Vapaan pudotuksen hetki


falling 2 ppIhminen, joka jättää lestadiolaisen yhteisön,  joutuu hankalaan tilanteeseen. Toisaalta hän ei voi tukeutua enää entiseen viitekehykseensä, mutta toisaalta myöskään muiden kristittyjen pariin hakeutuminen on vaikeaa lestadiolaisesta viitekehyksestä lähtien.

Kirkostako, seurakunnastako? Tuskin. Ennakkoluulot ja etäisyys, jota vl-liikkeessä pidetään kaikkiin muihin kristittyihin, säilyy liikkeestä lähteneen mielessä edelleen. Muihin kristittyihin opetettiin suhtautumaan väheksyen ja pilkaten. Se vähäinenkin yhteys luterilaiseen kirkkoon ja kristilliseen uskoon saattaa monella katketa aivan kokonaan vanhoillislestadiolaisuudesta luopumisessa. Osa liikkeestä lähteneistä eroaakin samantien myös kirkosta.

Muista herätysliikkeistä lähtijän on yleensä hyvinkin luontevaa siirtyä joustavasti toiseen, ilman isompia ongelmia.

Kerran vl, aina vl – ?

Vanhoillislestadiolaiseksi kasvatetulla ihmisellä ei ole myöskään ”maallista” viitekehystä, johon tukeutua udessa tilanteessa. ”Maailman ihmisten” arvot ja elämäntavat tuntuvat vierailta ja ahdistavilta. Oma minuus, identiteetti, on vielä hahmoton ja epäselvä, käsitys omasta moraalista ja elämänarvoista saattaa olla pitkänkin aikaa melko jäsentymätön.  Elää kuin rajatilassa.

Omat siivet, joiden normaali kehittyminen estettiin vl-kasvatuksessa ja -yhteisössä, ovat vasta aivan alullaan ja supussa kuin perhosentoukalla kotelossaan. Niiden varaan tuntuu mahdottomalta heittäytyä, niiden pitäisi saada ensin rauhassa kehittyä.

falling 1

Tällöin on suuri vaara kadottaa oman elämän hallinta ja ajautua esimerkiksi päihteiden käyttäjäksi.

Vanhoillislestadiolaisuudesta luopuvalla on siis huomattavasti suuremmat vaikeudet edessään kuin jostain muusta liikkeestä lähteneellä. Ei siksi, että muut kristityt eivät häntä hyväksyisi, vaan siksi että hän ei itse kykene syvimmiltään täysin luopumaan vanhoillislestadiolaisuuden ajattelusta ja opista.  Maailmankuva johon on kasvatettu, on pitkälle tiedostamaton ja vaatisi perusteellista itsetuntemuksen prosessia tunnistaa mikä siinä on kestävää ja mikä hylättävää. Tätä on usein vaikea työstää ilman ammattiapua.

Ehkäpä vaikeudet ovat niin suuret juuri siksi, että yhteisössä ja kasvatuksessa tapahtunut aivopesu on ollut tavattoman tehokasta. Kerran vl, aina vl, sanotaan. Tilanne on verrattavissa siihen, että ihminen on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään ja pyrkii siitä eroon.

Monella voi olla pitkän aikaa tunne, että on joutunut heittäytymään tyhjän päälle. Mistä tällainen ihminen voi saada tukea rakentaessaan uutta minuuttaan. Rohkaisevat tukihenkilöt ja vertaistuki olisivat kullanarvoisia.

Evankelis-luterilaisen ”normaali”-seurakunnan piirissä ei ole asiantuntemusta ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuneen ihmisen erityislaatuisia hengellisiä tarpeita ja ongelmia.

Ari

Lue myös:

Tutkimus lestadiolaisuudesta eroamisesta – vastaa kyselyyn!   

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa . Pro gradu -työn tiivistelmä (Helsingin yliopisto 2001).

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Mainokset

7 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, arvot, ateismi, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kirkko, lapsuus, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, retoriikka, spiritualiteetti, suru, syrjintä, syyllistäminen, tieto, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

7 responses to “Vapaan pudotuksen hetki

  1. Samurai

    Minä mietin melkeen 15 vuotta lähtemistä. Tiesin, kuinka vaikea sitä on muiden sulattaa, kuinka vaikeaa tulee olemaan. Silti lähdin, mutta vasta sitten uskalsin, kun pystyin täysin seisomaan sanojeni takana ja elämään ihan omaa elämääni ja tekemään omat ratkaisuni.

    Silti lähtö oli vaikea. En olis uskonut, kuinka vaikea. Se melkein murskasi minut.

    En ollut kukaan, mikään, olin vain se kieltäjä, epäuskoinen. Mutta voi että olen tyytyväinen ja ylpeäkin, että lähdin. En halua kuulua noin jäätävään laumaan.

    Niin kauan on ok, kun tekee kuten muutkin, vastaa, miten odotetaan vastaavan, reagoi kuten kuuluu reagoida. Kuin sätkynukke. Se kelpaa. Sitten kun ei usko, ei halua, kaikki muuttuu. Ihminen ei olekaan silloin yhtään mikään. Aluksi saarnataan, huudetaan, painostetaan. Sitten kun huomataan, että eipä tämä tehoa, ei tuo paska taivu, niin annetaan olla, ja jätetään kylmästi. Minä en ole heille olemassa.

    • Oman tien kulkija

      Minä olen myös miettinyt lähtöä, mutta en uskalla… vielä. Siitä syystä oolenkin alkanut elää omaa elämää, joka voi näyttää kaksijakoiselta. Olen luopunut lestadiolaisuuteen liitetyistä ns. kulttuurisista piirteistä., mutta haluan silti pitää uskoni. Lestadiolaisuudessa on pitkälti käynyt niin, että usko on tietyista teoista kieltäytymistä. Nuo tietyt teot (TV:n katselu, meikkamattomuus, asolutismi, ehkäisemättömyys jne.) koetaan myös uskon tunnustamisen tunnusmerkeiksi. Onko usko ja uskominen tätä? Minusta ei.

    • Hämeen akka

      Itse en ole koskaan kuulunut mihinkään muualla kuin ev.lut.seurakuntaan, mutta pari ystävääni on lestadiolaisesta perheestä. Heille oli todella kova paikka kun irtaantuivat uskosta, samaten mieheni eräällä kaverilla. Osa suvusta hylkäsi. Tiedän täällä muutaman joilla jopa omat vanhemmat ja osa sisaruksista on hylännyt erkaantumisen myötä. Syyt ymmärtää ehkä vaan he itse.

  2. MaLe

    Toivon, että ”vapaan pudotuksen kokenut” löydät mielenrauhan. Joskus vuosia sitten jättäessäni vl.n yhteisön, koin raastavaa kipua, syvää yksinäisyyttä. En kuitenkaan sen vuoksi, että minut olisi hyljätty perheeni tai ystävieni taholta. En ollut yhtäkkiä ”viitekehyksetön”. En vierastanut ”muita kristittyjä”. Minua ei ole kasvatettu vierastamaan ei-vanhoillislestadiolaisia.

    Kirjoituksessasi hieman häiritsi tapasi yleistää. Se ei ole kovin fiksu lähestymistapa. Toivon, että tulet tapaamaan vl.sia, jotka kykenevät katsomaan sinua kokonaisena ihmisenä ja kunniottavat ratkaisuasi. Sellaisiakin on. Uskon, että voit nähdä sen joskus, että vanhoillislestadiolaiset eivät ole yhtä samaa ”puuroa”. Joukossa on mahdollisuus kasvaa itsenäiseksi ajattelijaksi ja kokijaksi ja voida hyvin. Kasvamiseen vaikuttaa enemmän se, minkälainen oman kodin ilmapiiri ja kasvatusmetodit ovat olleet kuin se, mitä yhteisö on – sehän on värikäs, ilmava ja niin paljon tilaa antava, että eihän siitä kasvattajaksi oikein ole. Vai onko sittenkin?

    Terv. palannut

  3. Korpijaakko

    ”Tyhjän päälle joutumisesta” voi ajatella niinkin, että juuri siinä tilassa ihminen voi kohdata Jumalan, Hänen armonsa.
    Kun enää ei olekaan itsellä mitään omaa. Ei vl-verkostoa ympärillä, ei ry:n aikataulutettua puuharumbaa. Silloin ei voi paeta uskomisen peruskysymyksiä minnekään. Niitä on ajateltava ihan itse. ”Tyhjyys” ei ehkä olekaan täysin hedelmätön tila.

  4. Helinäkeiju

    Samanlaista se tuntuu olevan muissakin fundis-porukoissa. Me Naiset -lehdessä on haastateltu tv-juontajaa joka on jehovalais-taustainen.

    ”Erottuaan Jehovan todistajista Kristiina huomasi yhtäkkiä olevansa täysin tyhjän päällä. Jokainen lapsuudessa opittu asia piti käydä läpi ja kyseenalaistaa.

    – Uskonto muodosti ympärilleni suojakerroksen, joka vietiin pois. Jouduin miettimään nollasta asti, kuka olen ja mihin uskon.

    Uskonnon mukana katosivat myös monet ystävät. Kadulla tutut Jehovan todistajat eivät enää tervehtineet, vaikka Kristiina olisi moikannut. Se tuntui pahalta, sillä epävarma Kristiina arvioi itseään muiden mielipiteiden kautta.

    – Minulla oli pitkään huono omatunto. Mietin jatkuvasti, että olen paha ihminen. Uskonnon oppiminen vei 20 vuotta, mutta henkinen irtaantuminen kesti kauan, kymmenen vuotta.”

    http://www.menaiset.fi/artikkelit/ihmiset/art1374-Kristiina-Komulainen-jatti-Jehovan-todistajat.html

  5. Paavo Saarijärvi

    Ihminen voi elää vapaana uskonnoista. Maailmassa on käytössä nin tuhat uskontoa. Siis tuhat jumalaakin pitäisi olla tuolla yläilmoissa.
    Tuskinpa siellä on yhtäkään.
    Yritän opettaa poikaani luottamaan itseensä.
    Ja sanon myös, ettei Jumalaa ole olemassa.
    Ja että ihminen ei tarvitse mitään uskontoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s