Pidän kirkoista – konserttipaikkoina


Olen jo keski-ikäinen mies ja taustani on vanhoillislestadiolainen. Siitä on seurannut monet elämän taistelut itsen ja läheisten kanssa. Yksi on ollut soittamisen ja yleensä musiikin harrastukseni. Niitä ei hyväksytty eikä sallittu. Se satutti. Tietysti tuli sitten paljon muutakin. Niistä ei sen enempää.

Ihminen ei voi valita ”taustaansa”. Hän syntyy aina ”johonkin”, joka sitten alkaa määritellä ja muokata ihmislasta. Sillä lailla ihminen on mielestäni enemmän tai vähemmän ennalta määrätty. Jos sattuu syntymään tiukkaan hengellisyyteen, jossa pidetään välttämättömänä kieltää normaaleja asioita ja rajoittaa yksilöllisten lahjojen kehittämistä, ei voi tietää mistään muusta mitään. Ei osaa aavistaa millainen olisi vapaa ja suvaitsevainen kasvuympäristö. Mutta uskon, että sen kyllä tunnistaa, jos pääsee sitä kokemaan ja tekemään vertailuja.

Lahja vai oma valinta?

Olen jättänyt vl-uskon taakse. Se kuitenkin on varhainen kaikupohja, jolta aikoinaan ponnistin näitä asioita ihmettelemään. Olen usein pohtinut vl-uskon ristiriitaista opetusta siitä, miksi toiset ihmiset uskovat ja pelastuvat ja toiset taas eivät.

He opettavat ensin, että usko on Jumalan lahja, jonka saa ilman ihmisen omaa tekemistä. Mutta sitten kuitenkin he opettavat samaan aikaan, että ihminen voi itse valita, uskooko vai ei, pelastuuko vai ei. Seuroissa aina sanottiin, että Jumala on jättänyt valinnan ihmiselle. Tästä on suosittu vl-sanontatapa, että ”usko ei ole joka miehen”. En tiedä onko tuo fraasi otettu Raamatusta. Enkä sitäkään, mitä se oikeastaan tarkoittaa. He myös uhkailevat, että jo ihminen sivuuttaa uskon silloin kun se on tarjolla, hänen etsikkoaikansa menee ohi ja Jumala hylkää  hänet lopullisesti.

Mihin tämä opetus mahtaa perustua. Usko ja armo ei siis ole alun alkaenkaan kaikille tarkoitettu lahja? Tässä vaiheessa huomaa tulleensa petetyksi.

Olen allerginen uskoon liittyvälle liturgialle, puhetavalle jossa ei ole mitään sisältöä. Luulen, että en ole pohjimmiltaan ollenkaan uskonnollinen ihminen. Ehkä minulta puuttuu ”uskon geeni”. En alkuunkaan käsitä, miksi pitäisi ”uskoa jumalaan”.  Mitä se edes tarkoittaa? Jumalan olemassaoloon uskomistako, ja jos sitä, niin mitä se Jumalan olemassaolo sitten on? Mitä toisaalta on ”jumalan olemattomuus”. Kumpikin käsite on minusta täysin tyhjä. Mitä siis pitäisi uskoa, tai uskotella itselleen?

Minusta on alkanut tuntua siltä että jumala ei ole ollenkaan tarpeellinen käsite voidakseni ymmärtää sitä mitä on olemassa ja mikä itse on.

En siis tietenkään osaa sanoa, millainen minusta olisi tullut ilman lestadiolaista kasvatusta. Nykyään en ajattele jumalaa, en vaan tunne ”tarpeelliseksi”.  Olen vieraantunut koko ajatusmaailmasta. Erosin lopulta viime vuonna kirkostakin ilman ihmeempää dramatiikkaa. Kirkoista rakennuksina pidän. Mutta muutoin ei kirkko eikä usko tunnu koskettavan elämääni mitenkään.

Tuntuisi vieraalta ja suoraan sanoen epärehelliseltä miettiä Raamatun tarinoita vakavissaan otettavina juttuina. Tai ylipäätään hengellisiä olentoja ja käsitteitä, kuten enkeleitä, saatanaa, kadotusta ja taivasta. Näen ne tarinoina samalla lailla kuin esim. antiikin jumalatarut.

Minulle on tullut sellainen käsitys, että uskonto perustuu suurelta osin pelkoon. Pelko taas johtuu tietämättömyydestä.

Jos tietäisimme enemmän, ja jos hyväksyisimme sen, että emme edes voi kaikkea tietää, silloin ei tarvita uskontoa eikä jumalia minkään selitykseksi.  Oman rajallisuutemme  hyväksymisessä olisi enemmän nöyryyttä kuin jumalauskossa.

K.U.

*          *          *

Lue lisää:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): epäily, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, helvetti, hengellisyys, iankaikkinen elämä, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kadotus, kasvatus, kiellot, kirkko, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, lakihengellisyys, lapsuus, musiikki, normit, pelastus, pelko, pelot, retoriikka, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, taivas, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, yksilöllisyys

2 responses to “Pidän kirkoista – konserttipaikkoina

  1. aunek

    Kotitaustani ei ole uskonnollinen, mutta kasvuympäristössä sain seurata uskonnollista elämää ja siihen kasvattamista. Aikuisiän ajatukseni uskonnoista ja jumalista ovat juuri samat kuin kirjoittajalla. Olen joskus yrittänyt sopeutua, koska normi on kuulua kirkkoon ja uskoa. Viimein hyväksyin oman maailmankuvani ja erosin kirkosta. Uskonnot ovat pohjimmiltaan ihmisten hallitsemista pelolla.

  2. Hotel Babylon

    Aloittajan tekstissä on paljon sellaista, mitä olen itsekin vl-kodissa kasvaneena käynyt läpi. Olen myös luonteeltani uskonnoton, enkä voi käsittää miten aikuiset ihmiset voivat tosissaan uskoa kristinuskon myytteihin – minusta uskonnot ovat vastenmielisiä.

    Lestadiolaisperheiden lapsilla ei ole uskonnonvapautta. Lapset pakotetaan noudattamaan vl-normeja ja -kieltoja, minkä seurauksena ympäröivä yhteiskunta jää vieraaksi.

    Monia luontaisia taipumuksia (esim. musikaalisuus) ei saa toteuttaa; ei saa olla sellainen kuin on jos vanhempien usko sen kieltää. Se on katkera pala monelle vl-kodissa kasvaneelle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s