Kun pyhästä paljastuu pahuus


Vaarallisinta on se paha, joka sokeasti uskoo itsensä hyväksi. Martti Lindqvist (1945-2004).

Lestadiolaisuudelle on melko vierasta avoin oman yhteisön epäkohtien käsittely, toteaa lastensuojelun tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig tuoreessa haastattelussa Kirkonseutu-lehdessä (Laura Visapää: Pyhässäkin voi olla pahaa, 16.3.2011).

Hurtig tarkastelee varsin analyyttisesti sitä monikerroksista dynamiikkaa, jossa tiivis hengellinen yhteisö opetuksineen, yksilön ja erityisesti lapsen asema sekä väkivalta ja pedofilia väkivallan yhtenä muotona ovat kietoutuneet yhteen monimutkaiseksi vyyhdeksi. Asiantuntemattoman on vaikea saada selkeää käsitystä, mistä on kysymys.

Johanna Hurtig tarjoaa  jäsentyneen kuvan niistä tekijöistä, jotka ilmiöön vanhoillislestadiolaisuudessa liittyvät.

Väkivalta on keskeisesti epätasa-arvon ja vallankäytön oire. Siellä, missä on vain yksi hyväksytty totuus, syntyy helposti sairaita valtarakenteita. Niihin voi ajan kuluessa kietoutua myös synkkiä salaisuuksia. Ei ole olemassa yhteisöä, joka olisi pelkästään hyvä tai pyhä. Jokin yhteisö voi samanaikaisesti olla useimmille suojattu ja tietyllä tavalla pyhä ja toisille äärimmäisen paha. Vaikeista asioista puhuminen sekä kritiikin avoin kohtaaminen on vaikeaa, mutta vain niiden kautta asioita voidaan kehittää sekä hoitaa ja eheyttää uhreja.

Yllä kiteytettynä Johanna Hurtigin ajatuksia Lahden seurakuntalehden haastattelussa.

Hurtigin tutkimustyö lasten seksuaalisen hyväksikäytön torjumiseksi sekä hyväksikäytetyksi tulleiden uhrien puolestapuhujana ovat herättäneet monissa vanhoillislestadiolaisissa  torjuntaa ja suoranaista hengellistä paheksuntaa. Osa on toivonut, että kysymys ohitettaisiin vaikenemalla, toteaa Hurtig.

Toisaalta Hurtig on saanut kokea oman herätysliikkeensä piiristä myös kiitollisuutta ja rohkaisua, erityisesti uhreilta ja heidän omaisiltaan. Tutkimustulosten avoin käsittely julkisessa keskustelussa on Hurtigin mukaan lisäksi vilkastuttanut laajemminkin liikkeen sisäistä keskustelua vallankäytön mekanismeista.

Hurtig on juuri käynnistänyt tutki-mushankkeen Uskonnollinen yhteisö lapsena koetun väkivallan toimintaympäristönä. Hän selvit-tää lapsiin kohdistuvaa väkival-taa muun muassa vanhoillis-lestadiolaisuuden piirissä.  Kirkon tutkimuskeskus  ja Koneen Säätiö ovat myöntäneet tutkimukselle rahoituksen.

Hurtig on kyennyt jo tähän men-nessä nostamaan viranomaisten tietoisuuteen ja kansalaiskeskus-teluun tärkeitä lastensuojelu-kysymyksiä suorastaan ainutlaa-tuisella tavalla, laadittuaan viime vuonna kartoituksen  aiheesta, kumppaneina kirkko, Ensi-Kotien liitto ja Tampereen yliopisto.

Hurtigista on tullut myös kysytty asiantuntija. Äskettäin hän pohti aihetta lestadiolaisuuden viimeaikaisten tapausten valossa mm. Kotimaa24:n haastattelussa.

Hurtigia on tilaisuus kuulla 20.3. Lahdessa, jossa hän on asiantuntijana mukana seurakunnan järjestämässä keskustelutilaisuudessa Uskonnollisen yhteisön kahdet kasvot: Mitä uskonto tekee ihmiselle – Hyvää vai pahaa?  (20.3. klo 15Järvelän seurakuntakeskuksessa). 

Vaikuttavaa tutkimusta: viranomaiset ja suuri yleisö havahtuivat

YTT Johanna Hurtig on itse vanhoillislestadiolainen ja suurperheen äiti. Väitöskirjassaan Lasta suojelemassa (2003) Hurtig pyrki kehittämään lastensuojelutyötä arvotietoiseen ja lapsikeskeiseen suuntaan. Lasten hyväksikäytön problematiikka nousi hänen tutkimuskohteekseen kuitenkin vasta myöhemmin. 

– Lastensuojelu ja uskonnollinen yhteisö eivät tunnu kuuluvan samaan lauseeseen. Myös itselläni ne olivat pitkään kaukana toisistaan. Havahduin lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksiin uskonnollisissa yhteisöissä vasta, kun kuulin niistä tutkijakollegoilta, kuvaa Johanna Hurtig oman tutkimuskohteensa löytämistä Kirkonseudun haastattelussa.

– Varsinaisesti seksuaalinen hyväksikäyttö -ilmiön kartoitus käynnistyi vasta, kun minulla oli tiedossani useampia tuoreita tapauksia.

Harva tieteellinen tutkimushanke on viime vuosina vaikuttanut yhtä nopeasti yhtä laajasti ja saanut aikaan ilmeisiä asennemuutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa ja kansalaiskeskustelussa. Tutkimushankkeen ansiosta yleinen tietoisuus lasten seksuaalisen hyväksikäytön riskeistä ja ilmiöön liittyvistä piirteistä on syventynyt.

Myös evankelis-luterilaisessa kirkossa ja sekä oikeus- ja opetusministeriössä on jouduttu ottamaan lastensuojeluun ja vaitiolovelvoitteisiin liittyvät lainsäädäntökysymykset uuteen tarkasteluun pitkälle Hurtigin viime vuonna toteuttaman ennakkokartoituksen tuloksena.

Silloin kun tieteellinen tutkimus tuottaa parannuksia kansalliseen lainsäädäntöön, sen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on pidettävä huomattavana.  

Torjuntaa ja hengellistä paheksuntaa

Hurtig kertoo kohdanneensa itse monenlaisiareaktioita tuotuaan julkisuuteen lestadiolaisenliikkeen piirissäesiintyvää lapsiin kohdistuvaa seksuaalistaväkivaltaa.

– Tiesin tietysti etukäteen, että työni herättää monissa järkytystä ja sen seurauksena torjuntaa ja myös hengellistä paheksuntaa. Tutkijan toimintaa on paheksuttu ja ihmetelty. Osa on halunnut ohittaa asian vaikenemalla.

– Useimpien kuva ja kokemus omasta yhteisöstä on niin valoisa ja luottamuksen sävyttämä, että heidän on vaikeaa ottaa vastaan tämänkaltaista tietoa. Mieli haluaa torjua sen ja ajatella, että se on niin harvinaista, vähäistä tai äärimmäistä, ettei siitä puhuminen ole oikein. (Kirkonseudun haastattelu.)

Kristillinen usko ja tutkijan etiikka velvoittavat

– Hiljaisuus ei kuitenkaan auta korjaamaan epäkohtia, eikä tuo uhreille oikeutta, muistuttaa Hurtig.

Hän kertoo tarttuneensa kipeään aiheeseen, koska kokee tämän selvittämisen  eettiseksi velvollisuudekseen. Kysymys on moraalista ja kristityn vastuusta. Asia  velvoittaa häntä lastensuojelun tutkijana ja kristittynä ihmisenä.

– Kun on kyse ihmisoikeuksista ja lasten oikeudesta erityiseen suojeluun, ihmisen ja tutkijan moraali eivät anna lupaa väistyä. Lisäksi henkilökohtainen uskonnollinen vakaumus sellaisena kuin minä sen ymmärrän, vaatii suojelemaan lapsia tällaiselta väkivallalta.

– Olisi ollut itsekästä pakenemista ja uhrien heitteillejättöä lastensuojelun tutkijana ja ammattilaisena ohittaa kysymykset, joita saamani tiedot herättivät, toteaa Hurtig Kirkonseutu-lehdessä.

Julkisuus voi kannustaa yhteisöä suojelemaan lapsia: case Pietarsaari

Julkisuuskohu on saanut aikaan myös myönteistä muutosta. Hengellinen yhteisö voi itse aktiivisesti muuttaa toimintatapojaan ja lähteä suojelemaan lapsia ennakoivasti yhteistyössä lastensuojelun ammattilaisten kanssa.

– On myös esimerkkejä sellaisista yhteisöistä, jossa kohut ovat vaikuttaneet positiivisesti. Kulttuuri on muuttunut ja lasten oikeuksiin on kiinnitetty entistä paremmin huomiota, toteaa Hurtig.

– Esimerkiksi Pietarsaaressa, jonka vanhasta tapauksesta keskusteltiin julkisuudessa vuoden 2009 lopussa, on paneuduttu monipuolisesti epäkohtien korjaamiseen.

Hurtig viittasi rauhansana-lestadiolaisten Pietarsaaressa paljastuneeseen hyväksikäyttötapaukseen, joka oli jo rikoksena vanhentunut.

Tapauksen tultua julki tässä kymmenen kertaa vanhoillislestadiolaisuutta pienemmässä herätysliikkeessä on käynnistetty asiantuntijoiden avulla tiedottamis- ja tukiprojekti. Kokopäiväinen perhetyöntekijä sekä tukiryhmä auttaa vanhempia, uhreja ja muita nuoria. Samalla hanke tukee  koko seitsemän tuhannan jäsenen uskonyhteisöä sitä järkyttäneessä kriisissä.

Tarkoitus on  tukea muutoinkin perheitä kasvatus- ja perhekysymyksissä pitkäjänteisesti ja ennalta ehkäisevästi. Lisäksi mm. liikkeen puhujille on  järjestetty pedofiliasta erillinen neuvonpito.

Vaikka tapaus oli juridisesti vanhentunut ja syyllinenkin oli jo kuollut, herätysliike suhtautui asiaan vastuullisesti. Se ryhtyi määrätietoisesti suojelemaan liikkeen piirissä eläviä lapsia ja nuoria, perehtyen  ilmiön torjuntaan ja ennalta ehkäisyyn. Näin kaikkia järkyttäneen tapauksen jälkihoidossa onnistuttiin saavuttamaan rohkaisevia tuloksia.

Kiitosta myös lestadiolaisilta

Toisaalta sulkeutunutkaan uskonto ei ole täysin yksiääninen. Johanna Hurtig kertookin vastaanottaneensa runsaasti myös myönteistä palautetta vanhoillislestadiolaisilta. Monet ovat kiittäneet hänen rohkeuttaan tarttua vaikeaan asiaan. 

Kiitollisimpia ovat olleet hyväksikäytön uhrit ja heidän omaisensa. Myös muut vaikeita asioita kokeneet sekä yhteisön vallankäyttöä pohtineet ja keskustelua kaipaavat ovat ottaneet tutkijaan yhteyttä.

Hurtigin uraauurtava tutkimustyö ja asioiden avoin käsittely julkisuudessa on vilkastuttanut keskustelua yhteisön kollektiivisen vallankäytön mekanismeista laajemminkin vanhoillislestadiolaisuuden sisällä. (Kirkonseutu-lehden haastattelu.)

Vääryys piiloutuu lestadiolaisuudessa erehtymättömyys-oppiin

– Lestadiolaisuudelle on melko vierasta avoin oman yhteisön epäkohtien käsittely. Julkisuudessa tapahtuva on vielä vieraampaa ja johtaa helposti kokemukseen, että media mustamaalaa ”meitä”.

Tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä voi olla paljon hyvääkin, toteaa Johanna Hurtig. Elämä sen suojissa on useimmilla turvallista. Usko antaa selkeät elämänohjeet, yhteisössä huolehditaan toinen toisistaan ja iloitaan yhteisestä uskosta.

Toisaalta tiiviissä yhteisössä voi olla vaarana, että aletaan ikään kuin uskoa itseen, omaan joukkoon ja sen me-henkeen.

Silloin epäkohtiin on vaikea tarttua sisältä päin. Johtajia, omaa yhteisöä ja sen toimintamalleja voidaan pitää erehtymättöminä ja siksi niitä ei ole lupa arvostella.

Pelotteena kriittisten kysymysten käsittelyssä on tärkeän, rakkaaksi käyneen sosiaalisen yhteisön menettäminen ja kadotukseen joutuminen. Silloin räikeäkin vääryys voi piiloutua tai siitä puhuminen täytyy kätkeä.

– Ei ole olemassa yhteisöä, joka olisi pelkästään hyvä tai pyhä. Jokin yhteisö voi samanaikaisesti olla useimmille suojattu ja tietyllä tavalla pyhä ja toisille äärimmäisen paha.

Se, että yhteisössä on paljon hyvää, ei oikeuta sulkemaan silmiä pahalta, silloinkaan, vaikka se pahuus koskettaisi vain pientä vähemmistöä.

– Yhteisön tulee kantaa vastuu kaikista jäsenistään, erityisesti heikoimmista, muistuttaa Hurtig Kirkonseutu-lehdessä.

Hengellisen opetuksen yhteys hyväksikäyttöön  

Julkisuudessa on käsitelty lestadiolaisuuden piirissä tapahtuneita hyväksikäyttörikoksia sekä niiden oikeuskäsittelyjen yhteydessä että jossain määrin myös jo juridisesti vanhentuneita rikoksia. Uhrit ovat antaneet haastatteluja ja kirjoittaneet kokemuksistaan netissä anonyymisti.

Kotimaa2 4:n haastattelussa Johanna Hurtig pohdiskeli kysymystä,  ovatko hyväksikäyttötapaukset vain yksittäisiä rikostapauksia, vailla erityisiä yhtymäkohtia herätysliikkeeseen.

Yksittäiset lestadiolaiset uskovaiset jakavat saman moraalin näissä asioissa kuin muutkin suomalaiset. He tuomitsevat seksuaalisen hyväksikäytön aivan samoin kuin muutkin. Ketään yksityistä lestadiolaista ei yksityisinä ihmisinä ole  luvallista leimata pedofilian hyväksyjäksi.

Mutta Hurtigin mielestä hyväksikäyttötapauksia pitääkin peilata ensi sijassa herätysliikkeen yhteisölliseen hengelliseen opetukseen.

Vanhoillislestadiolaisuuden tunnnusmerkkeihin kuuluvat lapsimyönteisyys ja perhekeskeisyys. Perheet ovat tyypillisesti suuria ja ehkäisyä pidetään syntinä. Liike opettaa lapsen koskemattomuutta, seksuaalista pidättyväisyyttä avioliiton ulkopuolella eikä esim. hyväksy lapsen ruumiillista kurittamista. SRK:n lapsi- ja nuoristyö on laajaa.

Lapsimyönteiseen opetukseen suhteutettuna on tietysti erikoista, että liikkeen piirissä ilmenee tämäntapaista vakavaa seksuaalirikollisuutta. Sitähän ei pitäisi oikeastaan olla lainkaan, toteaa tutkija Kotimaa24:n hastattelussa.

–  Jos herätysliikkeen piirissä on kymmeniä hyväksikäyttötapauksia, se on vakava yhteiskunnallinen ongelma ja lastensuojelukysymys, toteaa Hurtig. Hän perustaa puheensa tutkijana kuulemiinsa hyväksikäyttökertomuksiin, joita hän on kerännyt em. kartoitusprojektin yhteydessä viime vuosina.

– Jos tapauksia on paljon ja niillä on joitakin yhteisiä uskoon liittyviä piirteitä, asioiden käsittelyssä tarvitaan myös julkista keskustelua, toteaa Hurtig. Julkisuus voi nostaa esiin epäkohtia, joita yhteisö ei ehkä alkaisi käsitellä ilman sitä.

Voidaan myös kysyä, millainen vaikutus lestadiolaisuuden ankaralla ja miesvaltaisella seksuaalinormistolla on siihen, että ihmisen luonnolliseen elämänalueeseen, seksuaalisuuteen, suhtaudutaan ahdistuneesti, salailevasti ja häpeillen. Havainnollisen lapsen näkökulman tarjoaa välähdys pienen tytön kokemusmaailmasta:

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin(Katkelma romaanista Papintyttö.)

Uhrin asema heikko lestadiolaisyhteisössä

Viime kevään tapauskartoituksesta käynnistyi uusi tutkimus, johon Hurtig kerää parhaillaan aineistoa: Uskonnollinen yhteisö lapsena koetun väkivallan toimintaympäristönä. Tutkimukseensa hän on saanut apurahat Kirkon tutkimuskeskukselta ja Koneen Säätiöltä.

– Uskonnollinen yhteisö on aivan erityinen ympäristö väkivallalle, siksi sen tutkiminen on tärkeää. Uskonnon ote ihmisiin on vahva. Väkivalta voidaan kietoa osaksi uskonkäsityksiä.

Yhtenä suurimpana suljettujen yhteisöjen ongelmana Hurtig pitää  yksilön heikkoa asemaa. Yksilön, joka on kasvatettu yhteisöllisiin hengellisiin käsityksiin, voi siksi olla vaikea kertoa asioista, tunnistaa oikeaa ja väärää sekä saada itselleen turvaa. Sellainen on vähän kuin sopimatonta.

– Uhrille voidaan selittää tapahtumia hengellisesti: puhua rististä ja koettelemuksista, anteeksiannosta tai rakkaudesta ja näin velvoittaa uhria sietämään jopa rikollista kohtelua. Tällöin voi käydä niin, että uhri, erityisesti lapsi, ajattelee, että hänelle kuuluukin se paha, mitä tapahtuu, kuvaa Hurtig tutkimuksessa esiin nousseita toimintatapoja  Kirkonseutu-lehdessä.

Vahvemman valta alistaa heikot

Hurtigin havainto on tunnistettu aikaisemminkin. Uhrin syyllistäminen on jollakin merkillisellä tavalla sisäänrakennettu lestadiolaisuuden ajatusmaailmaan. Uhri syyllistetään mieluummin kuin väkivallan tekijä.

Psykologi Eero Salin on todennut Päivämiehen kirjoituksessaan perheväki-vallan osalta:

”Muut ovat usein ymmällä eivätkä puutu asiaan, vaikka epäilevätkin väkivaltaa. Perheen ulkopuoliset voivat myös vähätellä asian vakavuutta. He saattavat asettua väkivallan tekijän puolelle pitämällä uhria syyllisenä, varsinkin jos tämä joutuu muuttamaan pois kotoa. Uhri voi kuulla harkitsemattomia ja ymmärtämättömiä kommentteja, jotka eivät auta, vaan loukkaavat.”  (Päivämies 18.10.2000.)

Kaikki lestadiolaiset ihmiset eivät tietenkään yksilöinä aina asetu vahvemman puolelle Salinin kuvaamalla tavalla.

Mutta kollektiivisen arvomaailman näkökulmasta lestadiolaisyhteisöstä on laajemminkin puuttunut ymmärrys puolustaa heikompaa, väkivallan uhria. Mieluiten uhrin kärsimys sivuutetaan ja vaietaan.

Yleensä eettisessä ajattelussa pidetään itsestään selvänä, että uhria on autettava. On asetuttava heikomman puolelle.

Mutta lestadiolaisuudessa ei ole itsestäänselvää ryhtyä puolustamaan uhria, kun kollektiivisena, rakenteellisena arvona hallitsee vahvemman oikeus. Asennoituminen konkretisoitui kaikkein räikeimmällä tavalla rauhanyhdistysten hoitokokouksissa 1970-80-luvuilla vuosikausia kestäneenä kollektiivisena väkivaltana. Tähän piirteeseen ovat  lestadiolaisessa liikkeessä painostusta kokeneet kiinnitäneet huomiota julkisuudessa. Puhevalta on vain vahvoilla.

Vahvemman valtaa ja heikkojen alistamista on tietenkin vaikea ymmärtää saati puolustaa, koska kristinoppi opettaa päinvastaista.

Selitys vahvemman oikeuteen piilee todennäköisesti herätysliikkeen miesvallassa, patriarkaatissa. Absoluuttinen rakenteellinen yksinvalta ei ole olemassa seurauksitta. Se leimaa yhteisön toimintatapoja ja kulttuuria ja ohjaa luonnollisesti myös yksityisten uskovaisten arvomaailmaa ja käyttäytymistä.

Vahvemman valta määrittää sen, millainen rooli, oikeudet ja tila heikommilla saa yhteisössä olla.

Yksilön alistumista yhteisön valtaan selittää vl-uskovaisen ja yhteisön erityislaatuinen suhde, jota voi kuvata symbioottiseksi, onhan uskovainen aina hoitoa tarvitseva ”jumalan lapsi” ja yhteisö kaiken kritiikin yläpuolella oleva kaikkivoipa ”seurakunta-äiti”.

Kollektiivisen yhteisön ja yksilön tunnesuhdetta tutkinut psykohistorioitsija Juha Siltala on määritellyt kollektiivisen rakenteen seuraavasti.

”Ihminen on valmis uhraamaan itsensä ryhmän hyväksi, näkemään itsensä arvottomana sen rinnalla, mutta narsistinen lataus säilyy suuressa ihanteessa yliminän kritiikin saavuttamattomissa. Yhteinen minäihanne palauttaa ryhmän jäsenille tunteen synkronisesta huomioonottamisesta ja huolenpidosta, ikään kuin kaikkitietävä hyvä vanhempi vastaisi jäsenten tarpeista. Tunteiden suora välittyminen jäsenestä toiseen luo tunteen kaikkivaltiudesta, ikään kuin maailma ei asettaisikaan ryhmänä ilmaistulle toiveelle esteitä. Toisaalta ryhmä muodostaa symbioottisen partnerin, jonka kanssa ristiriitaan joutuminen merkitsee maailmanloppua.” (Siltala 1992, 132, kursivointi lisätty.)

Yksi selitys alistumiselle on todennäköisest myös vanhoillislestadiolaisuuden omintakeinen oppi omastatunnosta. Se vahvistaa yhteisön kollektiivista valtaa yksilöön.

Kristityn ihmisen henkilökohtaisen omantunnon ohjaava tehtävä yksilön ratkaisuissa on liikkeen opetuksessa heikennetty. Kristityn yksilöllisen vastuun sijalla seurapuheissa ja hengellisissä kirjoituksissa korostetaan enssijaisesti kuuliaisuutta yhteisölle. Tämä merkitsee, että opetuksessa liikkeen jäseniä, täysivaltaisia aikuisia ihmisiä, pidetään kyvyttöminä itse ratkaisemaan elämänvalintojaan. Ihmisten yläpuolelle on asetettu kollektiivinen ratkaisija, seurakunta.

Toisinaan on käytetty lisäksi käsitettä yhteistunto. Sillä korostetaan sitä, että yksilön tulee ehdottomasti jättää vastuu omista valinnoistaan kollektiiviselle yhteisölle: seurakunnalle ja toimia sen päätösten eli ns. ”armoneuvojen” mukaan. Yhteisöllisestä auktoriteetista käytetään metaforista nimitystä Saara-äiti.

”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.” (Päivämies 14..4.2010, kursivointi lisätty.)

”Jumalan valtakunnan neuvot nousevat meidän omantuntomme yläpuolelle.” (Vesa Jokitalon saarna 29.6.2008 SRK:n suviseuroissa.)

Miksi sitten herätysliikkeen puhujat ovat asettaneet ehdottoman kuuliaisuuden ja yhteistunnon perinteisen luterilaisen käsitteen, yksilön omantunnon tilalle?  Miksi vanhoillislestadiolaisuudessa on valittu kollektiivisen Saara-äidin neuvot Raamattuun nojautumisen tilalle?

Vastaus on ilmeinen. Tällä tavoin on voitu pönkittää seurakuntaoppia, uskomusta yhteisön erehtymättömyydestä.

Aina kun yksilö luopuu edellyttämästä itseltään henkilökohtaista vastuuta ja siirtää sen auktoriteetille, puolustuskyvyttömät ja heikot kärsivät seuraamuksista eniten. Luopuminen yksilön omastatunnosta johtaa aina vahvimpien valtaan, jossa heikoimmat alistetaan. Historia on tämän osoittanut.

Hurtig: Väkivalta on oire yhteisön epätasa-arvosta ja vallankäytöstä

Katolisen kirkon pedofiliarikoksia selvitettäessä on nostettu selittävänä tekijänä esiin kirkon rakenteellinen miesvaltaisuus ja naisten heikko asema. Myös Johanna Hurtig on päätynyt siihen, että seksuaalinen väkivalta ja uhrin heikko asema liittyvät juuri herätysliikkeen rakenteelliseen epätasa-arvoon.

– Usko on niin vahva voima ihmisten elämässä, että siihen kätkeytyy suuria vallankäytön riskejä. Väkivalta on keskeisesti epätasa-arvon ja vallankäytön oire, toteaa Hurtig.

– Siellä, missä on vain yksi hyväksytty totuus, syntyy helposti sairaita valtarakenteita. Niihin voi ajan kuluessa kietoutua myös synkkiä salaisuuksia. Pelko siitä, että menettää yhteisön tai asemansa siinä tai oma usko kyseenalaistuu, voi johtaa epäkohdista vaikenemiseen, muistuttaa Johanna Hurtig.

– Tiukkaan nivoutuneissa uskonnollisissa liikkeissä ei ehkä pystytä enää erottamaan uskoa ja yhteisöä toisistaan. Siksi vaikeista asioista puhuminen sekä kritiikin avoin kohtaaminen on niin vaikeaa, mutta vain niiden kautta asioita voidaan kehittää sekä hoitaa ja eheyttää haavoittuneita.

– Hengellisessä kielessä puhutaan omantunnon ”taloudenhoidosta” sekä ”valvomisesta”, jotka merkitsevät moraalista hereillä oloa. Se tarkoittaa myös Jumalan Sanan mukaista opetusta ja elämää. Tämä ei koske vain yksilöä, vaan myös yhteisöä, muistuttaa Hurtig Kirkonseutu-lehden haastattelussa.

Monet viime aikoina vanhoillislestadiolaisuuden sisäisestä hengellisestä väkivallasta julkisuudessa keskustelua käyneet yhteisön jäsenet ovat Hurtigin tavoin viitannet tähän, että herätysliikkeessä on asetettu oma yhteisö uskomisen kohteeksi. Omaa yhteisöä on ryhdytty pitämään absoluuttisen erehtymättömänä eikä opetuksen tai toimintatapojen kritiikkiä sallita.

SRK:n johtokunta ja varsinkin puheenjohtaja ovat entisestään korostaneet julkisissa puheenvuoroissa uskomusta oman yhteisön erehtymättömyyteen  viime aikoina, esimerkiksi Liperin suviseuroissa. Erehtymättömyys-uskomusta pidetään opillisena kysymyksenä. Lestadiolainen pappi Mauno Hepola kirjoitti uskontunnustusta ja seurakuntaoppia tarkastelleessa kirjoituksessaan Päivämiehessä:

“Pyhän Hengen kokoama Jumalan seurakunta ei koskaan erehdy, mutta yksittäinen uskovainen tai ryhmä uskovaisia saattaa erehtyä ja eksyä.” (Päivämies 26.5.2010.)

Hurtig toteaa päätelmänään, että uskonnollisesta yhteisöstä on näin tullut tarkoitus sinänsä. Ikään kuin jumala Jumalan paikalle. Silloin eivät kaikkein heikoimmat voi hyvin.

Rikollinen alistaa lapsen lestadiolaisuuden anteeksianto-opilla

Hurtigin tutkimus on paljastanut, että vanhoillislestadiolaisuuden tavanomainen rippikäytäntö, eli tapa pyytää syntiä anteeksi toiselta lestadiolaiselta  ja antaa anteeksi on tarjonnut mahdollisuuden hyväksikäytön jatkamiselle ja sen salaamiselle.

Rikollinen voi käyttää häikäilemättä hyväkseen näitä, lapsellekin jo varhain opetettuja käyttäytymismuotoja ja ajattelutapoja manipuloidessaan uhriaan.

Ulkopuolisille anteeksi-opetus ja käytäntö on sen verran vieras ja omintakeinen, että sitä on syytä valottaa yksityiskohtaisesti.

Vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan, että syntejä on hyvä pyydellä anteeksi usein ja lähes jatkuvasti, jotta omatunto olisi varmasti puhdas ja sielu taivaskelpoinen. Lisäksi uskostaan, että vain toinen vanhoillislestadiolainen ihminen voi antaa synnin anteeksi, eli ottaa vastaan synnin tunnustuksen ja julistaa synninpäästön sanat “Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi”.  Synninpäästön antaja eli rippi-isä tai -äiti voi siis olla kuka hyvänsä lestadiolainen, esimerkiksi ystävä, naapuri tai perheenjäsen.

Tämä henkilö voi olla myös lapsi. Tämä henkilö voi olla se lapsi, jota pedofiili on juuri käyttänyt hyväkseen.

Uhrien kertomuksissa on ilmennyt, että pedofiili manipuloi lasta monin tavoin. Hän saattaa syyttää tätä ”viettelemisestä” sekä vaatia lasta tekemään siitä parannusta. Näin pedofiili sitoo ja alistaa lapsiuhrinsa  moninkertaiseen syyllisyyden ja salaamisen verkkoon.

Yritin isäni kans puhua asiasta, mutta hän sanoi että nämä asiat ei ois julki tulleet jos olisit pysynyt lapsuuden uskossa, etkä olisi tuota jumalatonta miestä ottanut…ja sinähän se tyttö minut aina veit niihin tekoihin…olin silloin 7 v. ja hän 45 v.” (Uhrin kertomus.)

Paradoksaalista on, että usein pedofiili ja toisinaan myös uhrin lähipiiri ovat syyllistäneet uhrin ja painostaneet häntä tekemään parannusta (kokemuksia esimerkiksi tässä,  tässä ja tässä ).

Lisäksi lestadiolaisuudessa uskotaan, että kun toinen ihminen on pyytänyt anteeksi tekemäänsä syntiä (“tekee parannusta”), anteeksi antaja ei saa tämän jälkeen enää ottaa asiaa koskaan esiin eikä siitä ole lupa kertoa kenellekään.

Synti on ”upotettu armonmereen”, kuten sanontatapa kuuluu. Ei rikostapauksessakaan, sillä on luotettava siihen että ”Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen”.  (Päivämies 27.1.2010.) Toisin sanoen, uskovaisen tulee luottaa, että Jumalan voimasta pedofiili haluaa itse ilmoittaa rikoksensa viranomaiselle.

Tässä on kyse ns. maallikkorippisalaisuudesta. Teologi ja tutkija Johannes Alaranta käyttää siitä myös nimitystä maallikkosalarippi. Vanhoillislestadiolainen toi-mintamalli on selvästi kirkkolain sekä lastensuojelulain vastainen käytäntö. Alaranta pitää sitä harhaoppina.

SRK:n johto on pitänyt maallikkosalaripistä edelleen kiinni, mutta samaa ei voi sanoa liikkeen nuoremmasta polvesta. SRK:n kannan noustua julkiseen keskusteluun moni lestadiolaisuskovainen on todennut, että ei itse vaikenisi rikoksesta edes rippitilanteessa, jos sellainen tulisi vastaan.

Anteeksi pyytämisen ja antamisen menettelytavat opetetaan kotikasvatuksessa lestadiolaislapselle jo leikki-iässä. Tätä kuvaa havainnollisesti Antti  Halosen kirjoitus Päivämies-lehdessä (“Synnyt anteeksi”). Lapsi totutetaan jo varhain toimimaan rippi-isän tai -äidin roolissa ja toteuttamaan suorastaan rituaalinomaista syntien anteeksipyytämisen ja antamisen tapaa.

Lehtitietojen mukaan esimerkiksi Espoon hyväksikäyttötapauksessa ”mies oli pyytänyt tekoja tytöltä anteeksi, mutta jatkanut niitä siitä huolimatta.” (HS 11.3.2011.)

Täsmälleen samanlainen menettely paljastui myös ns. Minnan hyväksikäyttötapauksessa. Hänen kohdallaan anteeksiantamisella perusteltu uhrin ja hänen perheensä vaikeneminen johti siihen, että rikokset pääästettiin vanhenemaan. Syyllisiä ei voitu enää vaatia hyvittämään tekojaan oikeuden edessä.

Myös tutkija Johanna Hurtigin saamat tulokset vahvistavat anteeksipyyntö- ja vaikenemismenettelyn olevan tavallista. Sen perusteella uhrit on velvoitettu pitämään suunsa kiinni.

”Hurtigin mukaan yhdistävä kokemus henkilöillä on ollut se, että seksuaalinen hyväksikäyttö on pitänyt antaa anteeksi ja siitä on pitänyt vaieta. Vaikka henkilöt eivät puhu rippisalaisuudesta, siitä on käytännössä kyse.” (Kotimaa24 10.3.2011,.)

Monien uhrien kokemus on, että rikolliset ja toisinaan myös lähipiiri, perhe ja ystävät rauhanyhdistyksellä, ovat pyrkineet vaientamaan uhrin, perustellen tätä  anteeksipyytämiseen liitetyllä vaikenemisvelvoitteella.

Kaikenkaikkiaan hyväksikäyttörikosten käsittelyyn uhrin ja pedofiilin välillä sekä perheessä ja lähipiirissä voi liittyä paljon hyvin julmia piirteitä, jotka murtavat uhrin, aikuisten huolenpidosta riippuvaisen alaikäisen, luottamuksen lähipiirin aikuisiin. Voi vain kuvitella, millaisia psyykkisiä ristiriitoja ja ahdistusta tällaisesta seuraa lapselle.

Rippisalaisuus / Ville Ranta, Kirkko ja kaupunki 17, 12.5.2010.

Miten vanhoillislestadiolainen liike on tarttunut asiaan?

Julkisuudessa käytyyn keskusteluun on liikkeen johtotasolla reagoitu lähettämällä kirje keväällä 2010 kaikille puhujille ja papeille, sekä julkaisemalla alkuvuodesta 2011 artikkeli Päivämiehessä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ilmiönä.

Herätysliikkeessä on tähdennettey edelleen, että liike ei luovu maallikoita velvoittavasta vaikenemisopetuksesta .

”Rippisalaisuus on ehdoton. […] Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen. (Päivämies 27.1.2010, pääkirjoitus.)

”Jumalan tahdon mukaisesti hoidettua salaripin asiaa ei käytännössä ole syntinä enää olemassa: ”Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme” (Ps. 103:12). Unohdamme myös, että Jumala kykenee ihmisessä vaikuttavalla voimallaan tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme edes ajatella (Ef. 3:20). Elävä evankeliumi on Jumalan armahtaman rikollisen ainut voimanlähde hoitaa asia kuntoon myös ajallisen lain edessä.” (Päivämies 27.7.2010.)

SRK:n silloinen pääsihteeri Aimo Hautamäki tiedotti erikseen syksyllä 2010 asiasta. YLEn haastattelussa hän täsmensi SRK:n kantaa jossain määrin epselvästi suhteessa edellä mainittuihin Päivämiehen pääkirjoituksiin ja muihin SRK:n edustajien julkisuudessa antamiin lausuntoihin.

”Hautamäki painottaa, ettei tehtyä rikosta saa vaieta.

– Kristillisyydessä on aina opetettu, että synnistä pitää tehdä parannus ja oli rikos minkälainen tahansa, se pitää hoitaa myös lain edessä oikein. Voi olla, että yksittäiset uskovaiset ovat voineet ymmärtää tämän asian väärin, ja tätä on nyt tähdennetty, että näin on aina opetettu ja näin tulisi näissä tapauksissa myöskin toimia, Hautamäki painottaa. Hautamäki ohjeistaa ilmoittamaan epäilyistä yhteisön ulkopuolelle, mikäli epäilys pohjautuu vakuuttavaan tietoon. Sopiva taho ovat viranomaiset, joiden kautta osapuolet saavat tarvittavaa apua.” (YLEn uutiset 30.9.2010.)

Kritiikki voi johtaa painostukseen ja häirintään 

Vanhoillislestadiolaisuuden yksi ehdoton doktriini on käsitys oman liikkeen, ”seurakunnan”  erehtymättömyydestä. Keskustelu liikkeen oppiin liittyvistä ongelmista kyseenalaistaa tämän doktriinin. Kuten Johanna Hurtig toteaa,  vaikeista asioista puhuminen sekä kritiikin avoin kohtaaminen on vaikeaa, mutta vain niiden kautta asioita voidaan kehittää sekä hoitaa ja eheyttää uhreja.

Keskustelu ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista, koska herätysliikkeestä puuttuu sananvapaus.

Tällaista keskustelua käyneet ihmiset saatetaan yrittää vaientaa erilaisilla painostuskeinoilla. Usein tässä onnistutaankin. Pahantahtoiset, vihjailevat huhut,  mustamaalaaminen, asianomaisen henkilökohtaisen uskon ja sieluntilan kyseenalaistaminen, kotirauhan häirintä, eristäminen kanssakäymisestä, luottamustehtävistä ”vapauttaminen” ja  jopa psyykkisesti sairaaksi leimaaminen ovat tavallisia painostuskeinoja, joita liikkeessä käytetään ja on käytetty.

Voidaan myös pyrkiä rikkomaan perheenjäsenten keskinäistä lojaalisuutta ja luottamusta.

Painostuskeinot ovat lisäksi sillä tavalla taitavia ”kollektiivisen sakinhivutuksen” käytäntöjä, että niihin on vaikeaa puuttua asiallisesti keskustelemalla ja esimerkiksi viranomaistoimin. Kynnys viranomaisten puoleen kääntymiseen on luonnollisesti muutenkin korkea.

Kaksi herätysliikkeen rippisalaisuusopetuksen ja yhteisön erehtymättömyyden sekä hengellisen vallankäytön kyseenalaistanutta blogistia on hiljattain joutunut kahden rauhanyhdistyksen taholta syrjäyttämisen tai ns. hyllyttämisen kohteeksi kriittisten mielipiteidensä jukistamisen takia. Kirjoittajat ottivat kantaa asioihin puolustaaksen niitä, jotka eivät itse voi itseään puolustaa: lapsia ja hyväksikäytön uhreja.

*       *       *

Kirj. Lucas.

*       *       *

Lähteet ja muuta aiheeseen liittyvää:

Ajattelen usein, että nämä asiat tulee vielä päivän valoon. Anonyymi blogikirjoitus 4.5.2010.

Johannes Alaranta: Maallikkosalaripin harhaoppi. Blogikirjoitus 31.3.2011.

Pia Alatorvinen: SRK:n Voittonen: Ketään ei ole pyritty vaientamaan. Kaleva 20.9.2010.

Ville Blåfield: Sairas salaisuus. Pedofiili satuttaa lasta pahimmalla mahdollisella tavalla. Suomen Kuvalehti 40/2003, s. 40-45.

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies nro21,  26.5.2020.

Johanna Hurtig: Lasta suojelemassa : etnografia lasten paikan rakentumisesta lastensuojelun perhetyön käytännöissä. Lapin yliopisto 2003.

Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010. Pääkirjoitus.

Virpi Hyvärinen: Lasten oikeuksia valvottava tarkemmin. YTT Johanna Hurtigin haastattelu. Kirkkotie  5/2010, s. 8 – 9.

Johanne Ijäs: Lestadiolaisvaikuttaja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kotimaa24 10.3.2011.

Katarooma: Kasvukipuja. Vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneen insestin uhrin blogi.

Kymmenet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit lähestyneet kirkkohallitusta. Helsingin Sanomat 20.4.2010.

Johannes Ijäs: Johanna Hurtig: Rippiin liittyvää käsitteistöä pitäisi selventää. Kotimaa24  9.12.2010.

Merja Laitinen  ja Johanna Hurtig (toim.): Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä. Jyväskylä: PS-kustannus, 2002. 

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos. Päivämies 27.1.2010, pääkirjoitus.

Lapsuutta tulee suojella. Päivämies nro 10, 2011, pääkirjoitus.

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Lestadiolaisjohtajalle neljä vuotta insestistä. Iltalehti 10.3.2011.

Lestadiolaisvaikuttaja tyytymätön insestituomioonsa. Iltalehti 17.3.2011.

Topi Linjama: Tarina hyväksikäytöstä. Blogikirjoitus 19.2.2011.

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: Syytteet insestistä

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Pedofiilikohu ei yllättänyt. Johanna Hurtigin haastattelu. Kaleva 16.1.2010.

Piispa: Pedofiliaskandaalin syynä naisten pieni rooli kirkossa. (Sydneyn apulaispiispa Geoffrey Robinson.)

Puhevalta on vain vahvoilla: parisuhdeväkivallan tee-se-itse-puoskarointia.

Anne-Pauliina Rytkönen: Vanhoillislestadiolaiset: Puhukaa hyväksikäytöstä. YLEn uutiset 30.9.2010.

Eero Salin: Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Päivämies 2011.

Eero Salin: Yksikin lyönti on liikaa. Päivämies 18.10.2000.

Aarno Sassi: Lasten valtakunta. Siionin Lähetyslehti nro 3, 2011.

Juha Siltala: Suomalainen ahdistus: huoli sielun pelastumisesta. Otava 1992.

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä (Johanna Hurtigin haastattelu Helsingin Sanomissa)

Laura Visapää: Pyhässäkin voi olla pahaa. Kirkonseutu 16.3.2011, s. 8.

3 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, lapset, lapsuus, manipulointi, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pedofilia, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, synnit, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, uskon perusteet, uskontokritiikki, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, vihjailu, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

3 responses to “Kun pyhästä paljastuu pahuus

  1. Verkosto

    SRK:n Koti-työryhmän raportti ”Kotien ja perheiden hyvinvoinnin tukena” on kiinnostuneille ladattavissa netistä:
    http://pdfcast.org/download/srk-kotity-ryhm.pdf

    Kiitokset Mopin palstan Seuraisännälle dokumentin jakamisesta!

  2. Hannu M

    Hyvä!

    Voimia sinulle paljon toivon

  3. Eastman

    Uskonto ja seurakuntaäidin pelko muodostavat vaarallisen liiton, jonka seurauksena kaikkein heikoimmat kärsivät. Lapset.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s