitä jatkuvasti. Katolisen kirkon (ensimmäisen kirkon) historia on vääryyksien, virheratkaisujen ja epäoikeudenmukaisuuksien kauhistavaa ja veristä historiaa, paavia kun oli alettu pitää Jumalasta seuraavana ja täysin erehtymättömänä. Idän ja lännen kirkon ero ei tässä auttannut, vaan tuloksena oli kaksi itseään erehtymättömänä pitänyttä (ja edelleen pitävää) kirkkoa.
Kun Luther kumppaneineen alkoi uudistaa katolilaisuutta, hänen vakavimpia syntejään oli se, että hän rohkeni kyseenalaistaa kirkon ja paavin erehtymättömyyden.
Milloin lestadiolaisuudessa muuten omaksuttiin käsitys oman yhteisön erehtymättömyydestä?
Vielä 1900-luvun alussa lestadiolaispuhujat totesivat yhteisessä kokouksessaan 1909 yksimielisesti: ”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä.”
Erehtymättömyyskultin on täytynyt siis syntyä lestadiolaisuudesa vasta tuon kokouksen jälkeen.
Erehtymättömyysoppi on nykyisin olennainen osa SRK-lestadiolaisuuden teologiaa. Pappi Mauno Hepola kirjoitti uskontunnustusta ja seurakuntaoppia tarkastelleessa kirjoituksessaan Päivämiehessä:
”Pyhän Hengen kokoama Jumalan seurakunta ei koskaan erehdy, mutta yksittäinen uskovainen tai ryhmä uskovaisia saattaa erehtyä ja eksyä.” (Päivämies 26.5.2010.)
Kirjoitus julkaistiin ajankohtana, jolloin liikkeen sisällä käydään keskustelua siitä, mikä syy vanhoillislestadiolaisuudessa on johtanut pedofiliarikosten salailuun, viranomaisille ilmoittamatta jättämiseen ja uhrien syyllistämiseen vuosikymmenien ajan. Ehkä siinä tilanteessa on siis toisteltava ”seurakunnan” erehtymättömyyttä . Varmistettava, että kukaan ei erehdy luulemaan seurakunnan erehtyneen millään tavalla missään koskaan.
Uskomus erehtymättömyydestä voi johtaa mielivaltaan ja kaaokseen
Kuten Susanna yllä osoitti, erehtymättömyys-uskomuksella on vakavat seuraamukset. Kun uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin ”silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä”. Toisin sanoen, ei ole tapaa jolla tehtyjä erehdyksiä ja virheitä olisi mahdollista tunnistaa ja korjata.
Erehtymättömyys-kultista seuraa se, että ei ole minkäänlaista varojärjestelmää, ei takaisinkytkentää. Mikään järjestelmässä ei ilmoita porukalle, että nyt ollaan harhassa. Jatketaan pahimmassa tapauksessa raskaasti syvälle harhaan ilman, että mistään päin tulee varoituksia. Kaikki vaikenevat…
Kun on kokenut nykyisen erehtymättömyys-kultin, tuntuu uskomattomalta, että Luther silloin 500 vuotta sitten sai niin suuren voiman ja rohkeuden, että kävi kyseenalaistamaan mahtavan katolisen kirkon ja paavin erehtymättömyyden.
Ei ole vaikeaa löytää historiasta eikä nykypäivästäkään esimerkkejä siitä, että rohkeiden ja ajattelevien ihmisten vaientamisyritykset johtavat lopulta koko systeemiä horjuttavaan kaaokseen, kuten Lutherin tapauksessa. Ja usein jopa sortumiseen, kuten kommunistisen Neuvostoliiton tapauksessa.
Vallankäytöllä vaiennettu kritiikki kytee ja roihahtaa sitten jossain vaiheessa hallitsemattomiin liekkeihin, joskus enemmän ja joskus vähemmän tuhoisasti.
* * *
Juho Kalliokoski on useissa kirjoituksissaan kyseenalaistanut vanhoilllislestadiolaisuuden nykyisen ”seurakuntakultin”. Blogissaan Kestäviä vastauksia etsimässä hän on perustellut näkemystään mm. seuraavasti.
”Minä en vastusta käsitystä seurakunnan erehtymättömyydestä ja siten sen absoluuttisesta auktoriteetista puolustaakseni yksilön erehtymättömyyttä, vaan Jumalan sanan erehtymättömyyttä. Minä vastustan turvautumista ihmisen ymmärrykseen ja puolustan turvautumista Jumalan sanaan.
Kristukselle riitti Jumalan sana. Apostoleille riitti Jumalan sana. Lutherille riitti Jumalan sana. Meikäläisille riitti Jumalan sana vuonna 1909. 60-luvullako se lakkasi yhtäkkiä riittämästä niin, että tänään tarvitaan ihminen neuvomaan?” (22.10.2010.)
* * *
(Aleksi)
Lue myös:
Juho Kalliokoski: Epäilystä. Blogikirjoitus 21.10.2010.
Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Tallennettu Mopin palstalle.)
Korpijaakko: Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto
Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies nro21, 26.5.2020.
“Meistä on tullut kaksinaamaisia”
Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta
Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.
Synnit (ns. syntilista)
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Tuost meikkaamisest, siin on maantieteellist eroo,eli joissain paikois kyl meikataan ja värjätään hiuksii mut tietty sillee et ”eihä sitä kukaa huomaa”. Ite en pidä pahana jos finnejä peittää.
Huvittavinta on se että meikäläiset kaunistautuvat ”sallitusti” juuri niillä tavoilla, jotka nimenomaan on erikseen Raamatussa kielletty.
”Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita.” (1. Piet. 3:3.)
Aitoa uskonnonvapautta ei ole olemassakaan, kun uskonkäsityksistä ei voi edes keskustella.
Luultavasti turha mutta sanon kuitenkin. Seurakuntakäsitys on Raamatun mukainen.
Erimielisyydet seurakuntaopissa ovat olleet aivan kuin yhteinen nimittäjä kaikille eriseuroille, niin uusheräyksessä, pikkuesikoisuudessa kuin pappiseriseurassa.
Eriseuran taistelujen lopussa se ero uskonkäsityksissä on aina kiteytynyt juuri seurakuntaoppiin.
Seurakunta on Raamatun mukaan Kristuksen ruumis ja seurakunnan pää on Herra Jeesus. Herra Jeesus on seurakunnan keskellä maailman loppuun saakka. Voiko tämä seurakunta erehtyä? Ei voi. Tämä on jokaiselle uskovaiselle selvä asia. Tätä ei tietenkään inhimillinen järki tahtoisi ottaa vastaan. Se onkin uskomisen asia.