Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto


Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yhdessä muiden luterilaisten kirkkojen kanssa ilmaissut katumuksensa ja pyytänyt anteeksi Lutherin, Melanchtonin ja heidän seuraajiensa toteuttamaa ja hyväksymää väkivaltaa ja vainoa. Luterilaiset vainosivat ns. anabaptisteja eli uudelleenkastajia uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-1600-luvulla. He jatkoivat vainoa myös myöhemmin historian kuluessa eri puolilla maailmaa.

Luterilaisten kirkkojen edustajat ovat pyytäneet anteeksi myös sitä, että kirkot ovat julkaisseet vuosisatojen ajan harhaanjohtavia tietoja anabaptisteista, vaienneet heihin kohdistuneista vainoista sekä sivuuttaneet kirkkohistorioissaan anabaptisteille tehdyt vääryydet.

Yhteisessä katumus- ja hartaustilaisuudessa maailman luterilaisten kirkkojen edustajat pyysivät anteeksi ”Jumalalta ja mennoniittisisarilta ja –veljiltä” vääryyksiä, joihin aikaisempien sukupolvien luterilaiset olivat syyllistyneet.

Vainot ja siten syyllisyys eivät historiallisista syistä suoraan välittömästi ole koskeneet suomalaisia evankelis-luterilaisia, vaikka olemmekin luonnollisesti mukana kollektiivisessa sovinnonteossa ja velvollisuutemme on sitoutua sen jatkotoimiin.

Tapahtuma tarjoaa meille myös mahdollisuuden oivaltaa, mistä kollektiivisessa katumuksessa, anteeksipyytämisessä ja sovituksessa on pohjimmiltaan kysymys, yhteisön ja yksilön kannalta.

Anteeksipyynnön ja sitä edeltäneen useita vuosia kestäneen sovintoprosessin toteutti Luterilainen maailmanliitto (LML) puheenjohtajansa, amerikkalaisen piispan Mark S. Hansonin johdolla. Sovinnon toinen osapuoli, vääryyttä kärsineiden edustaja  ja anteeksi antaja on 500 vuoden takaisia anabaptisteja nykyisin edustava maailman 1,6 miljoonan jäsenen mennoniittiyhteisö, Mennonite World Conference (MWC), edustajanaan puheenjohtaja Danisa Ndlovu ja pääsihteeri Larry Miller.

Koskettava sovintokokous ja siihen liittyvä yhteinen katumusrukous- ja anteeksiantohartaus pidettiin 22.7.2010 Stuttgartissa, osana LML:n yleiskokousta. Suomen kirkkoa edusti paikalla delegaatio, jossa oli mukana sekä kokeneita että nuoria teologeja.

Yleiskokous edustaa maailman 145:tä luterilaista kirkkoa, joihin kuuluu yhteensä noin 70 miljoonaa jäsentä, mukaan lukien mm. suomalaiset vanhoillislestadiolaiset.

Malli lestadiolaisuuden sovintoprosessille?

Historiallinen luterilaisten kristittyjen anteeksipyyntö osoittaa jälleen kerran todeksi sen, että ihmisoikeusrikkomuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä on hyvin hankala painaa unohduksiin. Ne eivät unohdu.

Niitä voi yrittää sulloa historian roskatynnyreihin, mutta niillä on taipumus pulpahtaa aina yhä uudelleen esiin. Piilottelussaan eivät ole kovin hyvin onnistuneet edes maailman voimakkaimmat sotilasdiktatuurit.

Epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksien muisto säilyy ihmisten mielissä. Muisto siirty ja siirretään sukupolvelta toiselle. Vaikenemisella ja mitätöimisellä ei rakenneta rauhaa eikä sovintoa.

Tilanteen rauhoittaminen vaatii lopulta kuitenkin aina yhteisön käsittelyn, erehdysten tunnustamisen ja sovituksen tavalla tai toisella. Tätä myös kristinusko on aina opettanut painottaessaan katumusta, syntien tunnustamista, anteeksisaamista ja anteeksi antamista.

LML:n ja MWC:n yhteisesti suunnittelema ja toteuttama, valmisteluineen useita vuosia kestänyt sovintoprosessi tarjoaa jälleen yhden mallin vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokouksia koskevalle herätysliikkeen anteeksipyynnölle. Sovittelu on mahdollista, jos sitä todella halutaan.

Asiasta on tunnetusti käyty julkista keskustelua vuosien ajan. Pidemmällä tähtäimellä on selviö, että SRK-lestadiolaisten yhteisön on jollain tavoin ratkaistava, millä tavoin se käsittelee uhrien kärsimyksen liikkeen syyllistyttyä vakavaan henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan.

On selvitettävä myös väkivallasta kärsimään joutuneiden ihmisten ohittaminen, tosiasioista vaikeneminen ja kärsimysten mitätöinti. Ilman asian ratkaisua joutuvat myös seuraavat vl-sukupolvet kantamaan kollektiivisen syyllisyyden taakkaa, oman yhteisönsä  tuhansiin ihmisiin kohdistaman ja edelleen selvittämättömän väkivallan seuraamusta.

Se ero näillä kahdella tapauksella on, että vanhoillislestadiolainen herätysliike on johdon tasolla itse tylysti torjunut sovittelutarpeen. Luterilaiset kirkot sen sijaan tarttuivat – reilusti mutta toki satoja vuosia myöhässä – anabaptistien vainojen kysymykseen  ja ryhtyivät tarmokkaasti etsimään yhteistä ratkaisua vääryyttä kärsineiden edustajien kanssa.

Ketään ihmistä tai mitään yhteisöä ei voida ulkopuolelta pakottaa katumiseen ja anteeksipyyntöön. Jokainen tietää, että pakon edessä suoritettu katumus ja parannus ei ole sydämen katumusta ja parannusta. Voidaan kai ymmärtää niin, että halu katua ja tunnustaa omia erehdyksiään on sekin Jumalalta lahjaksi saatu mielenmuutos.

Luterilaisten anteeksipyynnön tausta

Luterilaisen maailmanliiton yhdestoista yleiskokous kokoontui 20.-28.7.2010 Stuttgartissa. Yksi kokouksen pääaiheista oli historiallinen sovinto, luterilaisten kirkkojen anteeksipyyntö mennoniittien uskonyhteisöltä maailmanlaajuisesti. Kysymys on 1500-luvulta lähtien tapahtuneista anababtistien eli uudestikastajien vainoista, jotka johtivat Euroopassa raakaan väkivaltaan: mestauksiin, elävältä roviolla polttamisiin ja muihin maallisen hallinnon kirkkojen tuella harjoittamiin julmuuksiin. Toisin sanoen katolisen kirkon kahleista vapautuneet protestantit murhasivat toisia protestantteja ja käyttivät siinä katolisen kirkon inkvisitiosta tuttuja, mitä  julmimpia menetelmiä.

Reformaation isät Martti Luther ja Philip Melanchthon antoivat arvovaltansa ja teologisen tukensa vainoille ja väkivallalle puheillaan ja kirjoituksillaan. Dokumentit osoittavat, että Luther ja Melanchthon antoivat useita jyrkkiä ja väkivallan sallivia lausuntoja uudestikastajista. He eivät pelkästään hyväksyneet ihmisten vainoamista ja heihin kohdistettua fyysistä väkivaltaa, vaan jopa kannustivat vallanpitäjiä siihen sekä maallisin että teologisin perustein.

Silloinen maallinen hallinto käytti arvovaltaisten kirkonmiesten tuomitsevia puheita ja kirjallisia lausuntoja hyväksi uudestikastajiin kohdistamansa vainon legitiimeinä perusteluina. Keisarikunnassa laadittiin uskonpuhdistajien tukemana laki,  joka mahdollisti vainoamisen ”laillisesti”.

Luther joutui ottamaan kantaa anabaptisteiksi nimitettyjen kristittyjen tappamiseen vuonna 1527. Hän antoi suostumuksensa laille ja kuolemantuomioille, vaikka tapahtumia hänen omien sanojensa mukaan olikin ”kauheaa katsella”.

Luther perusteli anabaptisteille määrättyä kuolemantuomiota hengelliseltä kannalta  neljällä näkökohdalla:  1) Anabaptisteilla ei ole annettavaa Jumalan sanan saarnaviralle; 2) Anabaptisteilla ei ollut tarkasti määriteltyä oppia; 3) Anabaptistit tukahduttavat ”oikean opin” saarnaamisen; 4) Anabaptistit eivät pitäneet tärkeänä noudattaa maallisen hallinnon määräyksiä kieltäytyessään sotapalveluksesta.

Keisarikunnan valtiopäivät vahvistivat vainoamisen ja kuolemantuomiot mahdollistaneet lait Speyerin valtiopäivillä 1529. Samoilla valtiopäivillä uskonpuhdistusliikkeen puolelle asettuneet ruhtinaskunnat tekivät protestin, jossa ne kieltäytyivät noudattamasta uskonasioissa enää katolisen enemmistän opetusta. (Tästä protestista juontuu nimitys protestantit.) Tuloksena oli päätös, jossa protestanteille annettiin ensimmäistä kertaa virallisesti laillinen oikeus toteuttaa uskonpuhdistusta, eli ”luterilaisuudesta tehtiin sallittu uskonto” katolilaisessa Roomalais-Saksalaisessa Keisarikunnassa.  Päätettiin, että kunkin ruhtinaskunnan uskonto määräytyy ko. hallitsijan uskonnon mukaan.

Mutta on paradoksaalista, että samalla anabaptistien toiminta kiellettiin kuolemantuomion uhalla. Koska kuolemantuomio koski kaikkia baptisteja, tapahtumaa on pidetty lain varjolla toteutettuna kansanmurhana. Keisari Kaarle V:n allekirjoittamassa laissa käskettiin kaikkia keisarikunnan hallitsijoita ja upseereita ”…että jokainen uudelleen kastettu tai joka kastaa uudelleen,olkoon mies tai nainen, ja ymmärtäväisessä iässä, tuomitaan ja saatetaan luonnollisesta elämästä kuolemaan tulella ja miekalla tai vastaavalla kunkin tapauksen mukaisesti, ilman sitä edeltävää hengellisen tuomarin inkvisitioita”.

Lisäksi säädettiin, että mikäli joku ei tuo lapsiaan kastettaviksi, hän joutuu tuomituksi saman lain nojalla, ja myös ettei kukaan saa olla ilmiantamatta ketään, joka saattaa yrittää paeta näitä määräyksiä.

Lutherin hyväksyntä tällemenettelylle ilmenee hänen lausunnoistaan. Hän kirjoitti vuonna 1536:

”Se että kapinamielisistä opin uskonkappaleista tulee rangaista miekalla, ei tarvitse lisätodisteita. Loppujen lopuksi, anabaptistit pitävät kiinni opinkappaleista, jotka käsittelevät vauvojen kastamista, perisyntiä, ja inspiraatiota, joilla ei mitään yhteyttä Jumalan Sanaan, ja vastustavat sitä toden teolla. — Maalliset viranomaiset ovat velvoitetut estämään ja peittelemättä rankaisemaan vääristä opeista. — Sillä ajatelkaapa vain, mikä katastrofi seuraisi sitä, että lapsia ei kastettaisi? — Tämän lisäksi anabaptistit eroavat kirkoista — ja he muodostavat omia papinvirkoja ja seurakuntia, mikä on myös vastoin Jumalan käskyä. Tästä kaikesta käy ilmi selvästi, että maallisten viranomaisten pitää määrätä ruumiillinen rangaistus rikkojille –. Myös silloin, kun on kyse pelkästään hengellisestä opinkappaleesta kiinnipitämisestä, kuten vauvojen kastaminen, perisynti, ja tarpeeton erottautuminen, — me päätämme, että itsepäiset lahkolaiset täytyy näissäkin tapauksissa  tappaa.” (Armstrong; Luther: Pamphlet 1536; suomennos.)

Jälkiä uskonpuhdistajien tuomitsevista lausumista on edelleen luettavissa luterilaisen kristinopin perusteksteistä, Tunnustuskirjoista. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksessa esiintyy useita anabaptistit ankarasti tuomitsevia lausuntoja.

Sittemmin on käynyt ilmi, että siihen aikaan oli myös sellaisia luterilaisia teologeja, jotka julkisesti vastustivat vainoamista. Esimerkiksi Lutheria hieman nuorempi aikalainen, stuttgartilainen uskonpuhdistuksessa aktiivisesti toiminut teologi Johannes Brenz (1499-1570), kuului niihin, jotka eivät hyväksyneet anabaptistien vainoa. Brenz oli siis luterilaisena päätynyt toisiin ajatuksiin kuin Luther, samoista teologisista lähtökohdista.

Tämä osoittaa, että samassa historiallisessa tilanteessa oli silloin mahdollista olla myös toista mieltä. Olisi ollut mahdollista asettua vastustamaan kirkollisia ja maallisia vallanpitäjiä. Lutherin ja Melanchtonin asettumista julmuuden ja väkivallan kannattajiksi on vaikea puolustella, vaikka historialliset kulloisenkin ajan erityispiirteet ja  rajoitukset onkin otettava huomioon.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta tarkastella anabaptisteihin kohdistetun vihan syvempiä syitä, mutta ilmeisenä syynä oli heidän feodaaliyhteiskunnan ilmapiirissä erittäin radikaalina pidettävä pyrkimyksensä kohti yksilöllistä, omakohtaista  uskonelämää ja samoin pyrkimyksensä asettaa kristityn omatunto yhteiskunnan vaatimusten ja vallankäytön edelle. He katsoivat lisäksi, että liittyminen Kristuksen seuraajaksi tulee olla vastuuntuntoisen aikuisen ihmisen ratkaisu. Lapsikastetta he pitivät sekä epäraamatullisena että hengellisesti merkityksettömänä.

Silloisia kirkkoja, niin katolisia kuin uusia protestanttisiakin, kauhistutti ajatus, että tavalliset ihmiset ottaisivat uskonnon vapaasti omiin käsiinsä ja tulkitsisivat Raamattua itsenäisesti. Anabaptistit vaativat valtion otteen irrottamista uskosta, ja tästä eivät myöskään maalliset ruhtinaat pitäneet. Rangaistus tästä harhaoppisuudesta oli teloitus.

Kertomukset väkivallasta tallella – Marttyyrien peili

Tuhansia uudestikastettuja tuomittiin kuolemaan julmilla tavoilla. Heitä kidutettiin eri tavoin, poltettiin roviolla, mestattiin, hirtettiin, hukutettiin ja haudattiin elävältä. Heiltä riistettiin lapset ja omaisuus. Myös heidän teologisia kirjoituksiaan tuhottiin polttorovioilla.

Tätä tapahtui kaikkialla uskonpuhdistuksen ajan Keski-Euroopassa 1500-1600-luvulla, mm. Sveitsin, Itävallan, Saksan, Hollannin, Belgian ja Ranskan kaupungeissa.

Mennoniitit ovat säilyttäneet omassa perinteessään suuren määrän vainoihin liittyviä kertomuksia. Tiedemann van Brahgtin Hollannissa vuonna 1631 kokoamassa teoksessa Martyrs Mirror (Marttyyrin peili) on 1500 sivulla selostettu 800 anabaptistien ihmiskohtaloa luterilaisten tai osin myös katolisen kirkon kiduttajien ja teloittajien käsissä. Teoksen eri laitoksissa on kuvituksena 1600-luvun piirroksia teloituksista.

Marttyyrikertomukset ovat edelleen elävä osa mennoniittien perinteellistä hartauselämää. Marttyyrikertomusten toistaminen yhä uudelleen sukupolvesta toiseen jumalanpalveluksissa on ollut vuosisatojen ajan luomassa mennoniittien hengellistä identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta. (Kuvassa:  Anneke van den Hoven elävältä hautaaminen Brysselissä 1597. Muita säilyneitä piirroksia täällä.)

Lisäksi  Edmund Hamer Broadbent on kuvannut anabaptistien vainoja ja johtohenkilöiden kohtaloita v. 1931 ilmestyneessä teoksessaan The Pilgrim Church  (osin suomennettu nimellä Seurakunnan vaellus).

Yleiskokous päätti anteeksipyynnöstä

LML:n yleiskokouksen yksi päivä, 22.7. 2010, oli varattu kokonaan anabaptisien vainoja kokevan kysymyksen hallinnolliseen käsittelyyn osana kokouksen virallista asialistaa, sekä  asian hengelliseen ratkaisuun: luterilaisten kirkkojen kollektiiviseen katumukseen ja anteeksipyyntöön mennoniittojen kirkkokunnalta. Yleiskokouksessa asiasta pidettiin useita puheita ennen päätöksentekoa. LML:n puheenjohtaja, Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon piispa Mark S. Hanson totesi puheessaan, että luterilaiset uskonpuhdistajat syyllistyivät evankeliumin sanoman väärinkäyttöön hyväksyessään väkivallan ja vainoamisen uskonnollisin perustein. Myös Englannin kirkon arkkipiispa Rowan Williams johdatteli teemaan teologisella johdantopuheellaan.

Kokouksessa kuultiin myös mennoniittojen edustajien puheenvuorot, minkä jälkeen äänestyksellä virallisesti hyväksyttiin LML:n anteeksipyyntö mennoniittikirkoille. Eri maiden delegaatioiden jäsenet, suomalaiset muiden mukana, hyväksyivät yksimielisesti liittokokouksen päätökseksi lausuman “Action on the Legacy of Lutheran Persecution of Anabaptists”.

Asiakirjassa ilmaistaan luterilaisten kristittyjen suru ja katumus tapahtuneesta sekä sitoutuminen yhteisesti anabaptisteihin ja heidän seuraajiinsa kohdistettua väkivaltaa, vainoa ja kärsimysten sivuuttamista koskevaan anteeksipyyntöön.

Kokouksessa todettiin, että tämän päivän luterilaiset eivät tietenkään ole suoraan syyllisiä reformaattoreiden aikaisiin synteihin, mutta anteeksipyynnöllä halutaan sovittaa menneisyyden haavoja ja osoittaa, että tämän päivän luterilaiset kristityt pitävät menneitä tekoja kristillisen uskon vastaisena, syntinä lähimmäisiä vastaan. Siten se on pyydettävä anteeksi niiltä joita vastaan se on kohdistunut, kuten Raamattu opettaa.

Historian väkivallanteot ovat muodostuneet taakaksi ja jopa yhteistyön esteeksi myös luterilaisille kirkoille seuduilla, jotka ovat myös mennoniittikirkkojen vaikutusaluetta, erityisesti Kanadassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Sovinnonteolla rakennetaan kristittyjen kirkkokuntien välistä luottamusta ja yhteistyötä myös tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Puhutteleva katumus- ja sovintohartaus

Välittömästi tämän ”järjestöllisen” päätöksen jälkeen kokousedustajat ja kutsuvieraat siirtyivät jumalanpalvelukseen, jossa vietettiin katumus- ja rukoushetki. Kahdessa erillisessä toimituksessa toteutettiin rukoillen anteeksipyyntö. Alttarilla ollut katumuksen violetti väri vaihtui valkoiseen ääriään myöten täynnä olevassa salissa.

Yhteisessä rukouksessa ja katumushartaudessa luettiin marttyyrikertomuksia, joita mennoniittien on tapana toistaa jumalanpalveluksissaan. Luterilaisten puolelta ilmaistiin katumus tapahtuneesta. Molempien maailmanliittojen puheenjohtajat antoivat oman todistuksensa ilmaisten halunsa sovintoon. Mennoniittojen edustajat, MWC:n presidentti Danisa Ndlovu ja pääsihteeri Larry Miller, ottivat liikuttuneina vastaan anteeksipyynnön. Paikalla oli myös kymmenittäin muita mennoniittiyhteisöjen jäseniä. Samalla he kertoivat monien vainottujen uskonveljiensä ja –sisartensa rukoilleen vainoojiensa anteeksiannon puolesta ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

He vakuuttivat anteeksiannon olevan osa kristittyjen yhteistä uskoa Kristukseen, joka on sovittanut kaikkien ihmisten synnit.

Anteeksiannon ja sovinnon osoituksena he luovuttivat LML:n puheenjohtajalle mennoniittien yhteisenä lahjana mäntypuisen jalkojenpesuastian, symbolina anteeksi antamisesta ja sitoutumisesta keskinäiseen rakkauteen ja palvelemiseen.

Sekä mennoniittien että luterilaiskirkkojen edustajat painottivat puheissaan kristittyjen yhteistyötä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Yhteinen rukous ja raamatunluku oli hengellisesti puhutteleva ja eheyttävä kokemus, yhtenä suomalaisten delegaatiossa tilaisuuteen osallistunut teologi Miika Ahola  on kertonut suomalaisosallistujien yhteisessä blogissa. Pidetyissä puheissa ja hartaushetkessä moni koki liikutusta, sekä luterilaisten että mennoniittien edustajien taholla.

Anteeksipyytäminen ja antaminen merkitsi helpotusta ja vapautumista, joillekin myös aivan henkilökohtaisellakin tasolla. Esimerkiksi Luterilaisen Maailmanliiton pääsihteerin Ismael Nokon oma äiti on taustaltaan mennoniitti, joten pääsihteerin perheessä asia oli ollut erittäin koskettava. Julistuksen merkityksen, katumuksen ja helpotuksen saattoi lukea hänen kasvoiltaan ja kyyneleistään, on Miika Ahola kertonut  paikalla olleiden suomalaisdelegaattien blogissa ”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme – nuoret Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa .

”Minkä te annatte anteeksi maan päällä, sen antaa anteeksi myös teidän taivaallinen Isänne.”

MWC:n puheenjohtaja Danisa Ndlovu sanoi, että luterilaisten ja mennoniittien sovinto kertoo siitä, miten kristittyinä kohtaamme toinen toisemme. Sovinto on avannut mahdollisuudet kahdelle kirkkokunnalle tehdä yhteistyötä, joka ei ollut mahdollista menneille sukupolville. MWC:n pääsihteeri Larry Miller puolestaan totesi, että anteeksipyynnön ja anteeksiantamisen jälkeen mielessä on kiitollisuus luterilaisten kirkkojen yhteisestä päätöksestä pyytää anteeksi menneisyyden tekoja.

– Kyseessä on merkittävä mielenmuutos kun saamme sydämessämme siirtyä vääryyttä kärsineen uhrin osasta kiitollisuutta kokevan osaan.

Mennoniittiedustajat korostivat, etteivät he puolestaan ole synnittömiä vaan tarvitsevat myös osakseen Jumalan armoa. Anteeksipyytäminen ja antaminen ovat aina ihmiselle vaikeita.

Luterilaisten kirkkojen anteeksipyyntö ja sovinto muuttavat konkreettisesti mennoniittikirkkojen suhteen marttyyrikertomuksiin, totesivat Ndlovu ja Miller myöhemmin tiedotustilaisuudessa.

– Vaikka historiaa emme voikaan muuttaa, voimme muuttaa sitä miten kerromme historiasta uusille sukupolville. Mennoniitit ovat sitoutuneet uudistamaan yhteisön yleistä historiakäsitystä.

– Me uudistamme yhteisöissämme sen, millä tavoin marttyyrikertomuksia jatkossa käsittelemme, ja pidämme huolta siitä että kerromme seuraaville sukupolville, että luterilaiset ovat pyytäneet anteeksi ja me olemme antaneet anteeksi heille, mennoniittijohtajat totesivat.

Luterilaisten kirkkojen maailmanyhteisön jäsenyydessä ovat siis kaikki luterilaiset, suomalaiset kirkon jäsenet mukaan lukien, osallisia yhteiseen katumukseen ja anteeksiantoon.

Kömmähdys käynnisti sovintoprosessin

Asia oli valmisteltu hyvin. LML ja Mennoniittojen maailmankonferenssi (MWC) olivat kumpikin hyväksyneet tätä ennen, vuonna 2009, yhteisen sovinnonteon kaikkiaan viisi vuotta kestäneen, yksityiskohtaisen selvitystyön ja teologisten keskustelujen päätteeksi.

Selvitystyö käynnistettiin vuonna 1979 LML:ssa huomatun kiusallisen kömmähdyksen jälkeen. Luterilaiset kirkot olivat alkaneet 1970-luvun lopulla valmistella Augsburgin tunnustuksen 450-vuotisjuhlan viettoa vuodelle 1980. LML oli lähettänyt kutsun pääjuhlaan muille kirkkokunnille, joista yksi on mennoniittien yhteisö.

MWC ilmoitti, että he kiittävät kutsusta, mutta kokevat osallistumisensa vaikeaksi. Syynä oli Lutherin ja muiden uskonpuhdistuksen merkkihenkilöiden osallisuus anabaptistien tuomitsemisessa ja väkivaltaisissa vainoissa. Jos he osallistuisivat juhlaan, he ylistäisivät omien uskonveljiensä ja –sisarensa rikollisina kuolemaan tuominneita kirkonmiehiä. Kaanaan kielellä sanottuna he olisivat istuneet siellä missä pilkkaajat istuvat.

Tilanne yllätti täysin luterilaiset kirkot, joissa ei ollut osattu yhdistää luterilaisessa uskonelämässä unohdettuja historian verisiä tositapahtumia juuri mennoniittakirkkoihin. Harva oli tullut ehkä koskaan edes ajatelleeksi, että luterilaiset olivat vainonneet ja tappaneet uskonpuhdistuksessa ”samalla puolella” olleita uskonnollisin perustein. Tilanne koettiin monella tavoin vaikeaksi eettisessä, hengellisessä merkityksessä sekä historiantulkinnan kannalta.

Tunnustuskuntien välisissä neuvotteluissa LML:n edustajat totesivat, että oli tultu pisteeseen, jossa ei enää päästy eteenpäin käsittelemättä 500 vuoden takaisia vainoja perusteellisesti. Luterilainen maailmanliitto päätti ehdottaa neuvotteluja, jotta menneisyyden vääryydet voitaisiin tunnustaa ja sovittaa. Reformaation aikaisia ja sen jälkeisiä tapahtumia ryhdyttiin sitten selvittämään kahden kirkkokunnan, luterilaisten ja mennoniittien, yhteistyönä. Oli tullut aika tunnustaa tosiasiat, menneiden sukupolvien synnit, ja pyytää niitä anteeksi.

Heinäkuussa 2010 tapahtunut sovinnonteko perustui työhön, jota yhteinen kansainvälinen tutkimuskomissio teki vuosina 2005-2009. Työn tuloksena julkaistiin yhteinen raportti, jonka sekä LML että MWC hyväksyivät kumpikin osaltaan viime vuonna: “Healing of Memories: Reconciling in Christ”.

Hoitokokousten kärsimysten käsittely

Tämä anteeksipyyntö ja sovinnonteko on erityislaatuinen koko maailman mitassa, koska kyseessä on kahden kirkkokunnan, eli kaikkia luterilaisia kirkkoja ja kaikkia mennoniitti-yhteisöjä koskeva sovinnonteko. Asia koskettaa enemmän tai vähemmän yli 71 miljoonaa ihmistä, kun mukaan lasketaan vain kirkkojen jäsenet. Mutta vaikutus ulottuu luonnollisesti heitä laajemmalle. Asialla on merkitystä joillakin alueilla  muita enemmän. Vainoja ja syrjintää, jotka ovat heijastu-neet vuosisatojen päähän, on esiintynyt Keski-Euroopan lisäksi varsinkin Kanadassa ja Latina-laisen Amerikan maissa, kuten Kolumbiassa ja Meksikossa.

Sen sijaan suomalaisesta näkökulmasta tämä anteeksipyyntö on kiinnostava historialisena tapauksena, joka vertautuu tilanteeseen vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä.

Hoitokokousten väkivalta on koettu vakavana ongelmana jo 40 vuoden ajan, sillä se joskaan ei liene suoranaisesti tappanut ihmisiä mutta rikkoi tuhansien yksityisten ihmisten arkielämän tärkeimmän tukiverkoston sekä mursi sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita, puhumattakaan syvistä henkisistä ja hengellisistä traumoista.

SRK:n johto on kuitenkin toistaiseksi torjunut kaikissa tapauksissa mahdollisuuden, että se pyrkisi aktiivisesti saamaan aikaan tapahtumien käsittelyä uhrien tai näiden edustajien kanssa, puhumattakaan että se pyrkisi kohti sovintoa. Se on torjunut ajatuksenkin anteeksipyynnöstä.

Kysymyksiä:

1. Tällä hetkellä hoitokokouksista kärsineiden ihmisillä ei ole olemassa yhteisöllistä tahoa, esim. yhdistystä, joka olisi vl-liikkeen näkökulmasta mahdollinen neuvottelujen ja asioiden käytännön hoitamisen osapuoli. Pitäisikö hoitokokouksista kärsineiden ihmisten järjestäytyä yhdistykseksi, jonka kanssa SRK:n johto voisi aloittaa rakentavan dialogin ja käynnistää tasavertaisen selvitystyön? Vai voisiko ehkä jokin olemassa oleva taho ottaa asian hoitaakseen.

2. Pitäisikö hoitokokouskokemuksista koota mennoniittien Martyrs Mirrorin tapaan Kärsimysten Kirja, tai muulla tavalla nimettävä tekstikokoelma dokumentteja, jossa tapahtumien luonne, merkitys yksityisille uskovaisille sekä tapahtumien laajuus ja faktat olisivat talletettuna? Siinä tapauksessa että joiltakin tulevaisuuden ihmisiltä löytyy halua sovitteluun, olisi käytettävissä tietoa, jonka perustalta prosessia voitaisiin viedä eteenpäin.

Anabaptistien kärsimykset muistettiin 500 vuotta. Historia osoittaa, että uskonliikkeen rikkomusten piilotteleminen onnistuu huonosti.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Korpijaakko.

Lue myös:

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Hoitokokoukset pitää selvittää (Vuokko Ilola 2008)

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen 2006)

Keksityn henkiopin leiväminen

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Eroon hengellisestä väkivallasta

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

*     *      *

Lähteitä:

Miika Ahola: Olette anteeksiannetut   Nuoret Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa -blogi, 26.7.2010. Kotimaa24.

Jan Ahonen: Salmi: Valtion syytä katsoa peiliin saamelaiskysymyksessä. Kirkko valmistelee anteeksipyyntöä saamelaisille. Kotimaa24 uutiset 14.10.2010.

… and forgive us: Lutherans Repent Anabaptist Persecution. Luterilaisen maailmanliiton tiedote 06/2010.

Dave Armstrong: The Protestant Inquisition: ”Reformation” Intolerance and Persecution: ”Pamphlet of 1536” in Martin Luther and The Protestant Inquisition.(Viittaa alkuperäislähteeseen: Janssen, Johannes: History of the German People From the Close of the Middle Ages, 16 volumess, translated by A.M. Christie, St. Louis: B. Herder, 1910, orig. 1891. )

Dave Armstrong:  Luther – Kuolemantuomio anabaptisteille. Suom. Petteri Haipola.

Johannes Brenz (Wikipedia)

Edmund H. Broadbent: The Pilgrim Church

James M. Estes: Christian Magistrate and Territorial Church: Johannes Brenz and the German Reformation. University of Toronto Press, 2007.

Healing Memories: Reconciling in Christ. By Lutheran-Mennonite International Study Commission.

Luterilaiset pyysivät mennoniitoilta anteeksi vainoja. Evl.fi-uutispalvelu 24.7.2010.

Lutherans Take Historic Step in Asking for Forgiveness from Mennonites (Yleiskokouksen uutisaineisto.)

Lutheran-Mennonite International Study Commission Begins Work on Condemnations of Anabaptists. MWC Press Release 8.7.2005.

Lutherans move toward reconciliation with Mennonites. Mennonite Weekly Review 9.11.2009.

Mennonnite World Conference.

Peacemaking Action Between Lutherans and Mennonites Heals Wounds.

Seppo Rissanen: Luterilaiset pyysivät anteeksi uudestikastajilta. Blogimerkintä 23.7.2010.

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, amishit, anteeksianto, arvot, eettisyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, historia, hoitokokoukset, hutteriitit, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kannanotot, kirkko, kristinoppi, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, mennoniitit, omatunto, painostaminen, pietismi, Raamattu, rukoileminen, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntien anteeksiantamus, syrjintä, syyllisyys, tulevaisuus, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

5 responses to “Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto

  1. Hyvää pohdintaa, Korpijaakko.

    Keskustelin erään hoitomiehen, arvostetun puhujan, kanssa ja kehotin häntä korjaamaan jälkensä. Hän ensinnäkin kiisti osallisuutensa tapahtumiin (seurasi omasta mielestään tapahtumia sivusta – hoidetuksi tullut oli täysin toista mieltä) ja oli erittäin haluton tekemään asioiden korjaamiseksi muuta kuin painamaan kaikki villaisella. Hän väitti, ettei hoidetulla ollut mitään vaatimuksia häneen nähden – mikä ei pitänyt paikkaansa: hoidettu halusi, että kirous otetaan hänen päältään pois.

    Jäin miettimään, mistä on kysymys siinä, ettei ”anteeksiannon ammattilainen” osaa pyytää anteeksi virheitä, joita hän ei ehkä niitä tehdessään tiedostanut, mutta jotka hoidetuksi joutunut hänelle hyvin selvästi kertoi. Mikä on se periaatteellinen este, joka estää hoitomiestä pyytämään anteeksi toimiaan niin kuin ihminen pyytää ihmiseltä anteeksi? Mikä näitä ihmisiä estää tekemästä aivan normaalia inhimillistä elettä?

    Olen selittänyt tuota omituista kovuutta tällaisella päättelyketjulla: on dogmi ”seurakunta ei erehdy” -> hoitomiehet toimivat seurakunnan nimissä, joten myöskään he eivät ole voineet erehtyä -> erehtymättömyyttä ei voi eikä tarvitse pyytää anteeksi.

    Eli koska Jumala on oikeassa ja puhuu totta, ja koska Jumala puhuu meille, myös me olemme oikeassa ja puhumme totta. Joka on eri mieltä kanssamme, on väärässä ja paholaisesta.

    Jos olemme erehtymättömiä, mihin sitä Kristusta sitten tarvitaan?

  2. TooM

    Kiitän kommentistasi, TopiL. Esitit kysymyksen jota olen usein miettinyt.
    ”Mikä on se periaatteellinen este, joka estää hoitomiestä pyytämään anteeksi toimiaan niin kuin ihminen pyytää ihmiseltä anteeksi? Mikä näitä ihmisiä estää tekemästä aivan normaalia inhimillistä elettä?”

    Itsellä on kaihertanut 80-luvun lopussa tapahtunut hoitaminen. Kolme hoitomiestä kävi joukolla minua ja perhettämme syyttelemään. Yksi heistä oli puhuja (nykyisin ry:n puheenjohtaja). Siihen liittyi myös yksityiselämän häirintää.

    Silloin käytös tuntui heistä ehkä oikealta. Kaikki asuvat suht lähellä ja näemmekin satunnaisesti. Mikä heitä estää nyt ottamasta minuun yhteyttä. Varmasti muistavat asian. Eivät ole tehneet elettäkään pahoitellakseen edes ”ylilyöntinä”. Mietin olisiko järkeä itse ”uhrina” ottaa heihin yhteyttä. Kivuliasta se olisi. Voisi tulla uudestaan maahan lyödyksi tai pilkkanaurun aiheeksi.

  3. Antero

    ”Hihhuli-uskoisten” harjoittamasta vainoamisesta 1800-luvun puolenvälin jälkeen löytyy esimerkkiä Kittilästä kahdestakin tapauksesta, toisessa lukkari Siitoinen ja toisessa Juhani Niemelä, vaikkei sitä ihan suoraa niissä sanotakaan. Linkki: https://sites.google.com/site/mikkokuitula/blogi/arkisto

    • Antero

      Tiedoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi kerrottakoon, että ylläoleva Antero on eri henkilö kuin noissa muissa keskusteluissa esiintyvä Antero.

      En siis ole kirjoittanut tuota ylläolevaa tekstiä.

      T. Antero

  4. Jami

    ”Halu katua ja tunnustaa omia erehdyksiään on sekin Jumalalta lahjaksi saatu mielenmuutos.”
    Niinhän se on. Mutta entä jos noille vastuullisille tuntoa ei tule? Mistä se kertoo?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s