”Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.
Linjaman mukaan vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi. Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.
Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.
Topi Linjama julkaisi Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).
Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.
Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.
Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”. Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.
Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”
Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.
Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”
Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.
Vanhukset ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja toimii pelotteena. Tämä on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.
Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama. ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”
Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:
”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.
Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.
Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.
Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja
Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.
Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.
Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.
Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.
Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.
Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.
Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?
Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?
Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.
Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.
Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.
Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.
Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.
Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.
Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.
Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”
Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja
* * *
”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”
Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.
Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.
Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.” Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”
Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:
”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.
Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”
Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:
”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”
Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”
Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”
Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:
”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.
Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010
Myös Kalevan pääkirjoituksessa 6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin, jotka ovat lisänneet esimerkiksi pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:
”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.
Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.
Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.
Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”
* * *
Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.
Lue myös:
Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia
Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.
Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)
Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla
Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa
Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”
Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)
Eroon hengellisestä väkivallasta (Pekka Asikainen, Topi Linjama)
Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan
Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”
Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.
Hoitokokous (Wikipedia)
Juho Kalliokoski: Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun
Hoitokokoukset pitää selvittää!
Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan
Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?
Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa
Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa
”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
”Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.”
Tällasella on nimikin. Montakin nimitystä. Rumia nimityksiä. Mutta miksi minäkään en uskalla sanoa mitään julkisesti muuten kuin nimettömänä netissä?
Kristuksessa ,Jeesuksssa ei ole pelkoa;ihmisten säännöissä kylläkin..ei lestadiolaisuus ole mikään ihme,sääntöineen ja käskyineen.Pelkiä ihmisten käskyjä,sivuuttaen Kristuksen ,Jeesuksen Armon
Voiko ensimmäisestä kommentista päätellä että vl-liikkeessä on paljon pelkureita, pelottelijoita ja pelkoa.
Ulkopuolisena tuntuu aivan mahdottomalta käsittää, että aikuiset ihmiset antavat joidenkin holhota itseään. Aikuisella ihmisellä on tasan tarkkaan itsestä kiinni alistuuko holhottavaksi.
Joo olen kyllä samaa mieltä edellisen kanssa, kuitenkin tiedän että armoneuvoihin verhotut pelottelut on aika yleistä vl piireissä , onnekseni en enää kuulu niihin noin uskonnollisessa mielessä.
Myös esikoislestadiolaisuuteen on tullut viimeisen 20 vuoden aikana vähän samantapainen uhkailujen kulttuuri. Tosin mitään seurakunnasta ulos sulkemisia tai muita vastaavia sanktioita ei ole.
Mutta annetaan selvästi ymmärtää että ellei ole kuuliainen lapinvanhimmille, niin on Jumalan vihollinen.
Pelko on voimakas ase tasan niin kauan kun pelottelijaa uskotaan. Siksi on tärkeätä sanoutua kaikesta tuollaisesti väärään vallankäyttöön kytkeytyvästä propagandasta irti, Jeesuksen nimessä.
Jeesus on rakkauden ja rauhan mies, hän ei ole valtuuttanut ketään ihmistä nousemaan toisten yläpuolelle määräilijäksi. Kaikki sellaiset toimet ovat ihmisoppia, käytettäköön niistä kuinka uskonnollisia termejä ja mielikuvia hyvänsä.
Syntikäsitys olisi yksi tärkeä keskustelun aihe. Melko suuri osa liikkeessämme synneiksi saarnatuista asioista on erilaisia normaalielämään liittyviä kieltoja ja tapoja.
Elämäntavoista on tehty autuuden ehto. Ne ovat ”isien perinnäissääntöjä”, jotka voivat joillekin olla ihan hyviä, mutta ne ovat kuitenkin sellaisenaan ei-hengellisiä, ”yhdentekeviä” asioita, joiden tekeminen tai tekemättä jättäminen ei saa eikä voi olla autuuden ehto. Eikä ole Raamattua johon ne perustuvat. Mutta niiden noudattaminen saarnataan uskomisen merkiksi ja autuuden ehdoksi. Tässä on ristiriita. Jos niitä ei noudateta, niin silloin ry:llä katsotaan, että tyyppi on teoillaan kieltänyt uskonsa. Tilannetta ja erilaisia asioita ja tapoja täytyisi kuitenkin arvioida vain ja ainoastaan Jumalan sanan pohjalta.
mitä se vanhoillislestadiolaisuus oikeastaan on??????????????????+++
Jatkan vielä -en jaksa lukea noita pitkiä selon tekoja, ehkä pitäisi itse tulla joihinkin kokouksiin mukaan. Omat perheeni läheiset kokemukset vanhoillislestadiulaisuudesta ovat kylläkin järkyttävää kuultavaa. Vitsa, ankara kuritus, monenlainen aatteen nimissä koettu nöyryytys näyttivät leimaavan päiviä. Minulla, luterilaisen papin perheessä varttunneena, ei ollut ainakaan lapsien suhteen mitään pahempaa painostusta. Äitikin taisi siitä hengissä selvitä.
Ärsyttää valitus! Ettehän te voi parantaa sitä tilannetta syyttelemällä SRK:ta ja odottamalla että teidän johtajat muuttaa asioita oikealle tolalle. Teidän pitää tietenkin ihan itse vaan puuttua tilanteeseen. Toimia itse. Vaikuttakaa siinä seurakunnassanne että pelottelu ja painostus loppuu. Vaihtakaa vaikka johtajat näin aluksi!
”Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko” (Topi Linjama, Kalevassa 29.5.2010)
”Pohjois-Koreassa karmivinta on hiljaisuus”
(Petteri Tuohinen, Helsingin Sanomissa 3.10.2010)
Hoitokokouksia järjestetään yhä nykyisinkin. On faktatietoa, koska kokouksen kohteena oli tuntemani henkilö. Täysin varmuudella järjestettiin viime vuonna eräässä Oulun lähikunnassa kolme hoitokokousta, joista ainakin yhdessä oli erittäin hurjan kuuloinen meno. Pohjimmiltaan syynä olivat poliittiset erimielisyydet. En viitsi tarkemmin näitä tässä mainostaa, mutta kyllä näitä on 2000-luvullakin ihan useampi ollut. Etelä-Suomesta minulla ei ole kummemmin tietoa, täät Helsingin suht tuoretta tapausta lukuunottamatta.
No, tuosta Hgin sattumuksesta voi sanoa, että ”hoidettaviksi” joutuneet (päässeet) ovat opetuksellaan ja lausunnoillaan aika voimakkaasti erottautuneet liikkeen perinteisestä linjasta, jota myös Jumalan valtakunnan ääneksi kutsutaan, vaikka tämä termi ei täällä kai legitiimi olekaan. Faktatietoon perustuen siis tällaistakin kehtaan väittää.
Edelliseen kirjoitukseen ja poliittiseen motiiviin viitaten: on se merkillistä, että motiivi tosiaan on aina vallankäyttö, sovinismi, pelko, politiikka, peittely jne. Harvemmin kuulee sanottavan, että keskustelujen syy (siis hoitokokousten, se on legitiimi sana) on harhaoppisuuden ilmeneminen. Tai jos onkin, näillä foorumeilla se harhaoppinen on tietysti Oulun kuuria.
O tempora!
TL kyseli: ”Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?”
O. Voittosen Amerikan matkan puhe Phoenixissa paljastaa että TL osui tasan oikeaan. Seurakunnasta on tullut yhtä kuin jumala.
Voittonen sanoi ”Ajassa liikkuu niitä jotka vaativat muutosta, mutta on turvallista uskoa niin kuin isät ovat uskoneet, niin kuin ovat uskoneet ne, jotka ovat päässeet perille. Jumalan valtakunta ei ole, niin kuin Jim lainasi Paavalin sanaa ensimmäisestä Korinttolaiskirjeestä, Paavalin tai Apolloksen varassa, eikä yhdenkään meistä, me olemme vain palvelijoita, kukin osaltamme valtakunnan työmiehiä, tapahtuipa se sitten kodissa tai yhteisesti.
Mutta valtakunta on Jumala, Herra Jeesus Kristus on sen herra, ja hänen lupauksensa on tämä: Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”
Valtakunta on Jumala? Taidatko sen selvemmin sanoa.
PS. Moppi on julkaissut Voittosen puheen Mopin palstalla. Lukekaa.
Harvoin näkee näin tarkoitushakuista poimintaa. Koko muu puhe jätetään täysin huomiotta. Edellisessä lauseessa O.V. nimen omaan sanoo, että Jumalan valtakunta ei ole ihmisten varassa. Miksi tätä ei huomioida yhtä aikaa toteamuksen ”valtakunta on Jumala” kanssa? Jumalan valtakunta on nimensä mukaisesti Jumalan. Se on kuningaskunta, jonka kuningas on Jumala ja Hänellä on siellä kaikki valta. Jumalan valtakunta ei ole demokratia. On pelkästään oikein korostaa Jumalaa ihmisten sijaan.
Ei ollut tarkoitushakuista. Puheessa on esitelty tämänkaltainen rakennelma, sanatarkka sitaatti:
”valtakunta on Jumala, Herra Jeesus Kristus on sen herra”. Jumala siis onkin jokin ”valtakunta”?
Tällaista ajatusrakennelmaa ei löydy enempää Raamatusta kuin Katekismuksestakaan.
En tiedä mitä O.V. on ajatellut tuon sanoessaan ja onkohan tuo edes oikein kopioitu. Ilmeisesti siinä on äänellistä puhetta kirjoitettu ylös. Joka tapauksessa on aika jännä, että Belastus tietää heti mitä O.V. tarkoittaa.
Tarkoitushakuista on ottaa vain kolme sanaa. O.V. korostaa Jumalan kaikkivaltiutta, aivan niin kuin täälläkin on selitetty: http://www.evl.fi/katekismus/isameidan/27.html
Terve, nimimerkki Lammas!
Kommenttisi on jouduttu siirtämään ö-mappiin, sillä emme julkaise anonyymeina kommentoijien tunnistamiseen pyrkiviä/liittyviä kommentteja.
Elä sinä silti luovu keskustelusta, vaan muotoile kysymyksesi hieman toisin. 🙂 Terv. blogin toimitus.
Ihmettelen vl-liikkeen perinteistä linjaa että mikä se on? Viiskytluvulla sai ääneestää vaikka kommunisteja eikä sitä katsottu pahalla, kuuskytluvulla ei koskaan arvioitu kenenkään uskoa harhaoppiseksi tms eikä vielä ollut hoitokokouksia ja varhaisemmassa vaiheessa vain raamattu oli ohjenuorana ja silloin todettiin ettei muita ohjenuoria tarvita eikä mitään äidin neuvoja niin haluaisinkin tietää kun nykyään on näitä sääntöjä tullut suuntaan jos toiseen niin mikä tässä on nykyään isiemme perinteistä uskoa, minun jo liki 90-vuotias isäukkoni sanoi että vl alkoi hylkäämään perinteitänsä jo viisikymmentäluvulla ja siitä perinteisestä vl-liikkeestä ei ole kuin muisto ja kulissit jäljellä ja oikeasta uskosta ei enään tietoakaan, ja jos joku kehtaa erottautua nykylinjasta liikaa ja koettaa etsiä oikeaa usko niin alkaa ”sielunhoidolliset” toimenpiteet niinkuin ”rautakansleri” sanoi siis yhteisön ”erehtymättömyyttä” ei vieläkään saa arvostella ja lipsua linjasta niinkuin ennen. Mikä on siis vl-liikkeen perinne? Ei sellaista taida ollakaan.