Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Hoitokokousvuosista ei ole toistaiseksi olemassa tieteellistä tutkimusta. *) Tiettävästi ainoa tutkimus, Oulun yliopistossa sittemmin historiasta väitelleen   Tuomas Lohen Suomen ja Skandinavian historian oppiaineessa laatima pro gradu Haapajärven rauhanyhdistyksen historiasta vuoteen 1999.  Työllä on merkittävä arvo siitä syystä, että se perustuu historiallisiin alkuperäisdokumentteihin ja tutkimus on hyväksytty yliopistollisessa laitoksessa. Seuraavassa on tutkimuksesta poimittua tietoa sekä sitaatteja, joiden kuvaamat tapahtumat toistuivat samanlaisina yli kymmenen vuoden ajan kaikkialla maan rauhanyhdistyksissä.

Hoitokokoukset siionin sisäisenä puhdistuksena  

1970-luvun alkupuolella vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen keskusteluun ilmaantui tavallistenkin uskovaisten keskuuteen paikallisissa rauhanyhdistyksissä  siihen saakka vähän tunnettu käsite hengen vika.

Päivämies puhui henkien taistelusta.  Henkien taistelu vallitsi nimenomaan siionin sisällä. 1970-luvun hoitokokousten keskeinen motiivi oli taistelu henkivaltoja vastaan – herätysliikkeen sisällä. Henkivaltana pidettiin ”uskon ja Jumalan sanan vastaista elämäntapaa”. Tällöin ei katsottu, että olisi kyseessä  yksittäiset ”nimelliset synnit”, vaan sihen saakka uskovaisena eläneen ihmisen sydän olisikin joutunut erilaisten väärien henkien valtaan.

Henkioppi oli opetuksen keskeinen sisältö sekä seuroissa, hoitokokouksissa , seurakuntapäivillä että Päivämiehen kirjoituksissa (ks. esim. SRK:n puheenjohtajan Eino Vaherjoen kirjoitus 1978, klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi).

Koko ”jumalan valtakunta” piti puhdistaa näistä henkivalloista. Kyse oli siis totaalisesta puhdistuksesta.

Opetuksella erilaisista hengistä oli Voitto Savelan analyysin mukaan oma kehityshistoriansa. Aluksi puhuttiin kuivasta ja hempeästä hengestä, joilla yleensä tarkoitettiin joko lainomaisen tiukkaa normikristillisyyttä tai sen vastakohtana väljää ja välinpitämätöntä suhdetta nimeltä mainittuihin synteihin. Kuivan hengen, isäntähengen, ja hempeän hengen tilalle nousi  sittemmin väärä henki’-käsite (noin vuodesta 1975). ”Henkioppi'” huipentui 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, jolloin Suomen rauhanyhdistyksissä eteläisintä Suomea myöten tehtiin laajasti parannusta erityisesti kososlaisesta hengestä.  –

Käytännössä puhdistaminen tarkoitti jokaisen yhteisön jäsenen alistamista niin että hänet saadaan itse julkisesti koko seurakunnan edessä kieltämään oma aikaisempi uskomisensa. Hänen tuli ”tunnustaa eläneensä väärässä hengessä”. Tämä oli tietysti varsinkin monille ikänsä uskomassa olleille täysin käsittämätön tilanne.

Konkreettisesti meneteltiin siten, että tavallisten uskovaisten oli hoitokokouksissa pakko tunnustaa julkisesti olleensa ja olevansa väärässä hengessä, säilyttääkseen yhteisön jäsenyyden. Siis se millä lailla he olivat siihen saakka uskoneet, pitikin nyt kieltää ja vieläpä tehdä niin ”käskystä”, ilman että olisi kokenut tahi tunnistanut ”väärä henkeä” omassa omassatunnossaan. Piti tehdä parannnus koska niin käskettiin. Tuhannet uskovaiset joutuivat siis käytännössä kieltämään omantuntonsa, joka on Pyhän hengen ääni ihmisen sydämessä. Tämä kokemus ei lähde ihmisestä jälkiä jättämättä.

Näin joutui tekemään ”valtaosa vanhoillislestadiolaiseen kristillisyyteen kuuluvista” uskovaisista, totesi Erkki Reinikainen 28.4.1987 vanhoillislestadiolaisten pappien kokouksessa Oulussa pitämässään alustuksessa. Samassa alustuksessa Reinikainen analysoi hoitokokousvuosien harhaoppeja, joita hän oli havainnut neljä: Jumalan huoneenhallitus -oppi, kollektiivisen omantunnon oppi, henkiparannusoppi ja julkirippioppi. Lopuksi Reinikainen leimasi hoitokokoukset ”massahysteriaksi”.

Reinikaisen analyysi osuu pitkälle kohdalleen. Erikoiseksi asian tekee tietenkin se että mies itse oli ollut vain joitakin vuosia tätä ennen yksi tunnetuimpia ja kiivaimpia hoitomiehiä!

Hoitokokousten seuraamukset Haapajärven rauhanyhdistyksellä

Hoitokokousaallot vyöryivät Tuomas Lohen tutkimuksen mukaan seuraavaan tapaan, esimerkkipaikkakuntana on siis tutkimuskohde Haapajärvi.

” – – Tunnusomaista tälle prosessille oli se, että paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta otti tehtäväkseen toimia yhdistyksensä alueella jäsentensä ’hengellisenä hallituksena’, joka ainakin jossain määrin pyrki vaikuttamaan heidän elämäntapojaan koskeviin ratkaisuihin. – –

– – johtokunta esiintyi kollektiivisesti ja sen menettelyn taustalla oli näkemys, että ’veljen vartijana oleminen’ oli kristityn velvollisuus ja rikkoneen uskonystävän ’hoitamisessa’ tuli noudattaa Kristuksen kirkkolakia.

Käytännössä tämä johti vähin erin siihen, että usein kahdenkeskisen puhuttelun jälkeen veljeä tai sisarta koskeva moite saatettiinkin johtokunnan tietoon, joka käynnisti jatkotoimet. — sielunhoidollisesta kysymyksestä tulikin samalla hallintokysymys ja pöytäkirjaan omina pykälinään merkittyjen päätösten mukaisesti myös toimittiin. Johtokunta teki yhdistyksen jäseniä koskevia päätöksiä, vaikka toimien tavoitteet olivatkin puhtaasti sielunhoidollisia. – –

Näin sielunhoito institutionalisoitiin ja se tuli kytketyksi osaksi yhdistyslain mukaista organisatorista toimintaa. – –

Pöytäkirja siis samaisti yhdistyksen yleisen kokouksen Jumalan seurakuntaan. Tulkinnan mukaan Jumalan seurakunta -käsite oli tarkkaan määriteltävissä, ja sen raja voitiin vetää yhdistyksen jäsenyyteen.  – – Sielunhoidollinen asia muuttui ikäänkuin huomaamatta hallinnolliseksi kysymykseksi, jota käsiteltiin yhdistyslain ja rauhanyhdistyksen sääntöjen edellyttämällä tavalla.

Hoitokokoukset – – saivat alkunsa joko yksityisten ihmisten tai johtokunnan ilmaistua huolensa jonkin henkilön sielun tilasta. Kun henkilökohtainen keskustelu ei tuottanut tulosta, häntä puhuttelemaan lähetettiin yleensä kaksi tai kolme yhdistyksen jäsentä. Mikäli asiat eivät vieläkään selvinneet, kutsuttiin ’vikaan joutunut’ johtokunnan puhuteltavaksi.

Keskustelun jälkeen asianomainen joko teki ’parannuksen’ tai hänet ’sidottiin’, mikä merkitsi käytännnössä myös rauhanyhdistyksen jäsenyydestä erottamista. Asiat, joista tuona aikana puhuteltiin liittyivät useimmiten johonkin henkeen. Esimerkiksi 1979 vallitsi käsitys, jonka mukaan ’kososlainen henki’ ajoi ihmisiä ’ulos Jumalan valtakunnasta’. – –

Hoitokokoukset muuttuivat säännöllisiksi vuodesta 1974 lähtien, jolloin johtokunnassa käsiteltiin kaikkiaan 10 eri henkilön ’sielun tilaa’. Heistä kahdessa todettiin olevan eri hengen, minkä vuoksi heitä ei enää pidetty ’Jumalan lapsina’.

Kokousten määrä Haapajärvellä lisääntyi merkittävästi vuosien 1975 -1977 aikana, jolloin johtokunnan eteen kutsuttiin peräti 69 yhdistyksen jäsentä. Huolimatta ’puhuteltavien’ suuresta määrästä kyseisinä vuosina rauhanyhdistyksestä erosi tai erotettiin ainoastaan kaksi ihmistä. Kaikki muut puhuteltavina olleet ’nöyrtyivät parannukseen’ ja heille ’saarnattiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä’.

Haapajärven rauhanyhdistyksen järjestämissä hoitokokouksissa vuosien 1975 – 1977 aikana ihmiset tekivät julkisesti parannusta muun muassa ’pappiseriseuraisuudesta’, ’kuivasta ja hempeästä hengestä’, ahneuden ja kateuden pirun hengestä’, ’väärästä hengestä’, ’lihan vapauden ja sydämen ylpeyden hengestä sekä kuivasta lakihengestä’, ’itseä korottavasta hengestä’ ja ’riitelevästä ja katkerasta hengestä’.

Varsinaisen huippunsa ’taistelu henkivaltoja’ vastaan saavutti 1978, jolloin yhtenä ainoana vuonna 49 ihmistä teki selkoa käsityksistään johtokunnalle. Yleisimmin samana vuonna ’hoitotoimenpiteet’ kohdistuivat ’väärän, kuivan ja hempeän hengen’ vaikutuksiin.

Hoitokokoukset jatkuivat vilkkaina vielä vuoden 1979 aikana, jolloin yleisimmäksi ’hoidettavaksi synniksi’ muodostui ’kososlainen henki’. Kyseisen vuoden aikana johtokunnan eteen kutsuttiin 47 rauhanyhdistyksen jäsentä. Heistä yksi ’sidottiin synteihinsä’ ja erotettiin rauhanyhdistyksestä.

Haapajärven rauhanyhdistyksen osalta sielunhoidolliset kokoukset vähenivät jyrkästi vuodesta 1980 lähtien, minkä jälkeen esille nousi enää yksittäisiä tapauksia. Vuosien 1980 – 1982 aikana johtokunta kuulikin ainoastaan 14 ihmistä. Tällöin aiheet koskivat politiikkaa, katkeruutta ja ’hempeää henkeä’. Viimeinen varsinainen hoitokokous vuodesta 1974 saakka jatkuneessa kokousketjussa pidettiin 1982.

Haapajärven rauhanyhdistys ’taisteli henkivaltoja vastaan’ runsaat kahdeksan vuotta. Punaisena lankana hoitokokousketjussa oli henkioppi. Miltei kaikkien lankeamisten katsottiin aiheutuneen väärän hengen vaikutuksesta. Yhdistyksen johtokunta käsitteli vuosien 1974 -1982 välisenä aikana kaikkiaan 189 ihmisen hengellistä tilaa. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että lähes joka toinen yhdistyksen jäsen joutui sielunhoidollisia asioita käsitteleviin kokouksiin asianosaisena. On kuitenkin merkillepantavaa, että rauhanyhdistyksestä erotettiin tai siitä erosi ainoastaan yhdeksän jäsentä näiden hoitokokousten seurauksena.

– – Haapajärven Oksavan rauhanyhdistyksen johtokunta otti henkioppi-keskusteluihin osaa ensimmäisen kerran helmikuussa 1978, jolloin – – päätettiin järjestää tilaisuus, jossa vikaan joutuneita hoidettaisiin. ’Vikaan joutuneista’ tehtiin maaliskuun johtokunnan johtokunnan kokouksessa luettelo, joka piti sisällään peräti 21 nimeä. Heidät kutsuttiin tulevaan hoitokokoukseen.  – – edellä mainituista 21 yhdistyksen jäsenestä erotettiin 6.”

LÄHDE:
Lohi, Tuomas 2000.
Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1863-1999. Oulun yliopisto, historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia. Pro gradu -työ.

*) Lapin yliopistossa käynnistettiin 2010 hoitokokouksiin liittyvien kokemusten ja silminnäkijäkuvausten keruu, jonka pohjalta on tarkoitus julkaista tutkimus osana yliopiston kolmivuotista tutkimushanketta.

Lue / katso myös:

Alatalo, Jani 2006. Kohti avoimuutta: Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Hakomaja: Hoitokokoukset ja 1970-luku

Hartvaara, Leo 1984. Suden uhrit. Joensuu: Kirjavaaka.

Haukkala, Matias 2010. Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.

Hoitokokous-artikkeli Wikipediassa

Karpo, Hannu: Syntisin silmin. YLE, TV-dokumentti, 1980.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Matkalippu helvettiin – Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: osin dramatisoitu TV-dokumentti, YLE 1985.

Mikkola, Pekka 2006. Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2006.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Ruokanen, Miikka 1980. Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos.

Rytkönen, Jussi 2006. Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä. Kotimaa 4.7.2006.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Lyhennelmä hoitokokouksen tapahtumista ja seuraamuksista, TV-teatterin dramatisoimasta esityksestä tuntemattoman laatima katkelma You Tubessa.

Advertisement