Ai mutta ei lapsia?


Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.

Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.

Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.

Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.

Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.

Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.

Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.

Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!

Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.

Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.

Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.

En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.

Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.

Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi nimim. Rosie.

Lue myös:

Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)

Maailma mustavalkoinen – blogin ja sarjakuva-albumin aiheena lapsettomuus

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Selittämätön lapsettomuus. Kaks’Plus -keskustelu.

Keskustelu lapsettomuudesta ja tuttavien kyselyistä – Vauva.fi

Lapsettomus – Perhe.fi

Lapsettomuus – keskustelu Mopin palstalla.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Vilja Paavola: Parisuhde. Päivämies 24.7.2016.

Simpukka ry. Lapsettomien yhdistys

5 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, avioliitto, häpeä, ihmisarvo, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, leimaaminen, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

5 responses to “Ai mutta ei lapsia?

  1. Anna

    Löysin kirjoituksesi hieman sattumalta kun etsin lapsettomuusblogeja.

    Olen itse lapseton ja uskova (ev.-lut.) nainen, ikä 36-v. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa yli 10 vuotta ja lapsia ei siis toiveista huolimatta ole siunaantunut. En enää haaveilekaan lapsesta ja olen aika sinut lapsettomuuteni kanssa ja osin jopa varsin tyytyväinen siihen, mutta silti toinen osa asiaa on lapsettomana eläminen toisten ihmisten keskellä, sosiaalinen puoli.

    En sanoisi että lapsettomuudessa on kyse ollenkaan pienestä asiasta. Itse asiassa kyseessä on asia joka voi mullistaa ihmisen elämän monella tasolla: oma psyykkinen jaksaminen, usko, ja sosiaalinen elämä voivat joutua kovalle koetukselle. Itse olen kokenut asian tiimoilta uskon kriisiäkin, ja se onkin ollut lapsettomuuden ehkä vaikeinta antia.

    Kuvaamasi erilaiset tilanteet ja reaktiot lapsettomuuteen ovat tuttuja. Seurakunnassa voi olla aika vaikeaa lapsettomana…Meillä on tästä paljon kokemusta. Olemme mieheni kanssa vaihtaneet jopa seurakuntaa sillä perusteella että lapsipainotteisuus ja ulkopuolisuuden tunne on alkanut ahdistaa liikaa. Erilaisena ei ole helppoa olla. Ideaalina seurakuntana koemme sellaisen missä on erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä eikä vain lapsiperheitä ja jossa toiminnassa huomioidaan eri ryhmät.

    Voimia sinulle mitä elämä sitten tuokin tullessaan vielä. Herran haltuun.

  2. Aira

    Lestadiolaisuus on niin vahvasti perhekeskeinen juttu ja äitiys on iso asia. Monilapsisuus on ikään kuin itsestään selvyys. Niin vain on, lapsia vain tulee eikä siihen kiinnitetä huomiota että niitä tulee. Jos tulee vaan jokunen ja nekin harvoin silloin seuraa puhuttelu. Mutta lapsettomuus onkin sitten asia erikseen. Ja tytön pitää olla kiltti ja sopeutua. Poika saa ollakin vähän railakas, kunhan palaa taas ruotuun. Näin minä nämä koen. Nämä on mun kokemuksia. Toisilla voi olla erilaisia kokemuksia.

    • Anonyymi

      Joo, kun vaan ajattelenkin miltä tuntuisi olla lapseton aviopari lestadiolaisena niin alkaa ahdistaa hirveästi. Kiitos Herralle etten ole lestadiolaiseen perheeseen syntynyt. Mutta ei lapsettomuuden käsittely muidenkaan uskovien piirien kanssa helppoa ole.
      Usein tunnen itseni ulkopuoliseksi molemmissa ryhmissä: lapselliset uskovat ja lapsettomat ei-uskovat. Kyse on niin perustavaa laatua olevista elämän asioista: uskovaisuus ja lapsettomuus. Usein tuntuu että voimme kääntyä asiamme kanssa vain Herraan puoleen, ja ehkä se onkin hyvä niin.

  3. Nimetön

    Itselläni on hieman erilaisia kokemuksia lapsettomuudesta. Odottelimme kahdeksan vuotta lapsia kuuluvaksi, turhaan. Sinä aikana elimme elämäämme kuitenkin onnellisesti niissä puitteissa mitä lapsettomuus toi tullessaan: aikaa itselle ja puolisolle, omalle työuralle, matkustelulle. Emme kärsineet erilaisuuden tunteesta, emmekä KOSKAAN kohdanneet ikäviä tai kyseenalaistavia kommentteja lapsettomuudestamme. Hyvin fiksusti ihmiset aina meitä kohtelivat. Tosin olimme itse aika avoimia tilanteestamme, ei jäänyt sijaa epäilyille, vaikka asia ei joka tapauksesssa muille sen enempää kuulunutkaan.
    Lapsettomuushoitojen avulla saimme sitten kaksi ihanaa lasta. Näistä hoidoista on monenlaisia ajatuksia ja asenteita, selkeää yhteistä kannanottoa tähän ei ymmärtääkseni ole. On iso asia ryhtyä siihen prosessiin ja on syytä tuntea hoidon kaikki vaiheet jotta olisi valmis perustelemaan ennen kaikkea itselleen, onko hoito eettisesti ja Jumalan edessä kestävää. Hoidot läpikäyneinä, suosittelen edelleen miettimään kahdesti. Varmasti on Jumalan tarkoittama elämä meidänkin lapsillamme, sitä en tohdi kyseenalaistaa ja toivottavasti ei kukaan. Mutta täytyy muistaa, että prosessissa syntyy runsaasti alkaneita elämiä, ja parin täytyy ottaa kantaa siihen miten alkioihin suhtautuu. Näkemyksemme on, että elämä alkaa siitä ihan alusta, eli alkiot ovat alkaneita elämiä. Niitä voi tulla vaikkapa kaksikymmentä. Onko voimia tarjota niille kaikille elämän mahdollisuus? Omalta kohdaltamme olemme sitoutuneet viemään prosessiin loppuun saakka pakastettujenkin alkioiden osalta, muuten asian kanssa on mahdoton elää.

  4. Ilona-täti

    Kun elää lestadiolaisyhteisössä, silloin lapsettomuus tai ”hitaampi” tahti lapsten saamisessa korostuu. Meille on siunaantunut vain kaksi lasta, ja lähipiirissä ja suvussakin on useita uskovaisia perheitä joissa on vain yksi lapsi. Nämä joutuu usein ”silmätikuksi”. Lapsia odotetaan ja synnytetään ympärillä koko ajan. Tilanne jossa joutuu silmätikuksi, voi olla hyvin raastavaa niille, joille raskaaksi tulo ei olekaan niin helppoa, eikä sitä lasta kuulu vaikka kuinka vauvakuumeilisi. Tai sitten raskaus alkaa ja päättyy kesken aina vaan, yhä uudestaan. Se on psyykkisesti ja sosiaalisesti tavattoman raskasta ja kuluttaa voimia.

    Tätä harva suurperheinen uskovainen käsittää. Selän takana vihjaillaan ehkäisystä. Vanhatkin ihmiset syyllistyy tähän… Mielestäni monille uskovaisille olisi hyväksi kohdata omassa lähipiirissä myös sitä, ettei lapsia todellakaan tule kaikille. Uskon, että heräisi mieli ymmärtämään elämän moninaisuutta ja joutuisi näkemään ettei lasten saaminen ole itsestäänselvää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s