Suviseurat, materialismin mahtinäytös

– Kaikki hehkuttivat, miten paljon seuroissa oli väkeä. Väenpaljous oli olevinaan suuri juttu. Minua se asenne suututti ja inhotti, se tuntui jumalattomalta. Ehdottomasti tuli mieleeni kultaisen vasikan ympärillä tanssiminen.
[…]

Lestadiolaisuus on hengeltään hyvin amerikkalainen, menestystä synnyttävä hengellisen elämän muoto. Se on amerikkalaishenkistä materialismia protestanttisessa kaavussa.  Lestadiolainen materialismi vie maailmaa tuhoon riemumielin.                   – Kirjailija Hannu Raittila

”Radio- ja kaiutinmasto sijaitsee isonteltan vieressä. Itse masto on 24 metriä korkea, mutta ukkosenjohdatin mukaan laskettuna sen kokonaiskorkeus on 30 metriä. Masto on koottu neljästä kuuden metrin elementistä. Se välittää ääntä radiotaajuuksille kuuden lähetysantennin kautta. Mastossa on myös 20 suurta kaiutinta, joista ääni välitetään seurakentälle.” (Wikipedia: Suviseurat.)

Savisen peltoaukean keskellä on jälleen ennätyksiin nousseen yleisön lisäksi Venetsian oopperatalon kokoinen teltta, kuplahalli, paikallisradio, painokone, satelliittiyhteys Amerikkaan ja autoliike. Suviseurat, ihmisen luoma keinomaisema, jossa harjoitetaan uskontoa, hengellisyyttä mas-siivisessa materialismin markkinameinigissä.

Mitä täällä itse asiassa palvotaan?

Hannu Raittilan romaani Ei minulta mitään puutu ”on veret seisauttava kuvaus kesäpäivästä, jolloin vietetään kaikkien aikojen suurimpia suvi-seuroja. Uskonnollisen tehokkuuden ja jatkuvan taloudellisen kasvun jumalattomat ideologiat saavat kyytiä. Kulttuurikritiikin välikappaleina ovat lestadiolaisuus ja körttiläisyys. Tällaista herätysliikkeiden ja seu-rojen kaunokirjallista kuvausta, joka yltää vaikuttavaan yhteiskunnalli-seen analyysiin, ei ole Suomen siionissa pitkään aikaan luettu. Jos koskaan.”

Näin kirjoitti toimittaja Janne Villa haastatellessaan Hannu Raittilaa Hengellisessä kuukausilehdessä.  Kirjailija itse pitää Villan analyysia parhaimpana arviona romaanistaan, josta hän ohjasi Radioteatterille myös kuunnelmaversion.

Romaanin yhdeksi pääteemaksi kohoavaan materialistisen arvomaailman kritiikkiin kiinnitti huomiota myös Päivämiehessä arvion julkaissut Jouni Tikkanen.

Enemmän, suurempaa, komeampaa  

Ei minulta mitään puutu sisältää runsaasti viittauksia Raamattuun. Jo teoksen nimi on sitaatti Psalmista 23: “Herra on minun paimeneni, eikä minulta mitään puutu“.

Romaanin nimessä piilee  avain teoksen moniulotteisen ironian tulkintaan. ”Ei minulta mitään puutu”, mutta uskovaisille mikään maallinen hyvä ei silti tunnu olevan tarpeeksi!

Romaanin keskeinen teema on hillitön hybris, loputon usko ihmisen mahtiin, aineelliseen menestykseen. Häikäilemättömyys,  itsekäs saalistus ja ahneus yhdistyvät uskonnolliseen toimintaan ja uskonliikkeen mahdin näyttävyyteen.

Lestadiolaisen liikkeen syntyaikoina sen arvoihin liitettiin vaatimattomuus, nöyryys ja kriittinen asennoituminen valtaa ja aineellisia arvoja kohtaan.

Hengellisyyttä pidetään usein ihmisyyden jaloimpana piirteenä, mutta ihminen osaa kehittää siitäkin alistamista, vallankäyttöä ja aineellista hyvää tuottavaa liiketoimintaa.  Raittilan romaani viittaa yhteiskuntakriittisyydessään myös Vanhan testamentin kertomukseen Baabelin tornista. Suviseurateltan tuhoutuminen ja painokoneen uppoaminen saveen  symboloivat vääjäämätöntä tuhoa, jonka jatkuvan kasvun ideologia aiheuttaa.

Jo se, että itse tapahtuma pystytetään pitkien matkojen taakse keskelle korpea, jonne ei julkisilla kulkuneuvoilla päästä, merkitsee huomattavaa ympäristökuormitusta. Mikä on suviseurojen hiilijalanjälki?

Liikkeen kasvu ehkäisykiellon varassa

Vanhoillislestadiolaisuuden johtotasolla on myös tajuttu jo kauan sitten, että  mikään aidosti hengellinen peruste ei varmista nyky-lestadiolaisen liikkeen omaa jäsenmäärän kasvua: ei  armoevankeliumin kaipuu, ei ihmisten sielunhätä  eikä uskovaisten tekemän diakoniatyön tarve. Nämä hengelliset, kristilliset lähtökohdat eivät riitä ”tulostavoitteiksi”.  Liikkeen kasvun takaa ainoastaan pakko: sitoutuminen noudattamaan ehkäisykieltoa.

Tästä kasvun oivalluksesta kertovat paljonpuhuvasti esimerkiksi SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen haastattelu Ilta-Sanomissa ja kirkkoherra Seppo Lohen lausunnot mediassa.

Vanhoillislestadiolaiset myöntävät liikkeestä luopumisen lisääntyneen, mutta turvana on sen jäsenperheiden monilapsisuus. (Voittonen)

Jos säännöstelemättömyydestä luovuttaisiin, vanhoillislestadiolaisuus katoaisi viidenkymmenen vuoden sisällä.  (Lohen lausunto haastattelussa, MTV3, 24.7.2002.)

Ehkäisyn hyväksyminen heikentäisi lestadiolaisuutta. Seppo Lohi sanoo, että ehkäisyn hyväksyminen olisi kuolema lestadiolaiselle liikkeelle. Seppo Lohi pitää ehkäisykantaa koko liikkeen kannalta olennaisen tärkeänä.  – Jos tässä asiassa kanta muuttuu, kuolema on lestadiolaisen liikkeen padassa ja koko liike sammuu.(Kalajokilaakso 27.6.2008.)

Kieli poskessa, huumorin keinoin

Herätysliikkeen määrällisen kasvuideologian ja materialistisen arvomaailman kritiikki esitetään romaanissa hulvattomana parodiana. Kirjailija nostaa huumorin keinoin esiin tarkkanäköisiä huomioita lestadiolaisen liikkeen nykytilasta, mutta samalla myös koko suomalaisen yhteiskunnan arvomaailmasta.

Kritiikin kohteeksi joutuvat aikaisemmin henkilökohtaista uskonvakaumusta painottaneen liikkeen hengellisyyden ”tavaroituminen” ja ankea kaupallistuminen nykypäivänä.

Julkisuudessa absoluuttisena esitetty seurakunnan erehtymättömyys  ja sen rinnalla aineellinen menestys ovat nyt nousseet päämääräksi sinänsä. Niistä on tullut  tärkeämpiä  kuin uskovan henkilökohtainen vastuu omastatunnosta, lähimmäisistä ja tulevista sukupolvista.

Kaikki onkin lopulta kiinni onnistumisesta rahan keräämisessä liikkeen toiminnan pyörittämiseen. Siinä sivussa moni voi kivasti edistää myös omia henkilökohtaisia liiketoimiaan.

Jumalana rajaton kasvu

Raittila kuvaa, miten seuroissa yritetään tehdä jos jonkinlaista bisnestä. Kirjan uskovaiset pyrkivät jatkuvaan kasvuun ja aina vain suurempien tapahtumien järjestämiseen: täytyy rikkoa yleisöennätys, rakentaa isompi teltta…  Lestadiolaisuuden avulla kirjailija peilaa yhteiskunnassa yleisestikin hallitsevaa tuhoisaa elämäntapaa, joka paljastuu irvokkaimmillaan hengellisyyden harjoittamisen aineellisissa tavoitteissa.

Uskonnollisesta yhteisöstä on tullut materialistista suuruudenhulluutta, yhteisöllistä hybristä, jossa hengellisyys on asetettu pelkäksi välineeksi yhteisön kasvun ja alati kasvavien voittojen tavoitteluun.

Ulkonaisesti komean toiminnan kiiltävän imagon alla piileekin peiteltyä pahuutta, piittaamattomuutta toisista ihmisistä ja elinympäristöstä, luonnosta. Piittaamattomuutta hyväksikäytön uhreista, hengellisestä väkivallasta, sisäisestä alistamisesta.

Raittilan kertomus on yllättäen toiminut kuin hätkähdyttävänä ennustuksena nykypäivän uutisille herätysliikkeen piirissä paljastuneista vaietuista rikoksista.

Suviseurojen tulostavoitteet

Seurojen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja, ja insinööri henkeen ja vereen, Halmeen Lauri, kertoo Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen talousjohdon panneen seurojen järjestelytoimikunnalle kovat tulostavoitteet.

Se, että hartaudenharjoitukselle asetetaan tulostavoitteita, on itsessään tietenkin varsin absurdia.

Historian kaikkein suurimmista suviseuroista ”piti selvitä edellisvuotta pienemmällä budjetilla, vaikka ne pidettiin oman herätysliikkeen tukialueiden ulkopuolella”. Suviseurat onkin SRK:lle ja järjestäjäyhdistyksille määrätietoisesti johdettu, tuottava liiketoimi, brändituote, eivätkä liikkeen jäsenet näe tässä mitään ristiriitaa.

Suviseurat ovat  kasvaneet 80 000 hengen suunnattomiksi markki-noiksi, joissa myydään massiivises-ti kulloistakin kausihittiä (romaanissa petanque-settejä) ja syödään pizzaa ja grillimakkaraa. Hartaudenharjoitus on muuttunut lopullisesti uskovaisten pienistä piireistä jättiäismäiseksi sosiaaliseksi ja rahatalouteen nojaavaksi peliksi, jota pelataan pitkälle ulkohengellisistä syistä.

Tärkeintä on miltä asiat näyttävät, ei se mitä ne oikeasti ovat. Tunnetusti moni lestadiolainenkin käy suviseuroissa täysin muista kuin hengellisistä syistä. Tämä on syytä rehellisyyden nimissä tunnustaa, mitenkään silti vähättelemättä viihteellisyyttä ja yhteistä hauskanpitoa inhimillisenä tarpeena, jota suviseurat osaltaan tyydyttää. Tavata tuttuja ja kokea itsensä hyväksytyksi ja yhteenkuuluvaksi, vaikkapa vain 3-päiväiseen yhteisöön, elämys jonka voi kokea vain massatilaisuuksissa.

Materialismin ja uskonnon liitosta syntyy suuri huijaus

Raittilan romaani on materialistisen ja laskelmoivan arvomaailman kritiikissään hämmästyttävän ajankohtainen yli kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se  on puheenvuoro keskustelussa kestämättömäksi osoittautuneesta kulutuskeskeisestä elämäntavasta. Se on puheenvuoro itsekästä, lyhytnäköistä kasvuideologiaa ja piittaamatonta arvomaailmaa vastaan,  joka on levinnyt yhteiskunnassa kaikille alueille, ilman että kristittyjen piiristä olisi asetuttu selkeästi vastustamaan näitä arvoja.

Romaanin ironian terävin kärki kohdistuu tehokkuusajatteluun ja koko länsimaisen yhteiskunnan häikäilemättömään yhä suurempien voittojen tavoitteluun, hybrikseen vailla vastuuta muista ihmisistä, elinympäristöstä ja tulevaisuudesta. Suviseurat ovat tämän ahneuden metafora.

Lestadiolaisuus ei liikkeenä ole asettunut tämän yksiarvoisen kasvuideologian vastavoimaksi. Päinvastoin, se on omaksunut sen osaksi omaa opetustaan ja arvomaailmanaansa, elämäntapaansa.  Romaanin kriittiset kysymykset ovat vuonna 2011 jopa ajankohtaisempia kuin teoksen julkaisuvuonna 1998.

Menestys politiikassa, liike-elämässä ja kirkossa on vanhoillislestadiolaisuudessa nykyisin arvostettua eikä oman aineellisen edun ja maallisen kunnian tavoittelua lainkaan paheksuta.

Onkin suuri paradoksi, että ainoa elämänalue, jossa vanhoillislestadiolaisen on kiellettyä menestyä ja saavuttaa mainetta, on ”aineetonta tuotantoa” edustava  taiteen ja kulttuurin ala, erityisesti musiikki. Kulttuuriammatit tarjoavat yleensä jokseenkin niukan tulotason, toisin kuin liike-elämä tai julkissektorin huippuvirat.

Yritysmaailmassa tai politiikassa  menestymistä ei kyseenalaisteta eikä sen menetelmiä paheksuta, mutta kulttuurin ja musiikin alojen ammattilaisena toimiminen on julistettu synniksi. Uskovainen ei saa toimia esittävän taiteen ammateissa.  SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen on perustellut hiljattain kieltoa seuraavasti:

– Esittävän taiteen henkilökultti sopii huonosti yhteen Jumalan lapsena elämisen kanssa. Tällä alueella on nähty hyväksi varoittaa ihmiskunnian ja henkilöpalvonnan vaaroista. (Suomen Kuvalehti 23.6.2011)

Hänninen sivuuttaa kylmästi sen tosiasian, että juuri liike-elämässä ja politiikassa menestyjistä tulee yhteiskunnassa arvostettuja  hahmoja, joiden todellinen vaikutusvalta talouselämässä on huomattava ja joilla on mahdollisuudet ahnehtia itselleen kohtuuttomia etuja yhteisestä kakusta.

Eikö juuri tämä vallan ja materialististen arvojen maailma ”sovi huonosti yhteen Jumalan lapsena elämisen kanssa”, pääsihteeri Hänninen?

Ympäristökysymykset ja yhteiskuntavastuu eivät ole koskaan olleet vanhoilislestadiolaisuudessa korkeassa kurssissa. Raittilan mukaan lestadiolaisuuden arvomaailmalla onkin paljon yhteistä amerikkalaishenkisen menestyskultin kanssa.

”Lestadiolaisuus on amerikkalaishenkistä materialismia protestanttisessa kaavussa”

Raittilan mukaan lestadiolaisuus edustaa kalvinilaista protestanttisuutta. Se on hengeltään hyvin amerikkalainen, menestystä arvostava hengellisen elämän muoto.

Suhde maalliseen hyvään on naiivi ja mutkaton. Juuri ulkoinen menestyminen kertoo henkilön olevan Jumalan valittu.

– Lestadiolaisten seuratalon pihalle tuli kerran mies hienolla uudella autollaan. Hänen autenttinen repliikkinsä kuului: ”Tässä se on oikea uskovaisen ihmisen auto!” Lauseessa oli hottentotin vilpittömyyttä: lasihelmistä voi iloita yhtä vapautuneesti kuin uudesta autosta.

– En usko kovin vähällä, että körttipiireissä voitaisiin vakavissaan käyttää samanlaista sanamuotoa.

Raittila: Uskonto on suuri huijaus, kun puuttuu elävä usko

Viitaten ratkaisuunsa käyttäää herätysliikkeitä aatteellisina symboleina Raittila toteaa: ”Lestadiolainen materialismi vie maailmaa tuhoon riemumielin.”

Teknologisen menestysuskon ja yhteisöllisen hybriksen rinnalla suviseurat osoittavat havainnollisesti, millaisiin valtaviin mittoihin oman yhteisön palvonta jumalana on kehittynyt.  Erehtymättömästä seurakunnasta on rakennettu kultainen vasikka, joka on niin arvokas, että sille ollaan valmiita uhraamaan oma henkilökohtainen omatunto.

Vanhoillislestadiolaisuudessa onkin keksitty uusi termi henkilökohtaiselle vastuulle, kristityn omalletunnolle. On luotu käsite yhteistunto, jolla tarkoitetaan kollektiivista mielipidettä, lestadiolaisyhteisön kantaa, jota yksilön on absoluuttisesti kunnioitettava, vaikka omatunto sanoisi muuta.  Mitä silloin jää jäljelle henkilökohtaisesta uskosta?

Raittila itse kuuluu taustaltaan tunnettuun lestadiolaissukuun, on istunut seuroissa lapsuudessaan ja tuntee Raamattua.

– Myös uskonto voi olla suuri huijaus, jos siitä puuttuu elävä usko. Mitä silloin jää jäljelle? Rituaaleja, komeita kasukoita, kirkkoja, Raittila sanoo.

Elävällä uskolla hän tarkoittaa henkilökohtaista kristillistä elämää, hengellisyyttä, jota on oikeastaan mahdotonta selittää tai siirtää toiselle.

Tikkanen: Raittilan teoksella paljon annettavaa

Jouni Tikkanen kirjoitti Päivämiehessä:

”Kirja voi ensisilmäykseltä tuntua uskovaisia halventavalta, mutta jos kykenee näkemään Raittilan karrikoivan tyylin taakse, on teoksella paljon annettavaa. Raittila ei yritäkään kuvata vanhoillislestadiolaisuutta realistisesti, vaan tuoda esille ongelmakohtia. Kirjaa on luettava kirjallisuutena, ei totuutena. Vaikka näkökulma onkin värittynyt, osuu kritiikki kohdalleen.

Se antaa syitä pohtia paikkaamme yhteiskunnassa ja suhdettamme materiaan.” (Päivämies 8/20.2.2002)

Kultaisen vasikan palvojat

Hannu Raittilalle sysäys kirjaan lähti elämyksestä mediassa. Elämys tuli televisiossa ja radiossa esitellyistä suviseuroista.

– Kaikki hehkuttivat, miten paljon seuroissa oli väkeä. Väenpaljous oli olevinaan suuri juttu. Minua se asenne suututti ja inhotti, se tuntui jumalattomalta. Ehdottomasti tuli mieleeni kultaisen vasikan ympärillä tanssiminen.

– Tämä oli kirjani syntymisen peruskokemus: tuntui ällöttävältä että yleisöennätysten lyöminen oli lestadiolaisille niin tärkeää. Ajattelin sen olevan kaiken järjen mukaan tolkuttoman synnillistä, Raittila selittää.

Kirjassa tämä hakoteillä oleminen henkilöityy Leinosen papan liioiteltuun hahmoon, joka on ”syvästi hengellisesti harhautuneen ihmisen sairaskertomus”.

Tämä tekniikkaan uskova uskovainen mies valjastaa koskia ja tuo maalaiskylien pirtteihin sähkön. Samalla hän järjestää suuria seuroja.

Taitavana organisaattorina ja palopuhujana hän saa vietyä lestadiolaisuudessa läpi ajatuksen, että maallisen ja hengellisen elämän kehittämisessä tärkeintä on maksimaalinen tehokkuus.

– Vuonna 1900 syntynyt pappa ei edusta niinkään lestadiolaisuutta kuin koko tätä vuosisataa, toteaa Raittila. Hänen harhautuneisuutensa johtuu siitä, että tämä vuosisata on eksyksissä.

– Jos huomion kääntää uskonnosta yhteiskunnalliseen kehitykseen, havaitsee kirjan olevan kulttuurikritiikkiä jatkuvan kasvun ideologiaa vastaan.

– Kun uskovaiset kasvattavat seuratelttaansa vuosi vuodelta, se on saatanallinen juoni: näin saatana on onnistunut sumuttamaan ihmismieltä. Ihminen kysyy vain sitä, miten hän voisi kasvattaa kaikkea suuremmaksi.

– Olen hahmottanut kehitystä herätysliikkeiden kautta. Joku voi kokea, että olen epäoikeudenmukainen lestadiolaisia kohtaan. Siihen en voi vastata muuta kuin että tarkoitus on hurskas, satiirikko virnistää.

Raittilan romaanin kuvaukset lestadiolaisuuden ja körttiläisyyden luonteesta eivät ole ainoastaan hillittömän hauskoja, vaan myös monessa kohtaa olennaiseen osuvia.

Heränneet ja lestadiolaiset: eroja

Hannu Raittila kertoo, että heränneet löytyivät lestadiolaisten vastapainoksi ”aika itsestäänselvästi”.

Körttiläiset epäilevät uuden tekniikan autuaaksi tekevää voimaa. Eiköhän vain vanhallakin pärjättäisi ja mitä kaikkea pahaa uusiin keksintöihin sisältyykään…

Kehityksen kehittymisen kannalta romaanissa vastahankaiset körttiläiset näyttävät ensialkuun olevan takaperoisia juntteja, jotka edustavat menneen maailman arvoja.

Pappa Leinonen pitää heitä hölmöinä ja hengellisesti sokeina kehityksen jarruina.

Vasta vanhoilla päivillään hän tajuaa, että skeptinen asenne ”kehitykseen” saattoi sittenkin olla terveempi suhtautuminen kuin hänen sokea kehitysoptimisminsa – tekniset ja hengelliset tehokkuuslaskelmat.

– Körttiläisyydessä pelastusvarmuus on hatarammalla pohjalla, se on epävarmaa ja heikkoa. Lestadiolaisuudessa onkin esiintynyt pilkallista suhtautumista körttiläisiin, jotka eivät osaa muuta kuin vaikertaa ja veisata ”minä kurja mato matkamies maan”. Lestadiolaisten itseymmärrys on, että jätkä sen kun porskuttaa.

– Tiedän vanhojen lestadiolaisten saarnamiesten kuvanneen körttiläisiä vellihousuina, jotka ruikuttavat eivätkä saa mitään aikaiseksi. Leinosen pappa suhtautuu heihin nuoren miehen dynaamisuudella ylimielisesti: eihän heränneiden hommista tule tuolla asenteella mitään.

– Lestadiolaiset asennoituvat hyvin positiivisesti uuteen tekniikkaan. Jonkin sellaisen kuin television vastustamisen ei pidä antaa hämätä. Raittila kommentoi.

Kirjailijan oma arvio on, että vanhojen körttiläisten kriittisyys oli yhteiskunnallisesti viisasta. Erilaisten uskovaisten hengenelämään hän ei sinänsä halua ottaa kantaa. Sen arvioiminen on kunkin yksityinen asia.

– Yhteiskunnalliselta kannalta pidän körttiläisiä sympaattisina, mutta lestadiolainen materialismi vie maailmaa tuhoon riemumielin.

Heränneitä on hänen mielestään ivattu suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin epäanalyyttisesti.

– Körttiläisistä on usein tehty mörköjä ja variksenpelättimiä, joiden päälle on sysätty taantumusta ja ahdistuneisuutta. Ehkä tämä johtuu vanhojen heränneiden tummasta habituksesta, joka on ollut helppo napata draaman käyttöön.
– Sama pätee lestadiolaisuuteen, jota vastaan minulla ei ole mitään kirjani kriittisistä huomioista huolimatta. Esitän lestadiolaisuudesta myös julkisuudessa vähän tunnettuja, positiivisia piirteitä kuten dynaamisuus, käytännöllisyys, yhteisöllisyys ja kyky toimia maailmassa.

Raittila ei suhtaudu romaanissaan kristittyihin pilkallisesti, vaikka herkullisen huvittavia piirteitä uskonnollisista persoonista löytääkin. Uskovaisten pilkkaaminen olisi kirjailijalle liian helppo ja sovinnainen ratkaisu.

Itseään pitäisi voida katsoa peiliin – että ei eläisi valheessa

Jatkuvan kasvun ideologia on kestämätön ja johtaa tuhoon, korostaa Raittila.

– Kaiken kuonan, valheen ja puolivillaisuuden määrä näyttää olevan koko ajan kasvussa. Uskon kuitenkin, että Suomella ja maailmalla on mahdollisuus selvitä, jos suuremmalta osalta ihmisistä löytyy sellainen moraali ja elämäntapa, että he voivat katsoa itseään peiliin.

– Nykyään on paljon henkilöitä ja tahoja, joilla ei ole varaa pysähtyä ja katsoa peiliin. Ne vain koventavat vauhtia. Jos kirjassani on jokin manifesti, niin se on tämänsuuntainen: Ettei elettäisi valheessa, toteaa Hannu Raittila.

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi Tilkka Meres.

Lähde: Janne Villa: Ei lestadiolaiselta mitään puutu – körttiläiseltä kaikki? Hengellinen Kuukausilehti 10:1998.

Lue lisää:

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu. WSOY 1998.

*     *      *

Crisy: … mite ihanaa suvareis on!

Ilkka Malmberg: Meikäläisten yö: Lestadiolaisnuorilla on vain muutama kesäyö aikaa löytää elämänkumppani. Niinä öinä suviseuroissa ei nukuta… Helsingin Sanomien Kuukausiliite, elokuu 2010. 7.8.2010.

Meri: Laulun kaupungissa.  Laivat jotka kuiskivat -blogi, 29.6.2015.

Reino Pasanen: Homous on Raamatun vastaista. Olavi Voittosen haastattelu. Ilta-Sanomat 3.7.2010.

Paivamies: Suviseurat. Youtube-video 2008.

Pihla: Suviseurat lapsuudessa ja nuoruudessa. Lähdin-blogi, blogikirjoitus  12.7.2011.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Jouni Tikkanen: Ei minulta mitään puutu, paitsi satelliittiyhteys. Päivämies 2001, nro 8, 20.2.2002.

Advertisement