SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

SRK:n johtokunta ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun vanhoillislestadiolaiset lastensuojelun tilanteesta vakavasti huolestuneet asiantuntijat ottivat siihen yhteyttä yli kaksi vuotta sitten,  tarjotakseen ammattiapua ja tukea lasten hyväksikäytön torjumiseksi ja tiedon levittämiseksi asiasta herätysliikkeen sisällä.

Asiantuntijat olivat ”kehottaneet purkamaan räjähteen ennen kuin se laukeaa vl-herätysliikkeen kylkeen”, kirjoitti anonyymi nimimerkki ”Jaffa” Mopin palstalla 16.5.2010 (teksti alempana kokonaisuudessaan). 

SRK:n johto torjui avuntarjouksen loukkaavana. Se turvautui myös painostukseen.  Johtokunta leimasi asiaa esittäneet jumalanvaltakuntaa vikoviksi, katkeroituneiksi eriseuran lietsojiksi, joiden oma sieluntila on epäilyttävä. Tiettävästi johtokunta vaati myös asiaa koskevien dokumenttien tuhoamista.

Johtokunnan  menettely perustuu herätysliikkeessä omaksuttuun vaikenemisen kulttuuriin, jossa mistään liikeeseen liittyvästä kielteisestä asiasta ei ole lupa puhua julkisesti, eikä varsinkaan ulospäin. Kaikkien liikkeen jäsenten tulee ensi sijassa olla lojaaleja kollektiiviselle yhteisölle, koska ”yhteistä rakkautta ei saa rikkoa”.

YTT, lastensujelun tutkija Johanna Hurtig vahvisti Helsingin Sanomien haastattelussa (29.9.2010), että jotkut SRK:n johtohenkilöistä ovat pitäneet tuomittavana vl-liikkeessä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittelyä julkisuudessa. Samassa lehdessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen puolestaan kiistää tämän. Samoin Voittonen ja SRK:n pääsihteeri kiistävät vaientamisväitteet Kaleva-lehden haastattelussa.

Olavi Voittosen mukaan hyväksikäyttörikosten käsittely julkisuudessa on ollut tarkoitushakuista, koska keskustelussa on esillä vain vl-liikkeessä sattuneet rikokset : ”Media kiinnostuu vain näistä tapauksista.”

Tosiasia kuitenkin on, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia on noussut toistuvasti esiin vl-liikkeen sisältä, ja lastensuojelun asiantuntijoilla on toisenlainen käsitys kuin liikkeen johdolla. 

Tämä korutont’ on kertomaa A.D. 2010, ja sitä säestää Helsingin Sanomien pääkirjoituksen tiukka, mutta asiallinen kannanotto. 

Kaikesta päätellen vanhoillislestadiolaisuus on joutunut historiansa vakavimpaan kriisiin  sitten 1960-luvun alun pappishajaannuksen. Yritykset vaientaa keskustelua ja salailla asioita eivät kriisiä helpota.

Uusimmat insestitapaukset paljastuivat syyskesällä sekä marraskuussa 2010: ”Rauhanyhdistyksen ex-johtaja vangittu epäiltynä insestistä” (HS 29.9.2010) ja Sukulaistyttöä hyväksikäyttäneelle miehelle ehdollista vankeutta (Kaleva 29.11.2010).

”Kirkon ja lestadiolaisuuden piirissä viime viikkoina esille tulleet lasten hyväksikäyttötapaukset antavat hätkähdyttävän kuvan siitä, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan suhtautua lakiin ja sen velvoitteisiin. Lapsiin kohdistuneiden rikosten vuosia jatkunut vähättely ja jopa peittely kertoo oikeustajun ja lähimmäisenrakkauden kieroutumisesta”, todetaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 16.5.2010.

Saman tyrmistyksen ovat kokeneet viime viikoina sekä ulkopuoliset että monet tavalliset vanhoillislestadiolaiset. On selvää, että tällaiset tapaukset saattavat heikentää yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan hengelliseen yhteisöön.

Sellaistenkin, jotka eivät itse ole yleensä kiinnostuneita seuraamaan liikkeensä johdon ratkaisuja.

Millaisista asioista lainvastainen menettely on kummunnut? Kuinka on mahdollista, että vanhoillislestadiolaisuudessa käytössä olevat menettelyt ovat parhaillaan valtionsyyttäjän selvitettävänä? Lehtitietojen mukaan kirkon käynnistämässä selvityksessä on tähän mennessä paljastunut yli sata tapausta, joista yli kolmekymmentä vanhoillislestadiolaisuuden piiristä.

[Alle vuoden kuluttua tämän kirjoittamisesta SRK:n johtokunta itse myönsi julkisesti, että herätysliikkeen piiristä on paljastunut 70-100 lasten hyväksikäyttötapausta, joista osa hyvin vakavia. Johtokunta myönsi myös, että tutkijatohtori Hurtigin tiedot pitivät paikkansa muiltakin osin, mm. 10-15 seurapuhujaa on syyllistynyt hyväksikäyttörikoksiin. Osa rikoksista on päästetty juridisessa mielessä vanhenemaan. Tämä tarkoittaa, että rauhanyhdistyksissä liikkuu vapaalla jalalla ties kuinka paljon lasten hyväksikäyttäjiä, joiden uhrit eivät ole koskaan saaneet mitään hyvitystä kärsimyksistään. Tästä tilanteesta ei kukaan herätysliikkeen vastuuhenkilöistä näy edelleenkään piittaavan. Toim.huom. 9.4.2011.]

Mitä SRK:n johtokunta ja mitä paikalliset rauhanyhdistykset ovat lopulta tehneet, kun herätysliike on joutunut syvään kriisiin leimauduttuaan välinpitämättömäksi heikompien suojelemisessa, ja opetuksessaan ristiriitaan Suomen lain kanssa?

*    *    *

Kysymyksiin tuskin haetaan vastausta Liperin suviseurojen kokouksissa, sillä SRK-lestadiolaisuuden opetukseen on kuulunut aina liikkeen erehtymättömyyden vakuuttelu. Kuvaan kuuluu viittaaminen vanhoihin kannanottoihin, joiden ratkaisuja Liperissä jälleen ylistetään ”muuttumattomiksi” ja ”siunauksellisiksi”.

On vaikea sanoa, onko asiaintilan lohdullisempi selitys, että vanhoillislestadiolaiset pedofiilien maallikko-rippi-isät ja -äidit eivät kertakaikkiaan ole tietoisia siitä, että lapsen hyväksikäyttö on rikos, vai se, että he olisivat niin häikäilemättömiä, että haluaisivat tietoisesti salata rikokset.

Samaa voidaan perustellusti kysellä SRK ry:n johtokunnan kohdalla, minkä itse lestadiolainen teologi Johannes Alaranta tekikin blogikirjoituksessaan Kotimaa24.ssä. 

“On vaarallista jos joku organisaatio tai ainakin sen johto, kehottaa jäseniään rikkomaan Suomen lakia. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että asioita ymmärtämätön joutuu vankeutuun salailun takia. Herää kysymys, mistä tämä johtuu. Toivon, että se johtuu siitä, ettei asia ole tuttu ja sitä ei ole vielä ymmärretty.

Toivon, ettei se johdu siitä, että on itse salattu törkeitä rikoksia ja pelätään tämän peittelyn paljastumista.” (Ripin nk. “olemus”).

Olipa syy kumpi tahansa, tilanne viittaa siihen, että vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vastuunkantajat, eli SRK:n johtokunta on yrittänyt väistää vastuutaan tai se ei ole alkuunkaan   perillä asioista.

Sekä SRK:n johto että liikkeen rivijäsenet tarvitsisivatkin kiireesti asiallista tietoa lasten hyväksikäyttörikoksista ja niiden torjunnasta.  

Liikkeen vastuunkantajat tarvitsisivat konkreettista tietoa laajemmikin ihmisoikeuksista kokonaisuudessaan, niihin liittyvistä velvoitteista ja lainsäädännöstä.

SRK:n johto torjui asiantuntijan ehdotukset

Tiettävästi eräät liikkeen sisällä olevat lastensuojelun asiantuntijat ovatkin olleet jo vuosia sitten yhteydessä SRK:n johtoon, tarjoten ammattiapua uhreille sekä ehdottaen koulutuksen järjestämistä  SRK:n vapaaehtoisille lapsi- ja nuorisotyöntekijöille. 

Asiantuntemusta tarjottiin  myös aihetta koskevien kirjoitusten julkaisemiseen SRK:n omissa lehdissä (Päivämies, Siionin Lähetyslehti, Siionin Kevät).

SRK:n johtokunta on kuitenkin tyrmännyt ehdotukset. Tapaukseen liittyy lisäksi painostamista SRK:n ”veljien” taholta.

Asian esille nostaneiden henkilökohtainen uskonvakaumus, sielun tila, oli asetettu kyseenalaiseksi, perustellen että he ovat ryhtymässä arvostelemaan Jumalan valtakuntaa.  

Tässä nousee esiin tuttu kuvio. Kävi samoin kuin lukuisissa muissakin keskustelualoitteissa herätysliikkeen sisällä. Avoin keskustelu ja parannusehdotukset törmäävät SRK:n johtoon (johtokunta, puheenjohtaja ja palkattu pääsihteeri). 

Ongelmien esiin nostaja syyllistetään ja hänen uskonsa asetetaan kyseenalaiseksi. Keskustelua rakentavalla mielellä  avanneen ihmisen motiivit joutuvat halpamaisesti leimatuksi  “elämässään epäsonnistuneen” toiminnaksi. 

Hänestä voidaan jopa levittää ilkeämielisiä huhuja, mikä on helppoa sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä. Häntä voidaan uhata  taivaspaikan menetyksellä, ja paikka “Jumalanvaltakunnassa” on vaakalaudalla.

Nimimerkki Jaffa kirjoitti Mopin palstalla  lastensuojelun asiantuntijoiden yrityksistä saada informaatiota SRK:n kautta rauhanyhdistyksiin ja herätysliikkeen jäsenille lasten suojelemiseksi:

“Yli kahden vuoden ajan ovat muutamat vl-kristityt olleet yhteydessä SRK:hon tämän pf-ongelman vuoksi. He ovat tarjonneet ammattiapua, esittäneet kirjoituksia Päivämieheen ja Siionin Lähetyslehteen, pyytäneet puhujainkokouksiin alustuksia pf-aiheesta, ja vaatineet leirityöntekijöille koulutusta lastensuojelurikosten välttämiseksi. Ovat kehottaneet purkamaan räjähteen ennen kuin se laukeaa vl-herätysliikkeen kylkeen.

Mutta mitä tekivät SRK:n veljet? Kokivat asian henkilökohtaisena loukkauksena, hyökkäsivät vastaan, vaikka heitä pyydettiin yhteiseen rintamaan. Huolestuivat pedofiilejä arvostelleiden vl-kristittyjen sieluntilasta. Puhuivat törkeistä yhteydenotoista, vikovasta mielestä, väärästä asenteesta, lihavaisista lampaista ja eriseuran lietsomisesta. Syyttivät SRK-urallaan epäonnistuneiksi ja siten katkeroituneiksi ihmishylkiöiksi. Vaativat vaikenemaan ja tuhoamaan kaiken aineiston. Eivät puhuneet lapsiuhreista ja heidän kärsimyksistään, eivät pedofiileistäkään.

Vaan pedofiilien arvostelijoita eivät unohtaneet tuomita, asettelivat myllynkiviä heidän kaulaansa. Tämän kaiken ovat kertoneet todisteiden kera ne, jotka SRK:n veljiä ovat puhutelleet. Jopa se ensimmäinenkin s-posti liitteineen taitanee olla tallessa, se josta kaikki alkoi.” (16.5.2010.)

Johtokunta on siis kieltäytynyt tarttumasta huolta kantavien ihmisten esiin tuomaan todelliseen ongelmaan. Se ei ole järjestänyt asiasta tiedottamista muullakaan tavalla. Tämä viittaa siihen että se on väistänyt vastuun kantamisen ja asioiden eteenpäin viemisen, vaikka sille oli toimitettu tietoa asiaintilasta.

Asenteita paljastaa myös Juha Heikkilän kirjoitus Siionin Lähetyslehdessä, jossa hän totesi: ”Emme halua lähteä mukaan sellaiseen toimintaan, jossa tavoitteena on julkisuushakuisesti paljastaa ihmisten lankeemuksia ja kyseenalaistaa Jumalan valtakunnan arvoa ja pyhyyttä.

Rauhanyhdistykset ja SRK eivät vastaa yksittäisten ihmisten rikkomuksista, eikä niille pidä osoittaa sellaisia tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Näiden yhdistysten tarkoituksena on järjestää ja tukea evankeliumin työtä. Yhteiskuntamme tuottaa jäsenilleen sosiaali-, terveys-, sivistys- ja oikeuspalveluja, joita uskovaiset vapaasti ja turvallisesti voivat käyttää.” (SL 1/2011)

Hämmästyttää, että Heikkilä on sitä mieltä, että liikkeessä, joka tekee ehkä maan laajinta lapsi- ja nuorisotyötä, ja jolla on yli 200 vapaaehtoistyöntekijää näissä tehtävissä,  ei tulisi valmentaa lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan tunnistamaan ja torjumaan liikkeen piiirissä mahdollisesti toimivat pedofiilirikolliset! Joita tähänastisten tuomioiden perusteella on mahdollisesti SRK:n puhujienkin joukossa.

Voittonen ja Hautamäki kiistävät painostamisen:  ”Ei ketään pyritty vaientamaan”

Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen haastatteli SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosta, ja kysyi:

”Miksi yhteisön jäseniä on syyllistetty hyväksikäytön tuonnista julkisuuteen?” Olavi Voittonen totesi, että hän ei tiedä tällaista tapahtuneen. Hän siirsi vastauksensa toisessa lauseessa huomion kokonaan muuhun asiaan.

Olavi Voittonen:  – Tämmöistä en tiedä tapahtuneen, silloin on mahdottomuus vastatakin. Asiat tulee hoitaa sekä sielunhoidollisesti että maallisen lain edessä.(HS 29.9.2010, A6)

Kalevan haastattelusta (30.9.2010): ”Monet eri lähteet syyttävät lestadiolaisjohtoa siitä, että ongelmista puhuminen on pyritty vaientamaan ja ongelmia peitelty. Voittonen kiistää tämän.

– Läpi aikojen on ymmärretty ja opetettu että pedofilia on yksiselitteisesti synti ja rikos. Ei ketään ole pyritty vaientamaan.

Voittosen mukaan pedofilian ennaltaehkäisyä tapahtuu laajasti liikkeen kaikessa toiminnassa, esimerkiksi saarnoissa ja muussa opetuksessa. Uhreja autetaan sielunhoidollisilla keskusteluilla ja ohjaamalla sosiaali- ja terveysviranomaisten hoitoon. 

Hautamäkikään ei ymmärrä vaientamispuheita.

– Emme ole pyrkineet vaientamaan. Nämä asiat pitää ottaa esille, totesi Hautamäki. (Kaleva 20.9.2010)

Hurtig: SRK:n johtajat eivät sallisi seksuaalisen hyväksikäytön  tuomista julkiseen keskusteluun

Lastensuojelun tutkija YTT Johanna Hurtig toteaa HS:n haastattelussa (29.9.2010), että eräät herätysliikkeen johtajat ovat hiljattain tuominneet liikkeessä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön tuomisen julki.

– Suviseuroissa käytettiin sellaista käsitettä kuin kevätmyrsky. Yhteisöllisistä epäkohdista puhuminen julkisuudessa on vastoin yhteisön perinteitä, Hurtig kuvaa.

Hurtigin mukaan johdossa ollaan tätä nykyä kylläkin yksimielisiä siitä, että hyväksikäyttäjät pitää viedä oikeuteen.

– Se on ymmärretty, ettei seksuaalista hyväksikäyttöä hoideta anteeksiantamuksella. Mutta edelleenkään ei vakavistakaan epäkohdista puhuminen ole toivottavaa julkisuudessa.”

Lasten suojeleminen ei olisi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä uskottavassa jamassa, mikäli se olisi yksin liikkeen johdon vastuulla.

Onneksi useimmat tavalliset uskovaiset vanhemmat ovat vastuullisia ja täysjärkisiä ja haluavat huolehtia lapsistaan. Heillä vaarana voi olla vaarallinen hyväuskoisuus suhteessa omaan yhteisöön, kuten Johanna Hurtig on todennut. Hän on korostanut myös ev.-lut. kirkon vastuuta kirkon piirissä toimivien liikkeiden valvonnassa.

-Ev.-lut. kirkon vastuu lasten hyvinvoinnista koskee myös vanhoillislestadiolaista yhteisöä.

– Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä. Tällaiset kysymykset eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita, painottaa Hurtig.

SRK:n Omertà – vaikenemisen kulttuuri, keskinäisen rakkauden rakennelma

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen kulttuuri, johon myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 16.5.2010 viittasi, ei nykyisellään rohkaise rivijäseniä toimimaan aktiivisesti lastensuojelukysymyksissä. Tämä sisäinen kulttuuri toimii päinvastoin tehokkaana pelotteena ja uhkana asioiden vapaalle käsittelylle. Myös rikosten ilmoittamatta jättäminen ja uhrien vaientaminen ovat tuloksia samasta yhteisökulttuurista.

Kyse on eräänlaisesta Italian mafian omertàan verrattavasta kurinpidosta, oman yhteisön suojelusta. Kauniin ja puhtaan, täydellisen kuvan ylläpidosta, johon kaikki liikkeen jäsenet on sitoutettu.

Uskovaiset myös itse sitoutuvat tähän, koska lojaalisuuden palkinto on turvallisuus taivaspaikan säilymisestä ja paikka maallisessa sosiaalisessa verkostossa omassa yhteisössä. Nämä ovat yksilön kannalta voimakkaita emotionaalisia ja sosiaalisia motiiveja vaieta.

Vaikenemisen laki vaatii, että oman yhteisön sisällä tapahtuneista pahoista asioista, jopa rikoksista, ei ole luvallista laverrella ulospäin.

Tähän kulttuuriin perustui myös vanhoillislestadiolaisen tutkijan asiantuntemuksen ja avuntarjouksen torjuminen SRK:ssa. Silloinhan olisi pitänyt myöntää että lapset saattavat todellakin olla vaarassa Jumalan valtakunnassakin.  

Olisi pitänyt myös ryhtyä käsittelemään liikkeen sisällä tapahtuneita rikoksia, joista oli siihen saakka vaiettu. Olisi pitänyt ehkä alkaa puhua ääneen myös tästä vaikenemisen kulttuurista sinänsä.

Hauras ”keskinäinen rakkaus” ei kestä avoimuutta

Vaikenemisen lakia perustellaan keskinäisellä rakkaudella, eikä yhteisön rakkautta saa rikkoa. Se on synti.  Juho Kalliokoski kirjoittaa blogissaan:

”Tämä Raamatun jaekin lienee tässä yhteydessä monelle meikäläiselle tuttu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ”rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1.Piet.4:8). Keskinäinen rakkaus, armo ja anteeksianto yleensä ottaen lienevät niitä käsitteitä, jotka nostetaan esiin perusteltaessa, miksi synninpäästön rikoksestaan saanutta rikollista ei tule ilmiantaa viranomaisille eikä yleensäkään puhua asiasta kenellekään.”

Keskinäinen rakkaus on SRK-lestadiolaisuudessa niin hauras, että se rikkoutuu jo pieniltäkin tuntuvista syistä.  Jo pelkästään meikkaaminen tai korvakorut murtaisivat tämän rakkauden, ja siitä syystä ne ovat kiellettyjä.

Jos liikkeen jäsen aloitteellisesti haluaa nostaa lestadiolaisvanhempien ja kaikkien liikkeen jäsenten tietoisuutta ja kykyä tunnistaa pedofiilien toiminta jotta uudet rikokset voitaisiin estää, tämä merkitsee SRK:n johtokunnan näkökulmasta valtavaa uhkaa yhteisön  sisäisen rakkauden rakennelmalle.

Silloinhan väistämättä alettaisin puhua myös jo tapahtuneista rikoksista.  Ei ei ei ei ei, sillä silloin rakkaus murtuisi! Ei saa muistella! Ei saa puhua pahaa kenestäkään meikäläisestä! Upotettu armonmereen!! 

Vaikenemisen velvoittavuutta perustellaan myös sanomalla: ”Sinä olet noussut Jumalanvatalkuntaa vastaan”. Vanhoillislestadiolaisuus ja sen keskusyhdistys SRK ry. ovat koskemattomia koska ne ovat Jumalasta. Se joka rohkenee arvostella vanhoillislestadiolaisten toimintaa, on käynyt käsiksi ja koskemaan itse” Jumalan silmäterään”. Kuka uskaltaisi pistää Jumalaa silmään?

Se on jo varmasti niin paha synti, että saako sitä millään koskaan anteeksikaan? Tällaisella retoriikalla on monet vaiennettu, monet painettu hiljaisiksi.

Yksilön omatunto kollektiivin vallassa

Vanhoillislestadiolaisuuden kollektiivin valta perustuu juuri tähän vaikenemisen kulttuuriin. Siitä ovat nousseet myös liikkeen ihmisoikeuksiin liittyvät vääristymät ja suoranaiset laittomuudet. Pahoista asioista ei saa puhua. Eikä varsinkaan ulospäin.

Vääryyttä kärsineille tai jopa rikoksen uhreille ei osoiteta myötätuntoa. Heistä vaietaan. Myötätunto heikoimpia kohtaan ”rikkoisi rakkautta”.  Monikin yksityinen lestadiolainen toki tuntee omassatunnossaan, että kaikki ei ole hyvin, ja että jotkut joutuvat kärsimään täysin syyttä, mutta hän onnistuu työntämään tosiasiat ja myötätuntonsa johonkin piiloon omalta itseltään, voidakseen ”säilyttää uskon ja hyvän omantunnon”.  

Vanhoillislestadiolaisuuden vaikenemisen kulttuuri on se  kulttuuri, johon Helsingin Sanomien pääkirjoituskin viittasi. Pääkirjoituksen kirjoittaja näyttää tunteneen liikkeen toimintatavat.

Kyse on erikoislaatuisesta yhteisöllisestä vaikenemisesta, jota harva yksilö rohkenee rikkoa. Ne jotka ovat tätä kokeilleet, ovat saaneet tuta seuraamukset henkisessä, hengellisessä ja psyykkisessä selkänähassaan.

Juho Kalliokoski kyselee, mihin vaikenemisvaatimus lopulta perustuu:

”…vanhoillislestadiolaisuudessa kuitenkin näyttää olevan pedofilian suhteen korjattavaa. Ei siinä, että heitä yhteisössämme on – heitä on siellä, missä on ihmisiä – vaan siinä, miten siihen varaudutaan ennalta, miten se osataan tunnistaa ja miten siihen reagoidaan.  – – …olennaisin syy kohuun on se, kuinka yhteisön taholta – SRK:ta myöten, väitetään – uhreja on painostettu vaikenemaan epämääräisillä ja epäraamatullisilla perusteilla, jotka ilmeisesti jollain tapaa liittyvät rippiin tai, pikemminkin, anteeksiantoon. Kun kerran Aimo Hautamäki epäilee ripin liittymistä tähän, miksi hän on käyttänyt puheenvuoronsa julkisuudessa puolustaen rippisalaisuutta – tilanteessa jossa sitä on uskonyhteisössämme käytetty väärin?

Ellei kyse olekaan ripistä eikä siis rippisalaisuudestakaan, mistä tässä vaikenemisen velvollisuudessa on kyse ja mihin se perustuu?”

SRK ry:n  taitamaton ja suorastaan vastuuton johtaminen on ajanut koko herätysliikkeen nyt sen vakavimpaan kriisiin sitten 1960-luvun pappishajaannuksen.  SRK:n johtokunnalla ei kuitenkaan itsellään ole näyttänyt olevan  halua korjata tilannetta.

Myös Helsingin Sanomat peräänkuuluttaa vastuullista johtajuutta  ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vastuuta.

”Yhteisön johto – myös paikallinen – kantaa kuitenkin vastuuta yhteisön kulttuurista. Jos hyväksikäyttäjiä suojellaan ja lapsiin kohdistuvia rikoksia vähätellään eikä viedä tutkintaan, kulttuuri ei ole terve. Kirkon johdon pitää kantaa vastuuta siitä, että sen sisällä toimivien herätysliikkeiden kulttuuri on terve.

Vastuun kantamiseen kuuluu se, että myös oikeudellisessa mielessä vanhentuneet rikokset selvitetään ja syylliset velvoitetaan kohtaamaan uhrinsa ja sovittamaan tekonsa.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä teki tärkeän ratkaisun päättäessään selvittää, voitaisiinko 20 vuotta vanha vakava rikos ottaa vielä oikeuden käsittelyyn. Rikosoikeudelliset vanhenemissäännöt eivät poista tuskaa, jota uhri joutuu kantamaan lopun elämänsä.

Myös kirkon ja lestadiolaisen liikkeen sisällä pitää selvittää vanhatkin vääryydet, vaikka se tekisi kipeää. Uuden alun edellytys on totuuden tunnustaminen.

Kirkon ja eri uskonnollisten ryhmittymien johtajien pitää nyt ottaa todellinen johtajuus ja ohjata joukkonsa noudattamaan lakia ja suojelemaan kaikkein heikoimpia.”

Tiettävästi ev,-lut. kirkko on sitoutunut noudattamaan ihmisoikeuksia. Kirkon tulisi selvittää, miten on sen suurimman herätysliikkeen laita.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Nimimerkki Jaffan jatkokommentti 18.5.2010.

Lisää aiheesta:

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6.

 Pia Alatorvinen: SRK:n Voittonen: Ketään ei ole pyritty vaientamaan. Kaleva 20.9.2010.

Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010.

Johannes Alaranta: Ripin nk. “olemus”. 12.5.2010.

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Lucas: Syytteet insestistä

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Advertisement