Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa usko on kuvattu armollisesti:
”Vanhurskauttava usko ei kuitenkaan ole yksinomaan historian tosiseikkojen tuntemusta, vaan se on suostumusta siihen Jumalan lupaukseen, jossa meille tarjotaan syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautus lahjaksi Kristuksen tähden. Ja jottei kukaan kuvittelisi, että on kysymys pelkästään tiedosta, lisäämme vielä: usko on tarjotun syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen haluamista ja vastaanottamista.
On helppoa huomata, mikä erottaa tämän uskon ja lain vanhurskauden toisistaan. Usko on latreiaa, jumalanpalvelusta, joka ottaa Jumalalta vastaan hänen tarjoamiansa hyviä tekoja. Lain vanhurskaus taas on sellaista latreiaa, joka tarjoaa Jumalalle meidän omia ansioitamme. Jumala tahtoo itseään palveltavan uskolla siten, että me häneltä otamme vastaan, mitä hän lupaa ja tarjoaa.- –
”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin tahdon auttaa sinua.” Jumala tahtoo, että hän tulee siten tunnetuksi ja palvelluksi, että me otamme häneltä vastaan hyviä tekoja hänen laupeutensa tähden, emme omien ansioidemme tähden. Tästä saamme runsaan lohdutuksen kaikissa ahdistuksissamme. Vastustajamme siis hävittävät tällaiset lohdutukset, kun he halventavat ja väheksyvät uskoa ja neuvovat ihmisiä lähestymään Jumalaa vain omiin tekoihinsa ja ansioihinsa luottaen.”
Olen pohtinut tuota uskon kilvoitusta – – usein se ajatellaan hyvin konkreettiseksi, tietynlaisen elämäntavan noudattamiseksi. Tämä ajattelu on havaintojeni mukaan erityisen yleistä nuorilla.
Sen ajattelun mukaan kilvoituksessa väsyy silloin, kun ei syystä tai toisesta jaksa noudattaa tuota elämäntapaa, riippumatta siitä, näkeekö itse (tai ylipäätään koko oma ikäpolvi) tuota kyseistä elämäntapa-asiaa uskon säilymiselle vaarallisena.
On muistettava, että moraalisesti paheksuttavat teot ovat aina suhteessa kulttuuriin ja yleisesti vallitsevaan käsitykseen hyveistä ja paheista. Näin ollen saattaa joskus käydä niin, että jokin elämäntapaan liittyvä asia on esim. 60-luvulla ollut yleisenkin eettisen normiston mukaan ollut kyseenalaista, ja se on kristillisyytemme keskuudessa koettu (ehkäpä aivan oikein) synniksi: kyseisen asian on koettu erottavan ihmistä Jumalasta.
Sitten, kun 18-vuotias uskovainen nuori kohtaa saman kysymyksen vuonna 2008, ei hän enää näekään siinä mitään moraalisesti arveluttavaa tai uskonelämää vahingoittavaa.
Ja jos hän ei sitä näe mutta silti toimii ”niin kuin ennenkin”, hän tekee sen todennäköisesti jommastakummasta syystä:
a) siksi, koska hän haluaa olla loukkaamatta vanhempia ihmisiä (ja siinä hän tekee aivan oikein, koska haluaa säilyttää rakkauden) tai
b) siksi, koska hän ajattelee että tämä on (perinnäis)sääntö, ja sitä pitää noudattaa.
Kolmas, todennäköisin vaihtoehto on a:n ja b:n yhdistelmä. Ja näin ollen kilvoittelusta tulee kovasti konkreettista.
Muutamilta läheisiltä olenkin viime aikoina kysynyt, että kun nuori kieltää uskonsa, kieltääkö hän tarkalleen ottaen Kristuksen ristinkuoleman hänen syntiensä sovitukseksi, vai kenties kristillisyytemme tapanormiston, koska hän ei jaksa enää ”kilvoitella”.
Ehkä usein käy niin, että elämäntavan kieltäminen johtaa myös uskon menettämiseen, koska seurakuntayhteys katkeaa ja paholainen pääsee rikkomaan kristittyjen keskinäisen rakkauden.
Käsittääkseni uskon kilvoittelu on kahden rintaman taistelua: toisaalta taistellaan synnin luvallisuutta eli ns. lihan vapautta vastaan, toisaalta taistellaan omiin tekoihin turvautumista vastaan. Viime kädessä kyse on oikeastaan samasta asiasta: molemmissa jokin muu asia tulee ihmiselle tärkeämmäksi kuin Jumalan armo.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Herpert. (Julkaistu Mopin palstalla.)
Aiheeseen liittyvää:
Johannes Alaranta: Seuraa Minua
Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi
Lotta: Jumalan kuva. Irti kahleista -blogi.
NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?
Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan
Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia
Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Herpert ja Maalaispoika)
Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää
Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007
M. K. & P. T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville
Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois
Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta
Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan
SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti
Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan
Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Kiitos, Herbert, ajatuksista. Itse olen miettinyt aivan samaa. Itselleni usko on uskoa Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä; ja siihen, että Jumala armossaan on minut pelastanut lapsekseen. On täysin eri asia elää tietyn elämäntapanormiston mukaan, kuin ”olla ja elää uskossa.” Valitettavasti huomattava osa vl-nuorisosta uskoo elämäntapaan, ehkä tietämättään, ehkä huomaamattaan. Enkä usko, että tuollainen suhde ”uskoon” on outo vanhemmassakaan väessä. Sinänsä se on surullista; mutta silti, Jumalan armo on joka päivä tarjolla katuvalle, syntiselle ihmiselle. Jeesuksen verenpisarat saavat puhdistaa tänäkin päivänä Häneen uskovan ihmisen; ja se on herätysliikkeemme ”virallinen” ja mielestäni tärkein sanoma, eikä se saisi jäädä ns. elämäntapanormisto-uskovaisuuden jalkoihin.
Uskon kyseenalaistaminen on erittäin pitkässä kuusessa, kun asenteet ja roolimallit iskostetaan vauvasta asti, niin tytölle kuin pojallekin. Sitä, mikä on osa ”normaalia” arkielämää ja omaa sosiaalista kulttuuria, ei yleensä ole helppoa asettaa kyseenalaiseksi.
Ja vaikka sen hoksaisikin nostaa oman ajattelemisen ja kyseenalaistamisen kohteeksi, tästä on vielä pitkä matka siihen, että pystyisi lähtemään ulos ja irrottautumaan tästä uskomusjärjestelmästä.
Jokainen vanhoillislestadiolainen tietää, että kyse ei ole vain kotikasvatuksesta. On muitakin ”voimia”.
SRK ylläpitää laajaa lapsi- ja nuorisotyötä sekä rippikouluja. SRK:n kouluttamat vapaaehtoistyöntekijät huolehtivat opetuksesta niissä. Lasten ja nuorten mielenmuokkaus on siis viety hyvin systemaattiseksi. Se on tarkkaan valvottua, että se on sisällöltään vain ”oikeaoppista”.
Lapsi- ja nuorisotyöllä on tietenkin ratkaisevan tärkeä merkitys herätysliikkeen säilymisessä. On SRK:n elinehto, että lapset januoret saadaan liitetyksi liikkeeseen tiukasti.
Tästä systemaattisesta mielenmuokkauksesta seuraa se, että aikuisenakin on todella vaikeaa kyseenalaistaa perinteen määräyksiä. Varsinkin kun ei itse tunne Raamattua. Ei siis kykene hengellisessä mielessä kyseenalaistamaan oppeja. 😦
Ihminen luottaa pohjimmiltaan hyvin kauan siihen mihin vanhemmat hänet kasvattavat. Ne asiat ovat hyvin syvällä. Hyvässä – ja valitettavasti myös pahassa.