Onko nyt aika nostaa tarkasteluun 1960-luvun alun repeämä?
Monet uskovaiset ihmiset revittiin silloin irti toisistaan ja karkotettiin hengellisestä kodistaan. Kuten tiedämme, sama väkivaltainen ratkaisu tehtiin uudestaan, vielä laajamittaisemmin 1970-80-luvuilla. Voimme kysyä, onko vanhoillislestadiolaisuuden nykyhetken tilanteessa yhtymäkohtia 60-luvun pappishajaannuksen kysymyksiin.
S.V. on lestadiolaisen papin tytär ja koki tämän repeämän ollessaan 14-vuotias. Hän kirjoittaa tässä kokemuksistaan ja kutsuu osallistumaan keskusteluun tapahtumista yli 50 vuoden takaa.
Onko sinulla omakohtaisia muistoja pappishajaannuksen vuosilta? Millaisia seuraamuksia repeämästä oli itsellesi tai läheisillesi? Tai oletko nuori ja haluaisit kysellä näiden tapahtumien kokeneilta ihmisiltä siitä? Nyt siihen on tilaisuus.
Voit jakaa omia kokemuksiasi muille ja keskustella niistä. Voit myös tehdä kysymyksiä niille ihmisille, joiden nuoruuden herkimpien vuosien keskelle iski silloin raju myllerrys. Kaikki kommentit ovat tervetulleita.
* * *
Sain äskettäin Hiljaisuuden retriitissä tiedon etnisistä lestadiolaisista. Lueskelin kirjoituksia pikimmiltään. Oma kokemukseni on sama kuin monissa lukemissani teksteissä: vanhoillislestadiolaisuus seuraa aina mukana, vaikka olisi vuosikymmeniä ollut poissa liikkeen piiristä.
Itse olen ns. lapsuudenuskovainen. Sain 14-vuotiaaksi saakka nauttia liikkeen ”armon auringosta”. Leikkitovereita riitti, koska suurimmalla osalla tuttava-perheistämme oli kymmenkunta lasta.
Nuorena istuin Rauhanyhdistyksen seuroissa vilkuillen toiveikkaasti ympärilleni: oliko ”sekin” tullut tänään mukaan. Puheet ja laulut puhuttelivat syvästi.
Armoa ei tunnettu – jäljelle jäi usko ja kaipaus
Sitten tuli ilta, jonka muistan ikäni. Kotiimme tuli Rauhanyhdistyksen ”delegaatio”, joka vaati isääni tekemään parannusta jostakin, jonka ymmärsin liittyvän kasteeseen ja Lutherin opetuksiin.
Isäni oli tuohon aikaan seurakuntapappina pienellä paikkakunnalla. Itkien hän pyysi, että saisi pyytää anteeksi mitä tahansa henkilökohtaista syntiään. Pappisvalan tehneenä ja luterilaiseen uskontunnustukseen sitoutuneena hän ei kuitenkaan voinut toimia vastoin vakaumustaan.
Armoa ei tunnettu. Tulimme monen muun papin ja muutamien maallikoiden tavoin ”erotetuiksi” liikkeestä. Tämä tarkoitti eristämistä muista uskovaisista, tervehdysten kieltämistä, rakkauden eväämistä. Meidänkin sukumme repesi kahtia kymmeniksi vuosiksi.
Tietenkin meitä jäi vielä jäljelle pieni uskovaisten joukko, lähinnä erotettuja pappeja perheineen.
Se yhteys kantoi opiskeluaikoihin asti (asuin lestadio-laisessa yo-kodissa), mutta sen jälkeen alkoi elämässäni vieraantumisen vaihe, jota kesti kolme vuosikymmentä. Sitten löysin Hiljaisuuden retriitin, joka taize-lauluineen ja rukousyhteyksineen viittoili lapsuuden uskon suuntaan.
Anna-Maija Raittila kuvaa minunkin tuntojani kirjassaan Kotipiha kulkee mukana:
”Tätä lukua on vaikea kirjoittaa. Kertoa vieraantumisesta, eroprosessista, jota kesti lähes parikymmentä vuotta. Kuvata irtaantumista todella kotoisesta, syvästi hoitavasta kasvuilmastosta, ystävien paljoudesta, ihmisistä, joiden kesken ei tarvinnut pingottaa — joiden taustat ja ristiriidatkin olivat turvallisen tuttuja.”
Kipeimmin kaipaan itse ystävien piiriä ja Siionin virsiä ja lauluja ( ”On lepopaikka suloinen, laitettu Golgatall”, ”Nouse jo pilvi verinen” ym).
Kutsunkin tällä kirjoituksella teitä osallistumaan keskusteluun 60-luvun repeämästä ja miten itse kukin on siitä selviytynyt, mihin suuntaan oma uskonnollisuus on kehittynyt.
Jumalan rauhaa!
S. V.
* * *
Osallistu keskusteluun! Voit jättää kommenttisi klikkaamalla alla ”Jätä kommentti” -kohtaa. Jos haluat kirjoittaa laajemmin muistojasi tai pohtia aihetta, voit lähettää tekstisi julkaistavaksi blogissa. Lähetä tekstisi sähköpostitse: verkosto (at)luukku.com.
Tästä pääset kärryille: lisätietoa 1960-luvun alun repeämästä
Kolme määritelmää
Pappishajaannuksella, ns. pappis-eriseuralla, tarkoitetaan tapahtumaa, ”jolloin lestadiolaisuuden suurimmasta ryhmästä erosi (opposition mielestä erotettiin) ryhmä, jota on myöhemmin kutsuttu nimillä pappislinja tai elämänsanalaisuus. Oppositioon liittyi kymmenkunta, jäsenmäärältään pientä rauhanyhdistystä sekä 2/3 liikkeeseen kuuluneista papeista ja joitakin maallikkosaarnaajia. Eron syinä voidaan pitää mm. erimielisyyksiä seurakuntakäsitteestä, suhtautumisesta kirkon harjoittamaan lähetystyöhön ja yleensä kirkkoon sekä sen tunnustuskirjoihin.” (Lestadiolaisuus.info-sivulla, 2007.)
Prof. Jouko Talonen: ”SRK-vanhoillisuudessa käytiin todella rajua opillista välien selvittelyä 1960–1961. Kiista koski ennen kaikkea seurakunta- ja sakramenttikäsitystä sekä suhdetta pakanalähetystyöhön. Seurauksena oli pappien valtaenemmistön joutuminen ”ulos” SRK:n piiristä. Ns. pappislinja ei muodostunut kuitenkaan merkittäväksi kansanliikkeeksi. Vuonna 1963 perustettu Laestadius-seura on ollut löyhä henkilöjäseniin nojaava yhdistys. Lestadiolaisella pappislinjalla oli vahva rooli 1960–1980 -luvuilla Pohjois-Suomen kirkollisessa elämässä. Ne kolme lestadiolaistaustaista piispaa, jotka Suomen kirkkohistoria tuntee, nousivat juuri tämän pappisryhmittymän piiristä, nimittäin L. P. Tapaninen (Oulun piispa 1963–1965), Hannes Leinonen (Oulun piispa 1965–1979) ja kenttäpiispana 1970-luvulla toiminut Yrjö Massa.” (Talonen 2001, s. 16.)
Miikka Ruokasen mukaan (1980) repeämän varsinainen syy oli SRK:n seurakuntaoppi (ns. vain me -oppi).
”Syy näkyy selvimmin E. Lepistön lausumassa: papit ”näkivät Jumalan valtakunnan työtä ulkopuolellakin enemmän kuin me näimme. Heidän käsityksensä ei ollut ehdoton.”
Tämä sama ajatushan sisältyi itse siihen julkilausumaan, josta tehtiin koko kiistan ratkaisija: ”Todettiin jälleen, että kristillisydyen ja maailman välinen raja on vaarassa umpeutua.” Tämä lause onkin koko julkilausuman tärkein kohta.
Riidan perussyy ei itse asiassa koskenut lainkaan suhtautumista luterilaisen tunnustuksen johonkin opinkohtaan. […] Tunnustuskirjojen käytössä SRK:n piirissä vallitsee tietynlainen ”moniarvoisuus” ja ambivalenttisuus.
Riidan perussyy oli ”Jumalan valtakunnan” rajojen hämärtyminen. Papit olivat liian kirkollisia, liian avaramielisiä ”maailman hengellisyyteen” nähden. Tässä mielessä papit edustivat uutta ja poikkeavaa linjaa […].Liikkeen perinteeseen ja seurakuntaoppiin nojautuen maallikkojohtajilla oli täysi oikeus vaatia rajojen tarkistamista. Siinä he edustivat aitoa vanhoillislestadiolaista käsityskantaa.
Arvelluttavaa ”rajojen” tarkistuksessa oli siinä käytetty metodi. […] Kurinpalautuksen menetelmäksi ”Jumalan valtakunnan” rajojen eheyttämiseksi valittiin suhtautuminen luterilaiseen tunnustukseen. Metodi oli ristiriitainen: toisaalta vakuutettiin tunnustususkollisuutta, mutta toisaalta vaadittiin sellaisen tunnustamista, mikä selvästi poikkesi tunnustuksesta.
Tällä mitattiin tehokkaasti, ovatko papit kuuliaisia ”Saara-äidille” vai kirkkoregimentille.
Tällainen menettely tuotti toivotun tuloksen: ”Jumalan lapsista” tuli entistä yhtenäisempi ja kuuliaisempi lauma. Näin ollen voidaan sanoa, että sekä papit että maallikot olivat sekä ”oikeassa” että ”väärässä”.
Papit olivat oikeassa siinä, että he puolustivat kirkon tunnustusta ja osoittivat SRK:n poikkeavan siitä, mutta ”väärässä” siinä, että he toivat herätysliikkeen sisälle sellaisia uusia vaikutteita, joita liike ei voinut kestää.
Maallikot olivat ”oikeassa” siinä, että he halusivat säilyttää herätysliikkeen alkuvoimaisuuden pitämällä rajat selkeinä, mutta väärässä siinä, että he vaativat epärehellistä suhtautumista tunnustukseen ja sokeaa kuuliaisuutta SRK:n päätöksille.” (Ruokanen 1980, 66-67.)
* * *
Aiheeseen liittyvää:
Alaja, Osmo: Kutsutut ja valitut. WSOY 1962.
Elämänsanalaisuus (Wikipedia)
Wäinö Havas, K. Kylänpää ja K.R. Kares: Ei sulautumista, vaan rehellistä, kansankirkollista työnyhteyttä! Kirje Kotimaan toimitukselle 22.4.1941. Julkaistu Mopin palstalla (Lämmin kiitos Pölyttyneelle).
Kullervo Hulkko: Kukistumaton valtakunta. SRK 1965, s. 5-43.
Mikko Juva: Seurasin nuoruuteni näkyä: Muistettavaa vuosilta 1939–82. Otava 1994.
Mikko Juva: Mies etsi vapautta – L. P. Tapanisen elämä. Kirjaneliö 1989.
Sauli Karhu: Pappiseriseura – toinen näkökulma. Blogikirjoitus 3.11.2014.
Antti Koukkari: Yhteistyöhön! Kotimaa 25.4.1941. Julkaistu Mopin palstalla (Lämmin kiitos Pölyttyneelle).
Jari Kupsala: 1960-luvun hajaannuksen vaikutus. VL-Foorumilla julkaistu katkelma teoksesta Jari Kupsala: Tähän asti: Oulun Rauhanyhdistys sata vuotta. Oulun Rauhanyhdistys ry. 1995.
Lestadiolaisuus.info: Vanhoillislestadiolaisuuden kriisi 1960 – 1962. Vanhoillislestadiolaisuuden kriisiin 1960-1962 liittyvät lehtiartikkelit. Bibliografia.
Kauko Mäntylän kirkolliskokouspuheenvuoroja. Päivämies no 1, 1.1.1969. VL-Foorumi 16.1.2010.
Anna-Maija Raittila: Kotipiha kulkee mukana. WSOY 1990.
Reflektio: 60-luvun henkeä ilmassa? Hakomaja 1.1.2011.
Miikka Ruokanen: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977-1979. Kirkon tutkimuslaitos 1980. – Pappishajaannuksesta s. 56-72.
Satakielinen: Pappishajaannuksessa oli kysymys ainakin kolmesta asiasta. Kommentti Mopin palstalla 19.11.2008.
Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Iustitia 14 (2001).
Torvi: Tuttu laulu
Totuuden kuuliaisuuteen: Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960-61 esiintyneistä erimielisyyksistä. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri, 1962. (Lämmin kiitos nimim. Psyykelle, joka toi katkelmia kirjasta Mopin palstalle 17.1.2011.)
Veli Junttila: Vanhoillislestadiolaisten vaikea aika. Turun Sanomat 21.2.2011.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Nykyisen SRK-opin juuret ovat 1960- ja 1970-luvun ratkaisuissa. Juurrutettiin ehdoton kuuliaisuusoppi. Kuten kaikki diktatuurit tekee, ensin oli saatava älymystö polvilleen, tässä tapauksessa papit. Liike ei olisi nyt sitä mitä se on, ilman tuota 60-luvun ”stressitestiä”.
Ne jotka eivät siloin alistuneet HS:n ja hänen hännystelijöittensä painostuksen edessä, erotettiin. Vaihtoehtoja ei ollut eikä ole. Nykyistä vanhoillislestadiolaisuutta ei kunnolla ymmärrä, jos ei tunne sen historiaa. Historia vasta antaa välineet tarkastella nykyhetken opetusta ja käytäntöä analyyttisesti.
60-luvulla siirryttiin Kristus-keskeisyydestä seurakuntakeskeisyyteen. Uskominen siirtyi kohdistumaan tämänpuoleisuuteen ja sielunhoidosta tuli ”hoitamista”, (ihmis)vallan käyttöä.
Useasti käytetty sana ”pappiseriseura” on oikeasti aivan outo termi. Eikä ”pappishajaannus” sen parempi ole. Uskovaiset teologithan tunsivat luterilaisen opin ja he toimivat sen mukaan. Miten sellainen kristillisyys voi enää olla aitoluterilaisuutta, joka irtisanoutui luterilaisesta opista? Käsittääkseni silloin oli kyse valtataistelusta maallikoiden ja pappien kesken. Opilliset erimielisyydet nostettiin sitten ”viralliseksi syyksi”, kaiken takana oli kuitenkin tietty maallikkoryhmä. Olen kuullut hoitokokousten käynnistämisestä, että siinä vaiheessa maallikkosiipi halusi varmistaa absoluuttisen voittonsa pappissiipeen nähden. Lyömäaseena ja varmistuksena lojaalisuudesta maallikkosiivelle otettiin televisio. Keskusyhdistyksessä kehitettiin ajatus, että television hankkineet on erotettava. Samoin sitten erotettiin myös kirkkokuoroon kuuluneita uskovaisia, todellisia sydämen kristittyjä. Mutta kun heillä oli myötämieltä yhteistyöhön kirkon kanssa, se haluttiin karsia täysin pois. Jumalanpalvleuksessakaan ei saanut käydä jos ei ollut vl-pappi saarnaamassa.
Ainakin oululaiset pääsevät käsiksi myös Jukka-Pekka Kestin pro graduun Uskon vahvistus vai armoväline? – vanhoillislestadiolaisuuden sakramenttikiista Päivämiehessä ja Siionin Lähetyslehdessä vuosina 1957-58, joka on varmaan paras akateeminen tutkimus aiheesta. Tämän hajaannuksen seuraukset näyttelivät suurta osaa myös 70-luvun tapahtumista. Moni ns. maallikkolinjalainen oli niidenkin tapahtumien keskiössä.