Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?


Kirjailija, teologian tohtori Terho Pursiainen käsittelee nettipäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Kirjoitukset perustuvat hänen viime aikojen esitelmiinsä  korkeakouluissa ja seurakunnissa.

Synnin käsitteen määrittelyssä Pursiainen nojautuu kristinoppiin ja täsmentää sitä: synnin perusmerkitys on vieraantuminen eli yhteyden kadottaminen. Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan ihmiselämän kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ihmiseen ja Jumalaan.

Synti on lisäksi käsitteellinen ”ykseys”,  yksi ainoa käsite. Niin sanotut tekosynnit – vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan joista puhutaan kymmenessä käskyssä – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia. Tätä synnin olennaista ykseyttä ja kokonaisvaltaisuutta kristinoppi tähdentää määritelmällään: synti on sydämen luopumista Jumalasta.

Kuolemansynnin käsite puolestaan nostaa esiin näkökohdan synnin vakavuudesta.

Pursiainen kirjoittaa:  ”Ihmisen sijoiltaan meno voi olla vähemmän vakavaa tai hyvin vakavaa riippuen siitä, kuinka vakavasti hän itse vaurioituu. Joskus sijoiltaan meno on kuolemanvakavaa. – – Kuolemansyntiin vajoaa se, joka sijoiltaan meno uhkaa hänen omaa olemassaoloaan eli saattaa hänet hengen vaaraan.  Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”

Riippuvuus ja siitä seuraava hymistely, sovinnainen samanmielisyys, arkailu

Lestadiolaisen yhteisön ja elämäntapanormien kannalta erityisen kiinnostava on Pursiaisen kirjoitus sosiaalisesta riippuvuudesta ja kollektiivisen yhteisön vallan alle alistumisesta kolmantena kuolemansyntinä. Kun oma yhteisö toimii väärin, kristitylle ei ole luvallista alistua sen valtaan. Olisi asetuttava avoimin mielin kyselemään oman liikkeen tilaa ja vastustamaan painostusta ja mielivaltaa.

Pursiainen kuvaa kollektiivia, jonka jäsenet pitäytyvät sovinnaisessa samanmielisyyden hymistelemisessä, tuomatta omia todellisia käsityksiään aidosti esiin, koska he kaikki pelkäävät joutuvansa leimatuksi yhteisössä,  joutuvansa puhuteltavaksi, sieluntilaan liittyvien epäilysten ja jopa hyljeksinnän ja eristämisen kohteeksi.

Tämä ilmiö, konformismi, enemmistövaltaan sopeutuminen typeryyteen saakka, ei ole ainutlaatuista eikä ominaista vain lestadiolaisuudelle, mutta rauhanyhdistysyhteisössä se hallitsee kanssakäymistä hyvin voimakkaasti.

Ihminen on tällöin antanut vallan toisille ihmisille sisimmässään, omassatunnossaan. Hän on luovuttanut itselle kuuluvan moraalisen vastuun muille.

Tähän ei ihmisellä kuitenkaan ole lupaa, sillä se on kuolemansynti, sanoo Pursiainen. Ihmisellä ei ole lupaa kadottaa itseään eikä vaientaa omatuntoaan, koska ”hän ei ole kuka vain”: Jumala on hänet ”nimeltä kutsunut” elämään autenttista, rohkeaa elämää.

Ihmisillä on kylläkin todelliset, kokemuksiin perustuvat ja psykologisesti ymmärrettävät syyt  arkailla olla rauhanyhdistyksellä avoimesti sitä mitä oikeasti ovat. Seuraamukset rauhanyhdistyksellä saattavat olla rajuja, kuten esimerkiksi Juho Kalliokoski on kuvaillut omia kokemuksiaan. Puhumattakaan SRK:n hoitokokousvuosien tapahtumista kuulluista kertomuksista ja kohtaloista.

Gepardi kirjoitti aiheesta ansiokkaan analyysin Sieluton vanhoillislestadiolaisuus.

Gepardin analyysin taustoitukseksi tässä alla Pursiaisen teksti, joka kannattaa lukea, jos on kiinnostunut mekanismista, jolla rauhanyhdistyksen vaikenemisen ja yksimielisyys-hymistelyyn sopeutumisen kulttuuri on saatu aikaan. Jos on kiinnostunut siitä, miten vakavasta synnistä on kysymys, sillä se  johtaa ennen pitkää  ihmisen hengelliseen kuolemaan.

Pursiainen: Kuolemansynnit 3, sosiaalinen riippuvuus

Terho Pursiainen kirjoittaa:

”Kuten olen selittänyt, kuolemansynti on sellaista sijoiltaan joutumista, josta seuraa hengellisen kuoleman eli sielun menettämisen vaara. Sielunsa on menettänyt jokainen, joka luopuu itse elämästä omaa elämäänsä ja antaa sen toisten elettäväksi. Selkeimmin näin käy, jos ihminen antautuu riippuvuuteen eli addiktioon.

Addiktio on omien kohteiden valtaan joutumista: asiat joihin antaudumme, ottavat vallan meistä ja tekevät puolestamme ne valinnat, jotka meidän olisi itse tehtävä omasta elämästämme vastuuta kantaen.

Synti alkaa tehdä meissä syntiä: alkoholisti päättää päivänsä kulusta siitä näkökulmasta, että alkoholia olisi tarjona päivän kuluessa riittävästi; yllykkeittensä orjana elävä mies kykene erottamaan toisistaan yksityisiä halujaan ja virkansa hoitoa. Tai nainen — riippuvuus ei ole sukupuolisidonnaista.

Ihminen on yhteisöllinen olento: ihmiset ovat kaikista ihmisen kohteista ylivoimaisesti tärkeimpiä. Kaikki eivät sitä huomaa. Jotkut rakentavat mielikuvaa suuresta riippumattomuudestaan nimenomaan kaikkien toisten katsottavaksi.

Tarkasti asiaan paneutumalla voi havaita, että kaikkein yksityisinkin ajatusmaailmamme on keskustelua, johon osallistuvat monet, monet ihmiset, ne, joiden kanssa olemme nyt tekemisissä, ne, jotka joskus ovat olleet meille tärkeitä, ne, joista haaveilemme, todelliset elävän elämän ihmiset mutta myös kuvittelemamme ihmiset: kaunokirjalliset fiktiot, median persoonat, henkilökohtaisten haaveittemme mielikuvitushenkilökunta.

Yksityinen ajattelumme on läpikotaista kommunikaatioita toisten kanssa.

Yhteisöön addiktoitunut sovinnainen ihminen ajautuu hengelliseen itsetuhoon

Toiset ihmiset ovat myös ansa, johon olemme lankeamassa kaiken aikaa riippuvuutta rakentaen. Selkein sosiaalisen addiktion muoto on sovinnaisuus. Täysin sovinnainen ihminen ei sano mitään tai tee mitään omasta aloitteestaan tai siksi, että se olisi hänelle omintakeisesti tärkeää.

Hänen koko olemuksensa ja koko elämänsä on niiden odotusten ja vaatimusten täyttämistä, joita muut kohdistavat häneen tai joita hän kuvittelee muiden kohdistuvan häneen.

Sovinnaisuuden arvosteleminen vaatii rohkeutta. Arvostelijan koetaan usein käyvän moraalia vastaan. Moraalin ydinhän on siinä, että otamme huomioon omien tarpeittemme, pyyteittemme ja ihanteittemme lisäksi myös toisten ihmisten tarpeita, pyyteitä ja ihanteita. Sovinnainen ihminen liioittelee toisten huomioon ottamista, moraalisuuttaan, niin että vaarantaa oman sielunsa eli tuhoaa itseään hengellisesti.

Kun sovinnaisuutta arvostelee, joutuu itse helposti moraalisen arvostelun kohteeksi.

Määrittelen moraalin näin: moraali on sitä, että kaikki yhdessä seuraavat jokaista erikseen ja vahtivat sitä, ettei kukaan tuhoa kaikkien ihmisten yhteistä perusetua eli keskinäistä luottamusta. Jos joku vaarantaa luottamusta, kaikki yhdessä mörähtävät: Noin ei saa tehdä.

Sovinnainen ihminen kokee, että kaikki yhdessä katsovat häntä ja moittivat häntä, jos hän tekee jotakin omintakeista. Ero sovinnaisuuden ja moraalin välillä on hyvin liukuva ja epäselvä. Ne sekoitetaankin toisiinsa kaiken aikaa. Tässä on moraalikeskustelun perusongelma.

Moraalin ja sovinnaisuuden vaatimusten välinen ero on kyllä teoreettisesti selkeä.

(1) Moraalin nimissä kiellämme toisiamme tekemästä mitään, mikä vaarantaa yhteiselämän kivijalan: keskinäisen luottamuksen.

(2) Sovinnaisuuden tähden kiellämme toisiamme tekemästä mitään eri tavalla kuin kaikki muut tekevät. Kiellämme erilaisuuden sinänsä, vaikkei se olisi uhkana keskinäiselle luottamukselle. Moraalissa ja sovinnaisuudessa kieltäjät ovat samoja – kaikki muut –, kiellon kohde sama – jokainen yksi – mutta kiellon vaikutin ja peruste on erilainen.

Moraali kieltää, jotta luottamus säilyisi, sovinnaisuus kieltää, jottei erilaisuus loukkaisi.

Martin Heidegger on kuvannut sosiaalisuuden ansaa kielellisellä leikillä. Saksan kielessä passiivin muodollisena subjektina käytetään partikkelia man: man sagt, sanotaan (kuten ruotsissakin man säger). Heidegger tekee siitä substantiivin: das Man. Sosiaalisuuden ansaan lankeaa jokainen, joka luopuen omintakeisesta elämästään sulautuu nimettömään ja kasvottomaan – ja vastuuttomaan – kollektiiviin, puhumaan niin kuin sitä puhutaan, pukeutumaan niin kuin sitä pukeudutaan, ajattelemaan niin kuin sitä ajatellaan, arvostamaan ja halveksimaan kaikkea mitä yleensä on tapana arvostaa ja halveksia. Tai uskomaan niin kuin sitä uskotaan. Tätä on sovinnaisuus, konformismi.

Rauhanyhdistys – addiktatuuri?

Sovinnaisten ihmisten yhteisö on keskinäinen diktatuuri, keskinäiseen riippuvuuteen perustuva kaikkien toisten jokaiseen yhten kohdistama komento (eli addiktatuuri: addiktio+dikatuuri). Se on toisistaan kiinnostuneiden, toisistaan välittävien ja toisiaan huomioonottavien ihmisten yhteisön irvikuva.

Kristillinen kirkko ja seurakunta on perusideansa mukaan rakkauden yhteisö. Se ei kuitenkaan ole addiktatuuri – vaikka voi joskus valitettavasti saada addiktatuurinkin piirteitä. Uuden testamentin kirkkoa ja seurakuntaa tarkoittava kreinkankielinen sana on ek-kleesia, joka johdetaan sanoista prepositiosta ek (ulos, esiin) ja verbistä kaleo (kutsua).

Ekleesia, seurakunta, on das Manin vastakohta: kasvottomasta, nimettömästä ja vastuuttomasta sosiaalisuuden suosta ylös nostettujen ja esiin kutsuttujen ihmisten yhteisö, jotka rakastavat toisiaan, mutteivät tuhoa sieluaan matkiessaan toisiaan ja täyttäessään toistensa odotuksia ja vaatimuksia. He uskovat – uskaltavat itse elää (palauttaaksemme mieleen keskustelun ensimmäisestä kuoleman synnistä eli uskon puutteesta).

Jumala sanoo: minä olen nimeltäsi sinut kutsunut, sinä olet minun. Sinä et ole kuka vain.”

Terho Pursiaisen blogi: Seitsemän kuuolemansyntiä I-VI

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Admata: Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisen tunteet (Hakomaja)

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Verstaalla pohtija: Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Ulla-Maija Vilmi: Miten usko ja järki mahtuvat samaan päähän? Terho Pursiaisen haastattelu, Vantaan Lauri 6.10.2005.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, manipulointi, mielenterveys, normit, painostaminen, retoriikka, sielu, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, syyllistäminen, totteleminen, uskon perusteet, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

2 responses to “Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

  1. Jussi

    Lestadiolaisuuden ylivallasta: olen sitä mieltä että rauhanyhdistyksen johtohenkilöiden olisi käännyttävä kristuksen Jeesuksen puoleen. Hän vapauttaa synnistä ja vie ikuiseen elämään. Kaikki tekevät omat päätöksensä Jeesuksen suhteen,ei mikään ihmisen sääntö korvaa häntä. Hän pelastaa sinut,ei ihmisten säännöt.Kristus,Jeesus,lunastanut sinut Verellään ja armollaan,vain Jeesus,ei ihmiset.

  2. Teol. tri Terho Pursiaisella on kyllä erittäin varteenotettavia ajatuksia,
    niin harhassa kuin hän mielipiteineen, kristillisen
    (mm. apostolisen) uskontunnustuksemme suhteen,
    muuten onkin…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s