Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa


Olen kirjoittanut tästä  asiasta kauan sitten Helsingin Sanomien yleisönosastoon, mutta siellä ei tätä julkaistu.

Yksi kipeä asia monelle meistä vanhemmista uskovaisista on hoitokokouskäytäntö. Ja se mitä rauhanyhdistyksissä tehtiin SRK:n tuella 1970- ja 1980-luvulla.

Aimo Hautamäki, joka on SRK:n pääsihteeri, on nimittänyt hoitokokouksia sielunhoidollisiksi keskusteluiksi.

Sielunhoitokeskustelut käydään kirkkomme opetuksen ja sielunhoitokäytännön mukaan kahden kesken, ne ovat vapaaehtoisia eikä ketään ole lupa pakottaa tunnustamaan julkisesti mikrofonin ääressä seurakunnan edessä syntejään.

Lisäksi Kirkon sielunhoito-ohjeiden mukaan sielunhoitoon liittyy aina myös ehdoton vaitiolovelvollisuus. Sekin rikottiin hoitokokouksissa kun tavallisten yksityisten ihmisten henkilökohtaisia asioita reviteltiin mikrofonin avulla kaikkien kuultaviksi. Puhujta loivat ilmapiirin, jossa he oikein kannnustivat ihmisiä ilmiantamaan toistensa arkipäiväisiä luonteen heikkouksia ja luuloteltuja väärintekemisiä.

Mikään niistä oikeaan sielunhoitoon liittyvistä ehdoista ei täyttynyt eikä täyty rauhanyhdistyksen hoitokokouskäytännössä.

Hoitokokoukset olivat häikäilemätöntä, julmaa hengellistä väkivaltaa. Ja erityisen pahoin kohdeltiin silloin uskovaisia vanhuksia. Saarnaajat häpäisivät ja nöyryyttivät heitä suuren joukon edessä, julkisesti. Ilta illan jälkeen. Tuttujen uskonystävien edessä ja heidän tekemänään.

Ihmisiä erotetiin täysin perusteettomien syytösten takia. Valtaosa erottamisista tehtiin suullisesti hoitokokouksen kuluessa. Erottaminen merkitsi sulkemista ulos ”yhteisestä rakkaudesta” ja kieltoa muille olla missään tekemisissä erotetun kanssa,  eli eräänlaista pannaan julistamista.

Kaikki vl:t eivät ole rauhanyhdistyksen jäseniä, mutta jäsenen ollessa kyseessä hänen jäsenyytensä yhdistyksessä loppui myös siihen. Vain harvojen erottamisten osalta on olemassa dokumentteja rauhanyhdistyksen johtokunnan virallisesta päätöksistä, esim. Raahen rauhanyhdistykseltä   vuodelta 1965 ja Korpirannan rauhanyhdistykseltä 1973.

On järkyttävää että johtomiehemme kiistävät tämän. Eikä ole käyneet korjaamaan  asioita. Silloinen arkkipiispa Mikko Juva yritti puuttua asiaan, ensin hän oli yhteydessä SRK:hon ja kävi keskusteluja johtomiesten kanssa, mutta tuloksetta. Kovakorvaisuus tapasi herätysliikkeemme johdon. Sitten julkisella puheenvuorolla Helsingin Sanomissa. Hän jopa yritti puolustaa ja lohduttaa yksittäisiä ahdistuneita uskovaisia yksityisissä keskusteluissa.

Tapahtumat on lisäksi salattu nuoremmalta uskovaisten sukupolvelta. Mutta mukana olleita ne asiat hiertävät yhä, sillä silloin tehtiin tuhansille uskovaisille vääryyttä. Kukaan uskovainen ei voi hyväksyä väkivaltaa eikä painostusta. Se oli kiusaamista joukolla.

Ja mitähän tähän maan laki mahtaisi sanoa? Eikö kaikilla suomalaisilla kuitenkin kuuluisi olla samat lain suomat oikeudet. Lain pitäisi suojella väkivallalta ja painostukselta. Mutta ei silloin kukaan vienyt näitä tapauksia oikeuteen tutkittavaksi.

(Nestori)

*   *    *

Silloinen arkkipiispa Mikko Juva on vahvistanut muistelmissaan sen tosiasiaksi, että vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö SRK todellakin johti hoitokokouksia koko maassa valtakunnallisesti. SRK sekä käynnisti että tuki paikallista väkivaltaa.

SRK:n johtohenkilöt ovat julkisuudessa  väittäneet muuta. He ovat vaienneet hoitokokusten julmuuksista niin kauan kuin ovat voineet. He ovat salanneet tapahtumat eikä niistä ole ollut mahdollista keskustella vapaasti.

Nyt SRK:n johtajat ovat siirtäneet vastuun paikallisiin rauhanyhdistyksiin. SRK:n pääsihteeri on väittänyt, että paikalliset rauhanyhdistykset olisivat ”pyytäneet SRK:lta apua” hengelliseen selvittelyyn.

Mikko Juva  kertoo muistelmissaan täysin toista. Hän toteaa suoraan, että  SRK oli painostusjärjestelyissä aloitteellinen:

”Kyseessä ei ollut paikallinen ilmiö, vaan valvontaa johti Oulun keskusjärjestö, jonka lähettiläät matkustivat niskoitteleviin paikallisyhdistyksiin hoitoa suorittamaan.”

Juva näyttää oivaltaneen sen, millaista hengellistä ja sosiaalista katastrofia uskovaisten yhteisöstä erottaminen yksilölle merkitsi:

”Autuuden menettämisen ja yhteisöstä erottamisen uhalla painostettiin yksittäiset kristityt ja paikallisyhdistysten johtomiehet taipumaan. Voi vain kuvitella, mitä erottaminen merkitsi kodistaan, sukulaisistaan ja naapureistaan riippuvaiselle ihmiselle, joka Pohjolan kaamoksessa oli löytänyt uskovien seurakunnan yhteydestä ja lämmöstä turvan maailman ja luonnon ankaruutta ja kovuutta vastaan. — ”

Arkkipiispa Mikko Juva yritti vaikuttaa SRK:hon ja lopettaa hoitokokoukset. Hän ei siinä onnistunut. 

Kirkko ei Juvan jälkeen puuttunut vl-liikkeen sisäiseen väkivallan kurimukseen. Vasta arkkipiispa Jukka Paarma tarttui asiaan puheessaan Oripään suviseuroissa 2009 .

*     *     *

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Keksityn henkiopin leiväminen

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

Advertisements

3 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, arkkipiispa, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sensuuri, seurakunta, sielunhoito, SRK ry., syrjintä, syyllistäminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

3 responses to “Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

  1. Likapyykkipeli

    Oli uskomatonta ja järkyttävää seurata, kun valtaosa seuraväestä hyväksyi sen hullutuksen. Moni lähti mukaan myös kyttäys- ja ilmiantamisten operaatioihin, kai kiillottaakseen omaa kilpeään johtajien silmissä. Siihen myös velvoitettiin. Palkinto oli se että ilmiantaja saattoi säästyä ”hoidolta”. Tosin hän saattoi joutua ”tuleen” seuraavalla hoitokierroksella. Kokouksethan velloivat paikkakunnalla vuosikausia.

  2. Edvald

    Olin itse noina aikoina eli 70-80 lukujen vaihteessa sekä hoitajana että hoidettavana. Jäi vain hyvät muistot. Missä olisinkaan jos minua ei olisi niin rakkaasti hoidettu. Se on kuulkaa suurta Jumalan rakkautta, että ihmistä varataan synnistä. Ylpeä ihmismieli ei mielellään taipuisi parannukseen. Ja silloin se katkeroituu ja syyttää niitä jotka varaavat (puhuttelevat eli hoitavat). Silloin on jo sielunvihollinen ottanut otteeseensa. Ajatelkaapa te jotka pahalla muistelette tätä joskus näinkin päin. Meitä on paljon joilla on asiat hyvin ja rauha Jumalan kanssa.

  3. Korpijaakko

    Hoitokokouksissa rehotti avoin mielivalta, johon kukaan ei uskaltanut puuttua.
    Tiedän tapauksia, joissa nämä ”hoitomiehet” eivät koskaan kertoneet puhuteltavalle ihmiselle, mistä häntä puhutellaan ja moititaan. Ihmisiä vaan kiusattiin ja vihjailtiin. On smmoisiakin tapauksia, että hoitaja (saattoi olla nainenkin) oli itse keksinyt kaikki syytökset. Vain hän ”tiesi”, mitä asia koski.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s