Nikolai Gogol tunnetaan miehenä joka kirjoitti kuolleista sieluista (1842) Venäjällä. Teosta luettiin realistisena kuvauksena maan surkeista oloista ja syytöksenä maaorjuutta vastaan. Teoksen kertojaminä julisti, että hänen tarkoituksensa on “suuren innoittuneen naurun“ varjolla kuvata Venäjän synkkää todellisuutta.
Tuosta 1800-luvun kertomuksesta tuli klassikko, jota luetaan yhä kaikkialla maailmassa.
Missä ovat tämän ajan kuolleet sielut?
Gepardi valottaa kysymystä hengelliseltä kannalta, viitaten suomalaiseen radikaali-klassikkoon Terho Pursiaiseen. Tuottaako nykyinen vanhoillislestadiolaisuus itse asiassa ”kuolleita sieluja”?
Onko lestadiolaisuutta pidettävä riippuvuutena, jolloin ihminen ei kykene elämään omana itsenään, autenttisena subjektina, kysyy Gepardi.
Gepardi: Sieluton vanhoilislestadiolainen
”Vanhoillislestadiolaiseen opetukseen tottuneen on joskus hyvä virkistää
luutuneita uskonnollisia ja hengellisiä ajatuksiaan. Entisenä
lestadiolaisena olen ilahtunut ajatuksista, joita olen löytänyt teologian tohtori Terho Pursiaisen verkkopäiväkirjasta.
Pursiainen käsittelee verkkopäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Hän on määritellyt kuolemansynnin niin, että se on syntiä, jolla synnintekijä vaarantaa oman sielunsa eli uhkaa itseään hengellisellä kuolemalla.
Tämä teologian tohtori kirjoittaa:
”Hengellisesti elävän eli sielukkaan ihmisen kuvaus on tämä: sielukas on ihminen, joka elää itse omaa elämäänsä.
Sieluttomuuden perusmuoto on se, että ihminen antaa elämänsä pois jonkin muun tahon elettäväksi.”
Uskovaisuuden addiktiot
Kysymykseni kuuluukin, elääkö tiukasti Jumalan valtakunnan neuvojen mukaan elävä ihminen omaa elämäänsä? Vai antaako hän elämänsä muiden elettäväksi, tai ainakin muiden päätettäväksi?
Pursiainen jatkaa, että perinteisissä uskonnoissa tällainen ilmiö tunnettiin riivattuna olemisen tilana, jonka nykyajan ihminen tunnistaa paremmin termillä riippuvuus tai addiktio. Hän kirjoittaa:
”Riivatussa eli riippuvuuden tilassa elävässä ihmisessä synti itse tekee syntiä. Ihminen itse ikään kuin elää työnnettynä syrjään omasta elämästään. Hän on lakannut olemasta oman elämänsä subjekti. – – Addiktio on sitä, että jokin miestä (naista) väkevämpi ulkopuolinen taho miehittää miehen (naisen) elämän.”
Kuuliainen vanhoillislestadiolainen on riippuvainen SRK-lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, ”Jumalan valtakunnasta”, ja tuo ihmistä väkevämpi yhteisö suoraan ja epäsuorasti määrittää tuon ihmisen elämän.
Ihminen ei tällöin ole oman elämänsä subjekti, vaan lähinnä vanhoillislestadiolaisen opin objekti.
Vieraantuminen omasta itsestään
Sitä [riivattuna olemista] alkuperäisempikin sieluttomuuden muoto on kuitenkin olemassa.
”Vain se, jolla on sielu, voi menettää sielunsa. Kaikki meistä eivät alun perinkään uskalla tulla sieluiksi eli eivät alun perinkään ota elettäväkseen omaa elämäänsä, ryhdy oman elämänsä subjekteiksi.”
Näin tohtori Pursiainen kirjoittaa. Onko vanhoillislestadiolaiseen kotiin syntyneellä ja uskoon kuuluvaa opetusta saaneella nuorella uskallusta alkaa oman elämänsä subjektiksi, vai jäädäänkö muiden ohjaamiksi objekteiksi?
Onko vanhoillislestadiolaisella koskaan sielua, kun sitä mietitään näiden Pursiaisen ajatusten pohjalta?
Elääkö lestadiolainen omaa elämäänsä vai Jumalan valtakunnan neuvojen mukaista elämää?
Terho Pursiainen johdattelee kuolemansyntien teemaan:
”Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan elämänsä kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ja Jumalaan. Synti on yksi ja ainoa. Niin sanotut tekosynnit – sijoiltaan menneen ihmisen vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia.”
Jos siis ihminen vieraantuu omasta itsestään, hän on noiden kolmen perustahon ensimmäisen ulottuvuuden suhteen mennyt sijoiltaan. Tälläinen ihminen on syntinen aivan perustavalla tavalla. Mitä merkitystä silloin on sillä, mihin tekosynteihin hän lankeaa?
Sijoiltaan mennyt ihminen voi olla sieluton, hengellisesti kuollut, niin kuin Pursiainen kirjoittaa:
”Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Gepardi.
Aiheeseen liittyvää:
Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!
Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan
Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä: johdanto ja ensimmäinen synti
Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3 – sosiaallinen riippuvuus
Santa 76: Kultti vai kristinuskoa?
Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:
http://areena.yle.fi/video/810074
(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)
Uskonto ei anna minulle mitään
Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa
Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Mielenkiintoista pohdintaa. Eikö tuo ”sieluttomuus” oikeastaan paljastu juuri siinä, miten tyhjän päälle ihminen jää, jos/kun jättää yhteisön.
Kun kollektiivinen ajattelu ja kasvatuksessa omaksutut fraasit kyseenalaistetaan, mitä jää jäljelle?
Ihmisen oma persoonallisuus ei ole päässyt kehittymään aidosti yhteisössä, jossa yhteisöllisyys korostuu vahvasti ja jossa henkilökohtainen uskominen on sidoksissa jopa hyväksytyksi tulemiseen ja siihen, tuleeko rakastetuksi vai ei.
Sitten kun pääsee irti kollektiivisista uskomuksista ja riippuvuudestaan yhteisöön, saattaa jäädä pitkäksi aikaa juurettomaksi ja irralliseksi. Eipä ihme että yhteisöriippuvuus saattaa korvautua silloin jollain muulla riippuvuudella!
Se voi olla päihderiippuvuutta… mutta saattaa olla myös esimerkiksi nettiriippuvuutta entisten lestadiolaisten yhteisöön. (!)
Ihminen hakee jostain sen turvansa, kun on oppinut että turvallisuus edellyttää kollektiivia.
Lestadiolaisuus kohdallani on ollut helvettiä; kaikki on kontolloitu,eikä omalla uskolla ole ollut mitään sijaa. ihmettelen miten pienen lapsen usko jeesukseen,armahtajaan on voitu kyseenalaistaa. R…lla lestadiolaisisät sallivat”sisariensa”kanssa kyllä lastennaimisen mutta syyttivät urheilun ja ajattelun synniksi. Perkele itse luo sääntöjään ihmisten mieliin. Katso peiliin ja katso kristukseen Jeesukseen,joka on verellään lunastanut sinut,et tarvi muiden synninpäästöjä,ne ovat fariseusten ,Jumalan valtakunnan rikkojien valheita ja sääntöjä.Ole vapaa Jeesuksessa….
Antoisa, hieno kirjoitus! Ajatuksia.
Ajan mittaa olen joutunut toteamaan, etten SRK-lestadiolaisuudesta on turha yrittää etsiä mitään erityisen arvostettavaa. Vl-ihmisissä kyllä löytyy kunnon ihmisiäkin, mutta ideologiassa ei ole mitään rehellistä.
Suvussa on pappi joka on ollut virassa useammassakin Pohjois-Suomen seurakunnassa ja on naimisissa ”lestadiolaissyntyisen” naisen kanssa.
Hän on kuvannut tilannetta niin että SRK-lestadiolaisuus pahimmillaan antaa ihmiselle selkärangan sijasta kitiinikuoren.
Se on niin kova kuori että heikompiosaisen hätä tai esim. liikkeen oma hengellinen väkivalta ei yllä herättelemään kitiinikuoren sisällä lestadiolaisen ihmisen sielussa eikä omassatunnossa minkäänlaista empatian eikä henkilökohtaisen vastuun tunnetta. Yksilön vastuuta ei ylipäätään tunneta.
Itsenäisen moraalisen toimijan sijasta vanhoillislestadiolaisuus tekee ihmisestä täysin riippuvaisen uskonnollisen yhteisön kontrollista.
Ja jos niin käy, että hän joutuu yhteisönsä ulkopuolelle, hän valuu helposti heti synnin pohjimmaiseen alhoon.
Lestadiolaisella lapsella ei ole muita malleja elämälleen kuin uskossa ja yhteisön kontrollin alla pysyminen tai sitten tahdoton ajautuminen viinaan, huonosti harkittuun seksiin ja muuhun saastaan.
Vl-kasvatuksessa ei ole koskaan tarjottu kolmatta vaihtoehtoa, kultaista keskitietä eli itsenäisen moraalisen toimijan mallia, josta tuossa Gepardi (ja Terho Pursiainen) yrittää tolkuttaa.
No nössöjä nyt ei kukaan kattele.
Ns. ”sieluttomuutta” on kaikissa inhimillisissä alakulttuureissa, vaikkapa Jehovan todistajissa, mormoneissa, helluntalaisissa… Satanisteissa ja rock-piireissä. SRK-lestadiolaisuus ei liene tässä muita kultteja ja Fan Clubeja kummempi.
Mutta; fanitetaanko vl-piireissä Jeessusta, vai ajattelevako kaikki hylkäämisen peloissaan ja hyväksynnän tarpeesaan vain itseään, ja sitä, että mitä mahdollisesti muut minusta ajattelevat? Tyypillistäkö itsetunnottomalle suomalaiselle ”sielulle”? Onko lessujen sosiaalisessa dynamiikassa eristyneiden arktisten yhteisöjen, kuten vaikkapa inuiittien eli eskimojen, intiaanien, tai vaikkapa saamelaisheimojen (ala)kulttuuripiirteitä?
Näissä kulttuureissahan puhumattomuus ja tervehtimättömyys sosiaalisena rangaistuksena on pahempi kuin kuolemantuomio, ja käytännössä sitä. Yksilön totaalinen sosiaalinen eristäminen ja ryhmän ulkopuolelle pois sulkeminen!
Ääriortodoksijuutalaisillakin on käytössä synagogapanna, esim. Messiaaseen uskovaksi tulleen kohdalla, eli hänet julistetaan kuolleeksi yhteisölleen, siis entiselle yhteisölleen…
Vanha suomalainen sananlasku sanoo, että joukossa tyhmyys tiivistyy; Sana taas sanoo, että älä ole joukon mukana tekemässä pahaa!
Pimeän puolella 6-osainen Tv sarja kertoo miten tavalliset suomalaiset ovat lähteneet mukaan vihaa lietsoviin itsetuhoisiin uskonlikkeisiin ja antavat huijareiden huiputtaa.
Sarja perustuu psykiatrisen vankilasairaalan vasttavan ylilääkärin, tutkimusprofessori Hannu Lauerman kirjoihin.
Yle elävä arkisto.
http://tv1.yle.fi/juttuarkisto/tasta-puhutaan/ylilaakari-hannu-lauerma-manipuloinnista-tullut-liiketoimintaa
———-