Vanhoillislestadiolaisuudesta 1970-luvulla erotettu puhuja, nyt jo yli 80-vuotias mies joka käyttää nimimerkkiä Heino, on kuvannut kokemuksiaan hoitokokouksista. Puhujantehtävänsä lisäksi kirjoittaja seurasi läheltä erityisesti SRK:n toimintaa, koska hänen vaimonsa isä oli tunnettu puhuja ja SRK:n johtokunnan ja työvaliokunnan jäsen.
Kuvaus on yksityiskohdiltaan tarkka ja myös historiallisesti uskottava, sillä monet muut ovat kuvanneet omia kokemuksiaan 1970-80-luvulta samansuuntaisesti. Tästä yksittäistapauksesta paljastuu myös se vanha ja tuttu mekanismi, jolla estettiin toisten uskovaisten nouseminen puolustamaan syytettyä. Sama menetelmä, jolla muiden uskovaisten solidaarisuus murretaan, on yhä edelleen käytössä, vaikka hoitokokoukset toteutetaankin nykyisin pienemmissä piireissä.
Onkin absurdia, että muutamat hoitokokouksissa itse toimineet lestadiolaisuuden johtohenkilöt ja puhujat ovat jälkeenpäin julkisessa keskustelussa nimittäneet 1970-80-lukujen laajaa hoitokokousaaltoa ”joukkohysteriaksi”. Ikään kuin eivät itse olisi siinä olleetkaan vastuullisina!
(Hoitokokouksista ja lestadiolaisuuden hengellisestä väkivallasta kertova Youtube-video. Aineisto koostuu YLE:n ohjelmasta 1980-luvulta.)
Kirjoitus on julkaistu Suomi24-palstalla 26.3.2005.
* * *
”Näillä palstoilla kirjoitellaan ja myös epäillään 70-luvun kokemusten todellisuutta. Minut asetettiin puhujaksi 1973. Kahden vuoden päästä olin jo puhekiellossa. Syynä puhekieltoon oli rauhanyhdistykseen tulleet hoitokokoukset henkiparannuksineen.
Monet kirjoittajat epäilevät hoidettujen olevan katkeria ja sen takia epäilevät kertojan uskottavuutta. Voin sanoa omasta kohdastani etten ole katkera siinä mielessä olenhan selviytynyt hengissä ja säilyttänyt uskoni. Sensijaan heidän tekojaan en voi koskaan hyväksyä.
Ei ole ihme jos ihmiset epäilevät hoitokokouksien todenmukaisuutta, sillä syytetty ei voinut puolustautua millään tavalla. Jos yritti puolustautua sanottiin: ”olet pimeä ja syvällä”.
Hoitokokouksissa syytettiin synneistä, mutta pääaihe oli väärä henki. Näitä henkiä olivat hempeä henki, lakihenki, kososlainen henki, kuiva henki, enkä kaikkia niitä nimeltä muistakaan. Syntejä tuotiin esille ja jos ei niitä löytynyt, sanottiin, että ne ovat niin salaisia, ettei niitä kukaan tiedä.
Hoitotoimenpiteet aloitettiin hoidettavan kuulusteluilla. Kuulustelut kestivät usein aamuyöhön asti.
Synneistä ei saanut tehdä parannusta, vaan piti tunnustaa väärä henki. Jos tätä ei ymmärtänyt tehdä, syytetylle ilmoitettiin, että hänet sidotaan synteihin ja erotetaan yhdistyksestä.
Jos kyseli syytteiden perustumista Raamattuun, sanottiin, että kysyjä on kysymyksistä sairas ja todettiin pimeäksi.
Jos syytettyä joku yritti puolustaa, joutui hänkin syytetyksi samasta hengestä.
Syytetty pakotettiin julkirippiin
Julkirippi oli käytössä kokouksissa. Syytetyn täytyi usein mennä tunnustamaan syntinsä kokouksen eteen mikrofoniin, vaikka synnit eivät olisi olleetkaan julkisesti tiedossa.
Itse olen käynyt ainakin kuusi hoitokokousta ja minua on johtokunnan toimesta kuljetettu Oulun johtomiesten kuulustelussa. Olen myös seurannut hyvin läheltä SRK:n toimintaa, koska vaimoni isä oli tunnettu saarnamies ja srk:n johtokunnan ja työvaliokunnan jäsen.
Oulussa minulle annettiin väärä henki anteeksi, mutta kun tulin takaisin omaan seurakuntaani, niin henki ei ollutkaan enää anteeksi. Alkoi uusi kuulustelu. Kun kysyin, miten sitä väärää henkeä tehdään, minulle sanottiin että olen imenyt sen äidin maidosta. Myöhemmin minulle todettiin, ettei väärää henkeä kukaan tee.
Kuulustelijat totesivat, että ”on siinä mies kun tekee parannusta, vaikka ei mitään älyä”. Halusin kuitenkin olla nöyränä seurakunnan edessä, sillä tunsin itseni pieneksi ja monessa vialliseksi ihmiseksi, joka tarvitsee Jumalan armoa joka päivä.
Lohi: Hoitokokouksissa toimittiin väärin sekä menettelytapojen että kristinopin kannalta
Silloin tutkin kaikin voimin, mikä on Jumalan sanan mukainen oikea usko ja miten ihminen vanhurskautetaan. Eteeni aukeni Hebrealaiskirjeen sanat 6:1 ”Sentähden antakaamme Kristuksen opin alun sillänsä olla, ja ruvetkaamme niihin, jotka täydellisyyteen saattavat”.
Kristuksen oppia ei saa muuttaa, vaan sen täytyy olla aivan sama kuin se oli Aatamille ja Eevalle. Kun he lankesivat, synti teki heidät alastomiksi. Käärme oli vietellyt Eevan ja Eeva otti kielletystä puusta ja söi, antoi Aatamille ja hänkin söi.
Tutkiessamme ensimmäisten ihmisten parannuksen tekoa, mistä he tekivät parannuksen, jos Ry:n oppi olisi oikea, olisi pitänyt Aatamin ja Eevan tunnustaa käärmeen henki ja tehdä siitä parannus. Jumala ei edes nuhdellut käärmeen hengestä vaan siitä teosta, minkä he olivat tehneet. Tämän tekonsa he saivat anteeksi, koska uskoivat Jumalan lupauksen vaimon siemenestä, joka rikki polkee käärmeen pään. Tämän jälkeen Jumala itse puki heidät.
Tästä me ymmärrämme, että henkiparannus on väärä. Tämän on SRK itse tunnustanut radiohaastattelussa Oulu-radiossa. Hannu Tarvaksen haastattelemana Seppo Lohi sanoi, että on tehty suurta vääryyttä ja että henkiparannusta ei ole Raamatussa. Lisäksi julkiripit ovat olleet vääriä tekoja. Haastaattelu tuli ulos radiosta suviseurojen aikaan vuonna 2003.
Rauhanyhdistyksen edustajat eivät ole pahoitelleet tekoja – Pyhän Hengen pilkka?
Olen puhunut näistä hoitokokouksista radiossa pitkänäperjantaina 1998. Ohjelman nimenä oli ”Syntiin sidottu ja erotettu”. Haastattelijana oli Anna-Liisa Mikkelä Yleisradiosta.
SRK:lta en ole saanut mitään palautetta. Olen myös keskustellut monen saarnamiehen kanssa, mutta he vaikenevat.
Vääryyden tunnustaminen ei riitä, tulisi tehdä parannus ja korjata mitä pystyy vielä korjaamaan. Monet vääryyttä kärsineet ovat jo kuolleet. Vääryys on opillinen, eikä riitä, että väärintekijät toisilleen tunnustavat vääryytensä. Vääryys on maailman laajuinen ja se tulisi korjata yhtä laajasti kuin se on tehty.
Farisealaiset syyttivät Jeesusta väärästä hengestä. Mark 3:22, 29, 30. ”Mutta kirjanoppineet, jotka Jerusalemista olivat tulleet alas, sanoivat: Hänellä on Belsebub, ja perkeleiden pääruhtinaan kautta hän ajaa ulos perkeleitä. Mutta joka puhuu pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan, ei hän saa iankaikkisesti anteeksi, vaan hän on vikapää iankaikkiseen tuomioon. Sillä he sanoivat: Hänellä on saastainen henki”.
Täytyy vain toivoa, etteivät SRK:n hoitajat olisi tehneet Pyhän Hengen pilkkaa kun he ovat Jumalan lapsissa asuvaa Pyhää Henkeä tuominneet vääräksi ja saastaiseksi, vaan saisivat parannuksen armon.”
* * *
Ajattelemisen aiheetta antoi Heino.
Mitä hoitokokoukset olivat?
Aiheeton syyttely, painostaminen parannuksentekemiseen “synneistä”, joihin ei ollut syyllistynyt, uhkailu, julkinen nöyryyttäminen ja häpäiseminen, vaatimukset julkiripittäytymiseen seurakunnan edessä tietyllä tavalla tiettyjä sanamuotoja käyttäen, ihmisten yksityisimpien perheasioiden kaivelu julkisesti – tätähän hoitokokoukset olivat. Tällaiset menettelyt eivät kuulu terveeseen uskonnollisuuteen. Ne ovat väärää vallankäyttöä. Ihmisten nöyryyttäminen ja julkinen häpäiseminen uskonnollisilla asioilla osoittaa silkkaa julmuutta.
Julkirippiin pakottaminen on törkeää yksityisen ihmisen häpäisemistä.
Kun vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kiellettiin kysyminen, avoin pohdinta ja kriittinen keskustelu, se johti lopulta kautta maan vuosia kestäneeseen organisoituun, “luvalliseen” ihmisten kiusamiseen. Voimakkaimmin hoitokokouksia järjestettiin 1970- ja 1980-luvulla. Herätysliikkeen hengellisestä tilasta saa käsityksen anonyymin puhujan muille lestadiolaispuhujille lähettämästä avoimesta kirjeestä: “Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi” (1974).
Vanhoillislestadiolaisuuden lähihistorian väkivaltaiset tapahtumat on herätysliikkeen sisällä pitkälle vaiettu. On niitäkin, jotka väittävät jopa, että niitä ei ole koskaan ollutkaan. Toinen SRK:n strategia on ollut kääntää hoitokokousväkivalta ”siunaukselliseksi” herätysliikkeen vaiheeksi.
Tapahtumia ei ole kokonaisuutena tutkittu. Vuonna 2010 Lapin yliopistossa käynnistettiin Suomen Akatemian rahoittama, laaja tieteellinen tutkimus aiheesta. Tutkimuksesta vastaa YTT, dosentti Aini Linjakumpu. Tutkimusta varten kerättiin ihmisten kuvauksia hoitokokouskokemuksista.
Vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokoukset, joita SRK organisoi kautta maan systemaattisesti 1970-ja 1980-luvulla, olivat selkeästi hengellisen väkivallan ja painostamisen leimaamia tilaisuuksia.
Kyse on kirkkomme piirissä varsin merkittävästä asiasta, kaikkein laajimmasta hengellisestä väkivallasta, joka Suomen kirkossa on sattunut koko 1900-luvulla. Yli kymmenen vuotta jatkuvasti toistuneet kokoukset ja puhdistamiskäräjät lukittujen ovien takana muilta salassa maan eri puolilla paikallisissa rauhanyhdistyksissä ulotti vaikutuksensa arviolta yli puolen miljoonan kirkkomme jäsenen elämään.
On huomattava, että hoitokokousten organisoijina ja vetäjinä toimi lukuisa joukko kirkkomme viroissa virkavastuulla toimineita vanhoillislestadiolaisia pappeja. Hoitokokoukset koskettivat kymmeniä tuhansia ev.-lut. kirkkomme jäseniä. Tuhannet ihmiset kadottivat korvaamattomaia sukulaisuus- ja ystävyyssuhteitaan, perheet ja suvut pirstottiin. Jopa lapset usutettiin ilmiantamaan vanhempiaan ja vanhemmat kääntyivät lapsiaan vastaan.
Paikallisisssa rauhanyhdistys-yhteisöissä vallitsi pelko ja paniikki, ja itse kukin yritti kaikin keinoin vain pelastaa oman nahkansa. Monet tekivät julkista parannusta siitä, mistä heitä milloinkin oli keksitty syyttää, vain päästäkseen eroon vainoajista. Sanat tuli lausua mikrofoniin koko seurakunan edessä tietyllä tavalla, tai joutui ”sidotuksi synteihinsä”.
Sidotuksi joutumista pelättiin, koska silloin kaikki sulkivat asianomaisen sosiaalisen kanssakäymisen ulkopuolelle. Kukaan ei saanut olla sidotun kanssa tekemisissä. Siinä oli nähtävästi paljon yhteistä niiden menettelytapojen kanssa, joita käytettiiin 1960-luvun hajaannuksen yhteydessä.
Kokoustilaisuuksista oli vaikea kieltäytyä, sillä kokouksiin oli kaikkien paikkakunnan vl-uskovaisten pakko osallistua. Tämä tehtiin tiettäväksi ennakkoilmoituksissa Päivämiehessä. Poisjääminen merkitsi yleensä ilman muuta ulos tuomituksi joutumista.
SRK ei ole laatinut, tai ainakaan se ei ole julkaissut, selvitystä hoitokokouksista. Sen omissa julkaisuissa on lähinnä kuvailtu tapahtumasarjaa myönteisenä, “siunauksellisena” toimena. Yksikään johtokunta ei ole myöskään koskaan julkisuudessa pahoitellut eikä pyytänyt anteeksi murhetta ja kärsimystä, jota hoitokokoukset levittivät tuhansiin koteihin.
SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen on kehottanut eristämisestä, kiusaamisesta, painostamisesta ja muista hoitokokoustraumoista kärsiviä ”menemään hoitoon”.
Tyrmistyttävintä on, että puhujienkokouksessa vuonna 2008 julkistettiin kannannotto, jossa todettiin, että 1970-luku oli ”rakkauden ja anteeksiannon aikaa” liikkeessä. Valhellisempaa lausuntoa olisi Göbbelsinkään vaikea keksiä.
Arkkipiispa Mikko Juva puuttui aikoinaan julkisissa puheenvuoroissaan SRK:n ja paikallisten rauhanyhdistysten harjoittamaan hengelliseen väkivaltaan. Hoitokokoukset ovat herättäneet myöhemminkin keskustelua kirkon piirissä aika ajoin, mutta kirkko ei ole esittänyt vaatimusta niiden selvittämiseksi. Piispa Jukka Paarma nosti väkivallan esiin juhlapuheessaan suviseurojen avajaisissa vuonna 2009. Kirkko on jättänyt asian siihen.
(Kommentit: Nestori)
* * *
Lue lisää:
Heino: 70-luvun kokemuksia. Näillä palstoilla kirjoitellaan […] Suomi24, 26.3.2005.
* * *
Johannes Alaranta: VäkiVallaton?
Hakomaja: Mitä hoitokokoukset olivat
Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä: referaatti Tuomas Lohen pro gradu -tutkielman osasta.
Kapu: Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?
Hannu Karpo: Syntisin silmin. TV-dokumentti hoitokouksista. 3.10.1981.
Korpijaakko: Silloin ei oikeastaan valehtele jos tekee niinkuin kaikki tekevät – rauhanyhdistys tottelevaisuuskokeena
Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta
Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko
Taneli L-nen: Uskon sana näinä aikoina
“Kipupisteet kohdattava avoimesti” (Mauri Kinnunen)
Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa
Nestori: SRK:n uusi pääsihteeri Tuomas Hänninen: Menkää hoitoon
Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008)
SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin
S. V.: Lapsuuden usko seuraa mukana – keskustelua 60-luvun hajaannuksesta
M.T.: Eroon hengellisestä väkivallasta (Pekka Asikainen, Topi Linjama)
TV-dokumentti Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: matkalippu helvettiin; YLEn Arkistossa (1985)
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Olisi valtavan tärkeää, että nyt vanhempi väki, jotka tuon kaiken silloin kokivat, kirjoittaisivat muistiin tai jotenkin julkistaisivat kaikki kokemuksensa hoitokokouksista. Itse olin lapsi 70-luvulla, mutta muistan isän ja äidin lähteneen rauhanyhdistykselle, jossa he viipyivät pitkään. Jälkeen päin olen kuullut erottamisista esim. sen vuoksi, että henkilö oli metsästänyt pyhänä, ja kun ei suostunut tulemaan ry:lle, erotettiin.
Miksi aina puhutaan vain 70-luvun kokoukistsa, kun nitä on ainakin pienemmillä paikkakunnilla veläkin? Painostuskokouksia ja vaatimusta julkirippiin älyttömistä asioista (esim. rakastanut väärin lapsiaan salliessaan uskosta luopuneiden tulla kotiin) joidenkin vahvojen persoonien toimesta. Kun kukaan johtokunnasta ei uskalla lopettaa painostustoimia jotakin yksilöä kohtaan, sanoa ääneen kyseessä olevan hengellisen väkivallan. eli RYn sisällä asioita katsotaan vaieten
”… lestadiolaisuuden johtohenkilöt ja puhujat ovat jälkeenpäin julkisessa keskustelussa nimittäneet 1970-80-lukujen laajaa hoitokokousaaltoa “joukkohysteriaksi”. Ikään kuin eivät itse olisi siinä olleetkaan vastuullisina! ”
Niin, puhutaan jälkiviisaasti ”väärästä hengestä”, vaikka sama henki elää ja voi hyvin liikkeessä kaiken aikaa.
Aivan normaali lestadiolainen lähestymistapa, joka toteutuu kaikessa muussakin: Jatkuvasti ollaan ”veljen vartijoina”,, vahditaan jokaisen jokaista tekoa ja mielipidettä, huolehditaan, ettei kenenkään omatunto varmasti ole oma. Sitten – kuvitellaan nyt vaikkapa näin – kun herätysliikkeessä ilmenee huomattavan suuri määrä pedofiliatapauksia, asia ei olekaan enää yhteinen! Tapahtunutta vähätellään, mediakohua pidetään kohtuuttomana (mitä se ei todellakaan ole) ja kaikkea liikkeeseen kohdistuvaa kritiikkiä väitetään epäreiluksi. Siis liikkeellä tai kenelläkään sen jäsenellä ei olekaan vastuuta!
Merkillepantavaa on myös, että kun joku on erotettu tai ”sidottu”, syynä on yleensä jokin naurettava syy (metsästys sunnuntaina, konsertissa käynti tms.) mutta ei koskaan pedofilia tai jokin vähemmän järkyttävä rikos. Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi rikollisuus on saanut rauhassa jatkua näin pitkään. Oikaiskaa, jos tietoni ovat vääriä.
Salvia
Löytyisikö tähän vastausta? Mistä ihmeen syystä niin monet uskovaiset ihmiset piti sitoa, eli miksi heiltä kiellettiin armoevankeliumi? Kun kerran Raamatun mukaan kaikille katuville kuuluu armo?
Olin useammassa hoitokokouksessa paikalla. Näin että ne uskovaiset joita sidottiin, olivat katuvaisia ja hädissään suorastaan. Äänen he anoivat syntejään anteeksi.
Hoitokokouksen vetäjille ei heidän parannuksentekonsa kelvannut. Miksi? Hoitomiehet epäsivät synninpäästön vaikka ihminen sitä pyysi. Vakava rikkomus puhujamieheltä. Ja olihan siellä pappejakin kieltämässä armoa. Kukaan heistä ei ole näitä rikkomuksia korjannut, eikä SRK:n johtomiehet ole kättään nostaneet näiden rikkomusten tähden.