NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?


Helsingin Sanomien Nyt-liite pyysi lukijoilta kirjoituksia siitä, miltä uskosta luopuminen tuntuu. Kaksi kirjoitusta julkaistiin Venla Rossin toimittamassa jutussa lehden numerossa 21/2010: helluntailaistaustaisen 26-vuotiaan naisen ja vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuneen Teuvo Moisan (32) kirjoitukset.

Eri hengellisistä yhteisöistä irrottautuneiden ihmisten kokemukset muistuttavat toisiaan. Tämä ilmenee Nyt-liitteen kertomuksista ja lukiessa Kristiina Komulaisen kuvausta omista kokemuksistaan. Hän jätti taakseen Jehovan todistajien yhteisön.

Näissä kaikissa tapauksissa on kyse kasvatuskristillisyydestä. Ihminen on liitetty ankaria normeja ja ehdotonta kuuliaisuutta vaativaan  yhteisöön jo vauvasta saakka.

Kasvatuskristillisyyden nurja puoli: turvattomuus ja epäaitous

Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten lapsi- ja nuorisotyö alkaa usein, kun lapsi on kolmivuotias, rauhanyhdistyksen omassa pyhäkoulussa ja päiväkerhossa. SRK  kouluttaa itse vapaaehtoistyöntekijät ohjaajiksi. Leikki-ikäisten uskontokasvatusta voimistetaan päivittäisellä kotiopetuksella (esim. Antti Halosen kirjoitus Synnyt anteeksi, Päivämies 14/2009 ).

Tällöin uskominen ja ankara uskonyhteisö kytketään jo varhain lapselle elintärkeisiin kiintymyssuhteisiin, joista hänen hyvinvointinsa on täysin riippuvainen: omiin vanhempiin.

Lapselle on elintärkeää, että hän saa osakseen vanhempiensa rakkauden,  hyväksynnän  ja päivittäisen huolenpidon. Lapsen psyykkiselle kehitykselle on lisäksi välttämätöntä saada kokea, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä ja iloisia.

Lapsella on siten luontainen tarve olla lojaali vanhemmilleen. Lapset yrittävät hyväksyä ankaratkin uskomukset, vaikka siitä olisi heille haitallisiakin seuraamuksia.

Lapsi koettaa mukautua vanhempiensa toiveisiin ja vaatimuksiin, viimeiseen asti. Silloinkin kun vanhemmat kasvattavat lapsensa noudattamaan ahdistavia uskomuksia, sivuuttavat lapsensa tarpeet ja jopa riskeeraavat lapsensa hyvinvoinnin.

Vanhempien rakkauden ja hyväksynnän kytkeminen ehdollisena hengellisyyteen ja normien noudattamiseen kasvatuskristillisyyden kautta on omiaan altistamaan lasta ja nuorta epäaitoon vuorovaikutukseen omien vanhempiensa kanssa.

Epäautenttinen suhde omiin vanhempiin voi leimata vahingollisesti muitakin ihmissuhteita aikanaan aikuisena, esimerkiksi parisuhdetta ja suhdetta omiin lapsiin.

Lapsi ei rohkene ”ajatella ääneen”, ilmaista vapaasti, mitä mielessä liikkuu.  Auktoriteetin pelko ja uhka oman persoonan hyväksynnän kadottamisesta voivat myös johtaa pelkotiloihin ja jatkuvan turvattomuuden kokemukseen. Tämä voi johtaa  psyykkiseen riippuvuuteen,  mikä tässä läheisessä kiintymyssuhteessa omaksuttuna strategiana puolestaan voi johtaa yleiseen riippuvuustaipumukseen.  Esimerkiksi läheisriippuvuuteen, ”kiltin tytön syndroomaan”, suorittamispakkoon, työnarkomaniaan, alkoholi-, huume- ja läääkeriippuvuuteen tms. Tällaiset rakenteet tarjoavat toimintamahdollisuuksia myös lasten hyväksikäyttäjille.

Lapsi tai nuori pelkää hylätyksi tulemista. Hän voi kokea syvää turvattomuutta ja suorastaan kosmista yksinäisyyttä. Pelko on sikäli todellinen, että toisinaan niin myös käy, että vanhemmat hylkäävät uskonliikkeestä irrottautuneen lapsensa.

Tiukkahenkisen uskonnollisuuden arvomaailman ankaruus voi johtaa yhteisössä heikoimpien kuten naisten ja varsinkin lasten tarpeiden sivuuttamiseen ”Jumalan nimissä”. Tämän ovat osoittaneet  viimeaikaiset vanhoillislestadiolaisuudessakin paljastuneet hyväksikäyttörikokset ja niiden salaaminen.

Irrottautuminen kodin  vaativasta hengellisyydestä on vaikea psyykkinen prosessi, vaikka aikuistuessaan samalla olisikin oivaltanut, että sen tyyppinen hengellisyys on omalle elämälle vahingollista.

Lisäksi lapsen ja nuoren oma aito hengellisyys voi kääntyä  ahdistavaksi teeskentelyksi ja kaksinaismoraaliksi. Tämä johtaa  oman hengellisyyden kuivumiseen pinnalliseksi suorittamiseksi. Voi käydä niinkin, että ihminen kadottaa hengellisyyden ulottuvuuden elämästään kokonaan.

Jotkut luopuvat kokonaan kristinuskosta irrottautuessaan ankarasta yhteisöstä. Jotkut taas kokevat voivansa elää aidommin ja luontevammin kristittynä irrottauduttuaan liikkeestä. Monihan jättää uskonyhteisön nimenomaan voidakseen elää rehellisesti sellaisena kuin on, ilman kaksinaismoralismia ja teeskentelyä, johon ankarien elämäntapasääntöjen vaatimukset ovat johtaneet.

Moni siis ”jättää uskon” voidakseen uskoa – omana itsenään.

Teuvo Moisa: Käännekohtana kysymys, mikä on elämässä tärkeintä

 – Olen vanhoillislestadiolaisen perheen yhdeksästä lapsesta kolmanneksi vanhin. Lapsena iltarukouksia luettiin joka ilta ja jotkut asiat, kuten telkkari, olivat syntiä. Kyllä me tv:tä silti joskus katsottiin, kirjoittaa Teuvo Moisa.

– Muistan, että kuusivuotiaanakysyin äidiltä, kuinka Jumala oikein voi olla olemassa, kun sitä ei näe. Äiti ja veli vastasivat aika ankaraan sävyyn, että kyllä se vaan on.

– Uskonto aiheutti minulle ongelmia sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Lestadiolaisuudessa opetetaan että synnit voi saada anteeksi – mutta kun teki mieli jotain syntistä, aloin kelata, että voiko Jumala oikeasti antaa tällaistakin anteeksi.

Se ahdisti ja minulla oli muun muassa pakkoneuroottisia oireita. Opinnotkaan eivät sujuneet, ja kävin usein mielenterveystoimistossa. Kaikki ongelmat eivät tietenkään johtuneet vain uskosta.

”Olen nyt onnellisempi”

Käännekohta tapahtui kerran, kun luin erästä ajanhallintaopasta. Siinä neuvottiin miettimään, mikä on elämässä tärkeää ja mikä oli kaiken tarkoitus. Ajatukset siirtyivät nopeasti Jumalaan ja joihinkin Raamattu-juttuihin. Aloin miettiä, että hei,  joku puhuva käärme.

Usko haihtui nopeasti, varmaan kymmenessä sekunnissa.

Kaikesta siitä mikä uskoon liittyy, ei ole helppo luopua. Vaikka en enää uskonut, jatkoin jonkin aikaa lestadiolaisten rauhanyhdistyksellä käymistä, koska en keksinyt muutakaan tekemistä. Kaikki sosiaaliset kontaktit olivat sieltä. Nyt olen löytänyt niitä muualtakin, esimerkiksi pöytäjääkiekon parista.

– Olen ollut onnellisempi. Yritän miettiä tekojeni maanpäällisiä seurauksia ja toteuttaa jonkinlaista humanistista etiikkaa.

En halunnut olla tekopyhä  – jätin seurakunnan 19-vuotiaana

Jo isovanhempani olivat helluntailaisia, samoin myös vanhempani ja minä. Kuulun yhä virallisesti seurakuntaan, mutta en ole käynyt siellä seitsemään vuoteen, kertoo 26-vuotias nainen NYT-liitteessä.

– Koin, että en voisi enää elää niiden oppien mukaan. En halunnut olle myöskään vain tapauskovainen, koska se on mielestäni tekopyhää. Lisäksi seurakunnassamme oli tapahtunut kaikenlaisia ikäviä asioita, esimerkiksi pedofiliaa.

– Näiden asioiden paljastuminen johti siihen, että menetin uskoni.

– Silloinen kumppanini oli myös helluntailainen. Irtautumiseni seurakunnasta vaikutti parisuhteeseemme. minä halusin käydä ulkona ja pitää hauskaa. Eroomme oli tosin muitakin syitä.

– Nykyään ei tarvitse joka asian kohdalla miettiä, tekeekö oikein vai väärin. Vaikeinta oli kertoa isovanhemmilleni, että en enää käy seurakunnassa. Aluksi välttelin aihetta, mutta nyt olen kertonut sen suoraan.

– Ajattelen nykyisin, että uskon yhä jollakin lailla, mutten tarvitse siihen seurakuntaa. Ne ovat ihmisten keksimiä, toisten tekemisten seuraammiseen tarkoitettuja yhteisöjä.

Kristiina Komulaisen rankat kokemukset

TV-juontaja Kristiina Komulainen on kertonut julkisuudessa Me Naiset -lehdessä omasta irrottautumisprosessistaan Jehovan todistajien yhteisöstä.

Siilinjärveltä kotoisin oleva Kuorosota-ohjelmasta tuttu juontaja eli nuoruutensa  tiiviisti Jehovan todistajien yhteisössä. Hänen äitinsä on Jehovan todistaja, isä ”tavallinen luterilainen”. Lapset kasvatettiin äidin uskoon. Kristiina kertoo, että nuorena hän otti tarjotun maailmankuvan itsestäänselvyytenä, mutta välillä vaivasi tunne, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

Komulainen on todennut, että lapsena ei  kykene kyseenalaistamaan sitä maailmakuvaa, johon tulee kasvatetuksi.

– Kun on syntymästään asti oppinut katsomaan maailmaa tietyllä tavalla, on todella vaikea huomata, mikä on oma ajatus ja mikä ulkoa tullutta. Olikin rankkaa tajuta, että oma maailmankuvani olikin ulkopuolelta opetettu, ei omani.

Kristiinaa hämmensivät Jehovan todistajien käsitykset esimerkiksi naisten ja miesten rooleista. Liikkeessä opetetaan, että mies on perheen pää ja vaimon tehtävä on tukea miestä.

– Aloin vähitellen huomata, etten itse voi seistä näiden ajatusten takana. Istuin hengellisissä kokouksissa ja samaan aikaan pohdin, ettei tämä ole minun juttuni.

Oman itsen rakentaminen vei kymmenen vuotta

Kristiina alkoi suhtautua entistä suvaitsevaisemmin  erilaisiin uskonnollisiin suuntauksiin. Seurasi elämänvaihe jolloin hän kamppaili sisimmässään vuosien ajan kasvatususkontonsa ja omien näkemystensä välillä.

Häntä auttoivat keskustelut ystävän kanssa, joka oli entinen helluntailainen. Ystävältä Kristiina sai selkeän neuvon: palaa takaisin tai mene täysillä eri suuntaan.

– Aluksi en edes huomannut olevani välitilassa uskoni kanssa. Tuntui vain, että olen tukehtumaisillani. Ystäväni avulla tajusin, että raastavinta on asian märehtiminen. Ymmärsin, että minun oli tehtävä päätös.

Vihdoin, parikymppisenä Kristiina päätti erota Jehovan todistajista.

– Fyysisesti se oli helppoa, hoidin asian kirjeellä, mutta henkisesti viestin lähettäminen oli järkyttävän vaikeaa.

Ystävät lakkasivat tervehtimästä

Erottuaan Jehovan todistajista Kristiina huomasi yhtäkkiä olevansa täysin tyhjän päällä. Jokainen lapsuudessa opittu asia piti käydä läpi ja kyseenalaistaa.

– Uskonto muodosti ympärilleni suojakerroksen, joka vietiin pois. Jouduin miettimään nollasta asti, kuka olen ja mihin uskon.

– Minulla oli pitkään huono omatunto. Mietin jatkuvasti, että olen paha ihminen. Uskonnon oppiminen vei 20 vuotta, mutta henkinen irtaantuminen kesti kauan, kymmenen vuotta.

Uskonnon mukana katosivat myös monet ystävät. Kadulla tutut Jehovan todistajat eivät enää tervehtineet, vaikka Kristiina olisi moikannut. Se tuntui pahalta, sillä epävarma Kristiina arvioi itseään muiden mielipiteiden kautta.

Kristiinan mielestä asiat olisivat silti voineet olla pahemminkin. Hän tuntee ihmisiä, joiden vanhemmat ovat kieltäneet lapsensa kokonaan liikkeestä eroamisen jälkeen. Hänen oma perheensä suhtautui päätökseen ymmärtämyksellä eikä tuominnut. Myös kaikki hänen sisaruksensa ovat eronneet Jehovan todistajista.

– On rikkaus, että on joutunut käymään ne asiat läpi, vaikka sitä ei saanutkaan aikoinaan valita, Kristiina Komulainen toteaa.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi K-mo.

 Lisää aiheesta:

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet  Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies. (Julkaistu Hakomajassa.)

Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta: ohjeita miten valmistella irrottautuminen hyvin (Laatija Hakomaja-tiimi, pohjautuu artikkeliin How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church)

Ari: Vapaan pudotuksen hetki

Gepardi: Herätyssaarna (1.Tess.4:21)

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Katarooma: Vl-usko ja kapea maailma

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Humanismi (Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat FETO ry:n sivusto aiheesta)

Teuvo Moisa: Vapaampaa yhteisöllisyyttä lestadiolaisuuden jälkeen. Uusi Suomi -blogi.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Omasta valinnasta: Lapselta ei kysytä

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

Syntien taakka nelivuotiaalle

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

M@mma: Minulla ei ollut äitiä

Onnellinen ratkaisu: Minun tarinani 🙂

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Anonyymi: Uskon kieltäminen – mikä neuvoksi?

Rosanna Serkamo: Kristiina Komulainen jätti Jehovan todistajat. Me Naiset 25.03.2010.

Saara Tuomaala: Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Vesa Häkli: Uskonlahko ahdisti suosikkijuontajaa. Katso 31.3.2010.

TV2: Ankara usko ja lapsuus 7.3. klo 21, Inhimillisessä tekijässä : katsottavissa Areenassa (Haastateltavana mm. Teuvo Moisa)

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Lasinen meri Nivalan seuroissa (Anna-Maija Ylimaula)

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Vl-vanhempi: Liian paljon lähipiirissä romahtaa, jos nostan asiat julkisuuteen

Hakomajan keskusteluja:

Miten kielsit uskosi?

“Uskon kieltäminen”

Se on nyt sitten tehty

Yhä useampi jättää vl-liikkeen

Advertisements

7 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eroaminen uskosta, hengellisyys, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kontrollointi, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, normit, nuoret, opilliset kysymykset, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, syntien anteeksiantamus, televisio, televisiokielto, tulevaisuus, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ystävyys

7 responses to “NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

  1. Neutriino

    Jännä että Teuvo Moisa ei keksinut tekemistä jätettyään yhteisön. 🙂

    Itse en ole ollut koskaan aktiivi missään yhteisössä. Olin vaan ihan tavallinen evlut, kunnes päätin jättää kirkon.

    Minulla tuli siitä vapauden ja rauhan tunne. En ole enää vastuussa kirkon toimista. En vähillä rahoillani kustanna sen naisvihaa enkä homovihaa.

    Kirkon jättäminen ei merkinnyt minulle uskosta luopumista.

    • Vesku

      Kyllä Teuvo keksi tekemistä. Pelaa nykyään menestyksekästä pöytäjääkiekkoa tiiviissä harrastajayhteisössämme :)!

  2. Tikkari

    Ehkä vaikeinta fundamentalistisen vanhoillislestadiolaisuuden jättämisessä onkin se että ryhtyy elämään ”tavallista elämää”.

    Pitääkin vaan tyytyä siihen. Ei ole mitään suuria ihmeitä tavoiteltavana. Ei enää odota, että jostain tulee joku jumalallinen johdatus, joka ratkaisee ongelmat ja muuttaa tilanteen hyväksi.

  3. Matkamies Maan

    Kyllä mäkin nuorempana mietin uskon kieltämistä. Olin monissa kiusauksissa. Ja pelkäsin… pelkäsin sitä että jos uskon kiellän en pääse taivaaseen. Ja nyt olen tyytyväinen etten uskoani kieltänyt… on se minulle kuitenkin sen verran iso tuki ja turva! Sinulle joka nyt mietit näitä niin kehottaisin että elä tee päätöksiä liian hätäisesti. Rukoile ylhäältä voimaa. Kiusauksia on kaikilla.

  4. Erilainen

    Itse olen elänyt VL yhteisön ulkopuolella teini-iästä asti, vaikka synnyin lestadiolaiseen perheeseen. Sukummekin oli lestadiolaisvoittoinen. Tästä huolimatta en koskaan sielustani kokenut mitään yhteistä vl yhteisön kanssa. Lähdin kotoakin alaikäisenä saadakseni olla oma itseni. Olen tänäpäivänä suunnattoman onnellinen – lestadiolaisuudesta ei koskaan ehtinyt kasvaa taakkaa. Se ei yksinkertaisesti ollut minulle koksaan mahdollinen vaihtoehto. Ainoa mitä olen harmitellut on että satuin syntymään sellaiseen perheeseen joka kuului ko. yhteisöön.

  5. Freesoul

    Ehkä osa meistä on vain tuollaisille tiukkisyhteisöille immuuneja jo syntyessään, ei jää tarvetta virrenveisuuteen eikä synkkämielisyyteen tai hartauteen. On vain suunnaton helpotus, kun kukaan ei enää odota, että eläisi tavalla, joka on aina tuntunut itselle äärimmäisen väärältä ja pahalta. Enkä nyt puhu perheestäni, joka on minun tapauksessa tosi hyvä ja edelleen rakas, vaan yhteisöstä – ei hyväkään perhe poista sitä tosiasiaa, että lestadiolaisuus on totaalinen yhteisö, jossa etenkin naisen ulkomuotoa ja itsemääräämisoikeutta pidetään kurissa.

  6. Papu

    Minä tunnen hyvin paljon ex-lestoja, joista monet ovat enemmän tai vähemmän vakavalla tavalla masentuneet tuon uskon takia. Siitä lähdettyään tai jo silloin kun ovat vielä kuuluneet firmaan. Minä muiden mukana. Myös muiden sisarusteni, jotka ovat eronneet uskosta on pitänyt käydä terapiassa vuosikausia, ettei kärsisi loppuikää todella kovasta helvetinpelosta. Kun pikkulapsesta asti väitetään, että jos teet sitä ja tätä, joudut helvettiin, eikö se ole kenenkään mielestä raakaa lasta kohtaan? Olen kärsinyt monta vuotta kovasta helvetinpelosta, ja nyt olen pikkuhiljaa pääsemässä sen yli. Ainakin nyt toivon niin. Mä olen tietääkseni ihan hyvä ihminen, enkä minä syytä ketään siitä minkälainen minusta on tullut. Tämä usko vaan pistää välillä vihaksi. Siis sen seuraukset. Ihmisistä minulla ei ole pahaa sanottavaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s