SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä: ”Voinko enää halata tyttäriäni?”

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin 16.5.2010:

”Kirkon ja lestadiolaisuuden piirissä viime viikkoina esille tulleet lasten hyväksi-käyttötapaukset antavat hätkähdyttävän kuvan siitä, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan suhtautua lakiin ja sen velvoitteisiin.

Lapsiin kohdistuneiden rikosten vuosia jatkunut vähättely ja jopa peittely kertoo oikeustajun ja lähimmäisenrakkauden kieroutumisesta.”

Miten SRK:n uusi pääsihteeri Tuomas Hänninen on vastannut  vakavaan, toistuvasti julkisuudessa esitettyyn huoleen laajassa haastattelussa Kotimaa-lehdessä?

Hän vastasi kysymällä: ”Voinko enää halata tyttäriäni?”

Toiseksi hän totesi, että ”Media on liioitellut asioita.”

Toistuvasti vakavia lastensuojeluongelmia

Helsingin Sanomat kertoi 6.1.2011, että suuren rauhanyhdistyksen entistä puheenjohtajaa epäillään vakavista lasten hyväksikäyttörikoksista ja oikeudenkäynti on parhaillaan alkamassa. Tapausta oli alettu tutkia loppukesästä, ja SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen kertoi mediassa, että SRK:n johto on ollut tutkinnasta tietoinen.

Lokakuussa uutisissa kerrottiin vanhoillislestadiolaisen maallikkosaarnaajan saaneen tuomion niinikään lapsen hyväksikäytöstä. Kirkon keskushallinto julkisti puolestaan huhtikuussa tietoja teettämästään selvityksestä, jonka mukaan kirkon piirissä on paljastunut kaikkiaan satakunta hyväksikäyttötapausta siihen mennessä, näistä kymmeniä vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.

Hänninen ei ole tietävinään, vai eikö hän todella tiedä?

On hämmentävää lukea, että SRK:n pääsihteeri Tuomas Hännisen ensimmäinen huoli Kotimaa-lehden haastattelussa ei ollutkaan, kuinka hyväksikäytön uhreja pystyttäisiin auttamaan rauhanyhdistysten piirissä. (Kotimaa 7.1.2011, s. 15-17.)

Ei myöskään se, miten rikoksia aiotaan ehkäistä ennalta jatkossa, herätysliikkeessä jonka lapsi- ja nuorisotyön piirissä kasvaa parhaillaan arviolta yli 50 000 alle 18-vuotiasta lasta ja nuorta.

Tuomas Hännisen ainut huoli oli se, että hänelle on tullut vaikeaksi erottaa mikä on lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja mikä perheenjäsenten välisen kiintymyksen osoittamista. ”Voinko enää halata tyttäriäni?”

Näin Kotimaassa sanatarkasti: ”Liikkeen piiristä julkisuuteen tulleet pedofiliatapaukset ovat Hännisen mukaan myös yliherkistäneet omiatuntoja. Hänninen itsekin on jopa pohtinut, voiko hän edelleen halata tyttäriään, kun he tulevat käymään kotona.”

Voiko hän edelleen halata (aikuisia ?) tyttäriään?

Onko Hännisen reaktio retorinen kikka vai aitoa tietämättömyyttä?

Onko yhä edelleen pakko yhtyä Helsingin Sanomien pääkirjoituksen sanoihin:  ”Lapsiin kohdistuneiden rikosten vuosia jatkunut vähättely ja jopa peittely kertoo oikeustajun ja lähimmäisenrakkauden kieroutumisesta.”

Se ero

Yleensä ihmiselle itselleen ei tietenkään tuota vaikeuksia tunnistaa, milloin hän koskettelee alaikäistä seksuaalisessa hyväksikäyttötarkoituksessa ja milloin hän osoittaa isän tai äidin luonnollista läheisyyttä ja kiintymystä lastaan kohtaan, olipa tämä aikuinen tai alaikäinen. Aikuinen ihminen kykenee tavallisesti erottamaan ne toisistaan hyvin helposti.

Lastensuojeluasiantuntijoiden mukaan tämä ei ole alkuunkaan näissä asioissa se vakavin ongelma.

Lasten hyväksikäyttäjät rikollisissa aikeissaan sen sijaan kylläkin manipuloivat ja hämmentävät lasta sekoittamalla tutun ihmisen normaalit kiintymyksenosoitukset ja rikolliset teot. Toisinaan he onnistuvat hämmentämään ja manipuloimaan myös vanhempia ja muita läheisiä ja salaavat tällä menettelyllä tekojaan. Pedofiilit pitävät itseään usein jopa uhriensa hyväntekijöinä. Tällaiset asenteet kuuluvat pedofiilin rikosprofiiliin.

Sulkeutuneissa, sisäänpäin kääntyneissä yhteisöissä suurimpina ongelmina pidetään auktoriteettiuskoa, oman yhteisön idealisointia sekä avoimen keskustelun ja sisäisen kritiikin kieltämistä.

Vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessäkin on keskusteltu liikkeen rakenteellisista ongelmista, jotka tarjoavat pedofiilille otollisen toimintaympäristön (esimerkiksi Pekka Asikaisen, Topi Linjaman ja Johanna Hurtigin julkiset puheenvuorot).

Herätysliikkeen johto on sivuuttanut nämä puheenvuorot ottamatta niihin kantaa. Se on tytynyt julkisuudessa toistelemaan sitä, että kysymyksessä ovat yksitätiset rikostapaukset ja vakuuttelemaan, että liikkeen opetuksessa kehotetaan rikoksiin syyllistyneitä ”sovittamaan rikoksensa myös maallisen oikeuden edessä”.

Johto ei ole ottanut kantaa kriitikoiden arvioihkin siitä, että opetuksessa ja menettelytavoissa on rakenteita, jotka auttavat hyväksikäyttäjiä, antavat näille tilaa toimia ja jättävät uhrin vaille tukea ja apua.

Vahvemman valta – uhrin syyllistäminen

Palautetaan mieleen Pekka Asikaisen harkitsemisen arvoiset ajatukset vielä kerran:

”…myös ihmisryhmässä on syytä itsetutkisteluun. Keskeinen kysymys on, onko ryhmässä sellaisia elementtejä, jotka antavat vähänkin tilaa karmeille teoille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan.

Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?

Onko miesvetoisessa järjestössä unohdettu naisten tuoma viisaus? Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään?” (Asikainen 24.4.2010.)

Mutta Hännisen ajatuksenkulku sen sijaan paljastaa sen, että hän, SRK:n pääsihteeri, on yhä, vuonna 2011, täysin pihalla siitä mitä pedofilia ongelmana ja ilmiönä merkitsee vanhoillislestadiolaisuudessa.

Hämmästyttää ja huolestuttaa, että huoli omien lasten halaamisesta on ainoa viesti, jonka herätysliikkeen uusi johtaja tahtoi nostaa Kotimassa esiin vakavasta asiasta.

Hämmästyttää ja huolestuttaa, että herätysliikkeen uudelta johtajalta puuttuvat – luvalla sanoen – perustiedot ilmiöstä, joka on nostanut vanhoillislestadiolaisuuden profiilia mediassa vuonna 2010  enemmän kuin mikään muu.

Ehkä enemmän kuin mikään muu seikka koko herätysliikkeen historiassa?

Kun verrataan siihen, mitä näiden rikosten paljastuminen on saanut liikkeelle katolisessa kirkossa maailmanlaajuisesti, olisi luonnollisesti odottanut, että SRK:n pääsihteerillä olisi herännyt tarve hankkia tietoa ja samoin herännyt tarve kertoa julkisuuteen uskottavasti siitä, millä tavoin yhteisössä on tarkoitus auttaa uhreja.

Ennalta ehkäisevän lastensuojelun ensimmäinen perusehto on, että hankitaan tietoa ja kyetään tunnistamaan mistä lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä ja toisaalta pedofiliassa on kysymys.

Hänninen voisi lukaista pika-apuna vaikkapa jokamiehen hakuteosta Wikipediaa.

Pedofilia   ja  Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Lastensuojeluasiantuntemusta ja tietoutta rikollisten menettelytavoista on tarjolla myös oman herätysliikkeen piirissä. Tarvittaisiin vain SRK:n johdon sitoutuminen lastensuojeluun ja sen viestittämiseen paikallisiin rauhanyhdistyksiin,  ja aito halu hyödyntää asiantuntemusta käytännön toimeenpanossa.

Tarvitaan myös johtajuutta, joka nostaa lastensuojelun nyt viimeinkin ykkösasiaksi paikallisissa rauhanyhdistyksissä.

Herätysliikkeen johtajana Hännisellä lienee käytettävissään resursseja hyödyntää asiantuntijoita myös oman henkilökohtaisen tietämyksensä kohentamisessa SRK:n toiminnan suunnittelua ja kehittämistä silmälläpitäen. Kotimaan haastattelussa paljastuneet virheelliset asenteet ovat huolestuttavia.

Myös luterilainen kirkko on tuottanut informaatiota lasten seksuaalisen hyväksikäytön tunnistamisesta ja ennalta ehkäisystä. Tiedosta ei ole puutetta.

Pallo hukassa, johtajan vastuu hakusessa?

On tavallista ja ymmärrettävää sinänsä, että puolustuskyvyttömään lapseen kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön kohtaaminen asiana on monelle vaikeaa. Tekojen säälimättömyys  ja uhrille aiheutuvat vakavat seuraamukset mieluiten sivuutetaan.  Hännisen omaa tehtäväänsä ajatellen varsin harkitsematonta lausuntoa on ehkä tarkasteltava tätä taustaa vasten, jonkinlaisena torjuntana.

Mutta se on selvää, että hän ei puhu haastattelussa lainkaan siitä, miten hän itse liikkeen vastuullisena johtajana  aikoo toimia, että herätysliikkeessä voidaan jatkossa auttaa uhreja ja torjua ennalta uusia rikoksia.

Hän nähtävästi ei ole tunnistanut omaa tehtäväänsä yhteisön johdossa, kun hän siirtääkin itsensä ja roolinsa tässä kysymyksessä vain rikostapauksista hämmentyneeksi, tietämättömäksi rivikansalaiseksi.

Ahdistavan asian torjunta

Juuri torjunta on tyypillinen reaktio seksuaalirikosten yhteydessä. Kyse on niin rankasta teosta ja niin vakavista seuraamuksista lapselle, että asian kohtaaminen on hyvin tuskallista. Varsinkin se tosiasia, että omaan herätysliikkeeseen kuuluvat luottohenkilöt, jopa sananjulistajat,  ovat syyllistyneet lasten vahingoittamiseen. Tavalla jota pidetään vakavuudeltaan murhasta seuraavana.

Hännisen mukaan ”herätysliike on yhtenäinen ja sillä menee hyvin” ja mitä ongelmiin tulee, ”media on liioitellut asioita” (Kotimaa 7.1.2011, s.17.) Tämä on ollut kautta vuosien SRK:n johdon vanha, tuttu perusmantra, johon myös uusi pääsihteeri edelleen turvautuu.

Uskonyhteisö, ”jumalanvaltakunta”, on erehtymätön ja moitteeton.

Ilkeä juoruilu rauhanyhdistyksellä haavoittaa – uhrien kärsimys moninkertaistuu 

Hännisen asennoituminen johtaa pohtimaan sitä, onko taustalla tiedostamaton pyrkimys sivuuttaa uhrien kärsimykset. Tai yksinkertaisesti kyvyttömyys kohdata omassa tietoisuudessa kauhistavia asioita, joita lapsille todella on tehty ( ja jatkossakin tehdään?) oman herätysliikkeen piirissä.

Hyväksikäytön uhrin kärsimysten tylyyn sivuuttamiseen syyllistyvät  rikollisten lisäksi myös sivulliset, toisinaan jopa uhrien läheiset. Rikosten aiheuttama ahdistus on usein niin syvä, että ihminen ei pysty sitä kohtaamaan vaan turvautuu torjuntaan ja siirtämään keskustelun pois asiasta. Uhri ei kohtaa myötätuntoa eikä saa käytännön apua.

Rauhanyhdistyksillä vallitsee lisäksi sisäinen juoruilun käytäntö, jossa uhrien ja heidän läheistensä asioita vatkataan ja levitellään eteenpäin vuosikausia, mutta myötätuntoa uhreille ei ilmaista. Siihen ei ole kykyä. Tämä on omiaan vain lisäämään syyttömien, uhrien ja heidän läheistensä, kärsimyksiä. Käytännössä käykin niin, että uhreista tehdään syyllisiä ja heidät leimataan. Julmuus tuottaa uutta julmuutta.

Pentikäinen: Uhrien tuska kohdattava paikallisesti ja ohjattava kohti oikeudenmukaista yhteisöllistä käsittelyä

Rauhanyhdistyksen yhteisö ei näin  joudu  itse kohtaamaan käsittelemään yhteisönä kollektiivisesti sen piirissä tapahtuneita rikoksia, kun sitä ei kukaan velvoita eikä ohjaa siihen.

Mikael Pentikäinen nosti em. pääkirjoituksessa esiin myös velvoitteen, jonka hän näkee nyt kohdistuvan paikallisiin rauhanyhdistyksiin. Vanhentuneetkin hyväksikäyttötapaukset on selvitettävä paikallisesti ja sovitettava.

”Vastuun kantamiseen kuuluu se, että myös oikeudellisessa mielessä vanhentuneet rikokset selvitetään ja syylliset pakotetaan kohtaamaan uhrinsa ja sovittamaan tekonsa. […] lestadiolaisen liikkeen sisällä pitää selvittää vanhatkin vääryydet, vaikka se tekisi kipeää. Uuden alun edellytys on totuuden tunnustaminen. ”

Tähän  konkrettisen ja rakentavaan esitykseen SRK ja paikaliset rauhanyhdistykset ovat vastanneet vaikenemalla.

Niinpä on käynyt vain niin, että yhteisö siirtää oman järkytyksensä, torjuntansa ja kauhunsa yhteisön heikoimman, hyväksikäytön uhrin, kannettavaksi. Sehän helpottaa, koska tuntuisi uhkaavalta ajatella että rikoksilla olisi jokin liittymäkohta erehtymättömään uskonyhteisöön, jossa se oma turva on.

Oman yhteisön vaaliminen ja varjeleminen moitteettoman etäällä rumista rikoksista, ja turvallisena omissa silmissä on arvokkaampi asia kuin puolustuskyvyttömien uhrien auttaminen ja tosiasioiden kohtaaminen asettumalla heidän rinnalleen etsimään oikeudenmukaisuutta ja hyvitystä.

Vanhoillislestadiolaisuuden paljon mainostettu yhteisöllisyys näyttää julmemmat kasvonsa.

Ikuisesti leimattu uhri ajetaan eristyksiin, yksinäisyyteen. Uhrista tulee syntipukki. Lyödään lyötyä. Täsmälleen sama mekanismi toimii myös hoitokokouksissa.

Kun nämä hurskaat juoruilijat levittelevät keskenään yksityisiä ihmisiä koskevia kauhutarinoita, kulkee sivujuonteena ajatus, että hyväksikäytetyt lapset ja näiden läheiset ovat jotenkin muita huonompia, kartettavia, stigmatisoituneita ja lopullisesti pilattuja ihmisiä. Kuinka he voisivat kokea olevansa tervetulleita rauhanyhdistykselle?

Kun rikollinen jo on jättänyt lapseen jäljen, niin yhtälailla juoruilijat ja ”erehtymätön jumalanvaltakunta” jättävät häneen säälimättömillä ja ymmärtämättömillä asenteillaan arvottoman ihmisen leiman. Kumpikohan satuttaa lopulta ihmistä enemmän?

Väkivaltarikosten, erityisesti seksuaalirikosten ehkäisyyn erikoistunut vankilapsykologi Pertti Hakkarainen, joka on kehittänyt seksuaalirikoksiin syyllistyneiden hoito-ohjelman, on todennut, että kyseisiin rikoksiin liittyy tyypillisesti taipumus  vähätellä teosta uhreille koitunnutta vahinkoa.

Rikoksen järkyttävyyttä on vaikea kohdata ilman faktatietoja, ilman asiantuntevaa tukea ja ohjausta.

– Ei haluta nähdä, mitä teko on aiheuttanut uhrille, koska se tuntuisi itsestäkin liian pahalta, Hakkarainen totesi lehtihaastattelussa (HS 8.1.2011).

*      *      *

(Ajattelemisen aihetta antoi: Lucas.)

Lisää aiheesta:

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Anja Forssén: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ennaltaehkäisystä. Teoksessa: Lasten seksuaalisen hyväksikäytön ennaltaehkäisy ja kirkon vastuu. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010. Pääkirjoitus.

Inkeri Iisalo, Pirkko Siltala ja Päivi Aho-Mustonen: Rikottu ruukku – Naisen matka valoa ja toivoa kohti. Yliopistopaino 2002.

Johannes Ijäs: Uskovaisten pääsihteeri. Kotimaa 7.1.2011, s- 15-17.

Kaija Ikäheimo: Seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkkejä ja vaikutuksia. Teoksessa: Lasten seksuaalisen hyväksikäytön ennaltaehkäisy ja kirkon vastuu. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Susanna Kemppainen: Lestadiolaisvaikuttajan raiskaussyytteitä puidaan käräjillä. Kaleva 12.1.2011.

Satu Kontiainen: Lapsi kantaa pahoinpitelyn jälkiä koko elämänsä. Sosiaaliturva 3/2004.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö – myyttejä ja tosiasioita. Trauma ja dissosiaatio -sivusto.

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Poliisi-kansanedustaja Kari Tolvanen: Lopettakaa hurskastelu hyväksikäyttöasiassa

Lucas: SRK selvityttää herätysliikkeen johdon menettelyn pedofiliarikoksissa

Lucas: Syytteet insestistä

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Maria Lähteenmäki: Suljetun yhteisön pimeä puoli

Veera Nuutinen: Vankilan psykologi hoitaa hyljeksittyjä. Vankilapsykologi Pertti Hakkaraisen haastattelu. Helsingin Sanomat 7.1.2011, C4.

Pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Lastensuojelun käsikirja.

Pedofiliaepäilyt kuohuttivat kirkolliskokouksen edustajia. YLE uutiset 3.5.2010.

Mikael Pentikäinen: Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat, pääkirjoitus 16.5.2010.

Siipirikko: Insestin uhrin suusta. Suomi24, 9.1.2011.

Jussi Sippola: Lestadiolaisten pedofiliakohusta sisäinen selvitys. Helsingin Sanomat 24.12 2010, A5. (Verkolehtiversioon.)

Anne Suokas-Cunliffe: Lapsuuden kompleksisen trauman jäljet aikuisuudessa.Teoksessa: Saarinen,P.& Lahti, H.& Parttimaa, R.(toim.) Matkalla eheäksi ja eläväksi. Traumaterapiakeskus, Oulu 2003.

Merja-Maria Turunen: Lasten seksuaalisen hyväksikäytön määrittelyä. Teoksessa: Lasten seksuaalisen hyväksikäytön ennaltaehkäisy ja kirkon vastuu. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Sukulaistyttöä hyväksikäyttäneelle miehelle ehdollista vankeutta. STT:n uutinen, Kaleva 29.11.2010.

”Tämä altistaa pedofilialle kirkossa”. Oikeus- ja kriminaalipsykologian dos. Jaana Haapasalon haastattelu. Uusi Suomi 23.5.2010.

Advertisement