HS: Vanhoillislestadiolaisuuden epäterve yhteisö


Nykyinen SRK-vanhoillislestadiolaisuus ei ole perustaltaan terve yhteisö, koska se vainoaa uskovaisia, omia jäseniään.

Puhutteluissa, ns. hoitokokouksissa, painostetaan ja pyritään nujertamaan yksilön mielipide. Kokouksessa yksilö joutuu kohtaamaan joukon ihmisiä, jotka sanovat rakastavansa häntä  ja samalla alistavat häntä vaatien häntä luopumaan ajatuksistaan. Yksilö joutuu julkisesti häväistyksi. Tilanteessa kyseenalaistetaan nöyryyttävällä ja väkivaltaisella tavalla ihmisen henkilökohtainen, omakohtainen usko.
 
Tällaiset käytännöt eivät ole terveen hengellisen yhteisön menettelytapoja, todetaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa  19.7.2011.

Pääkirjoituskirjoittaja viittaa lehdessä  sunnuntaina 17.7.  julkaistuun reportaasiin, jossa hastateltiin useita anonyymeina kokemuksistaan kertoneita vanhoillislestadiolaisia.

Hoitokokouksia ei voida pitää ”sielunhoitona”, todetaan kirjoituksessa. Herätysliikkeen johto (SRK) on yrittänyt ohittaa väkivallan selittelemällä, että hoitokokoukset nimenomaan olisivat sielunhoitoa. 

Sielunhoito lähtee kuitenkin aina ihmisen omasta aloitteesta ja on vapaaehtoista, kahdenkeskistä ja luottamuksellista keskustelua. Sielunhoidossa ei ole luvallista painostaa eikä käyttää muutoinkaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa.  

Hoitokokous ei täytä yhtäkään sielunhoidon kriteereistä. Sen sijaan niissä yksityinen uskovainen pyritään alistamaan ja nujertamaan, ja lisäksi usein myös häpäisemään julkisesti rauhanyhdistyksen muiden jäsenten silmissä.

HS pitää asian sisäisessä hoitamisessa ongelmallisena sitä, että liikkeen johdossa on yhä henkilöitä, jotka ryvettyivät hoitokokousväkivallan vuosina. Nykyinen SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ei ole nähnyt tarvetta selvittää painostustilaisuuksien menettelyjä. Pääsihteeri Tuomas Hänninen puolestaan totesi HS:ssa pitävänsä  1970-luvun hoitokokouksia ”valitettavina”.

Oulun piispa Samuel Salmi on kehottanut ihmisiä tekemään kantelun tuomiokapituliin, jos luterilainen pappi syyllistyy painostamiseen.

Parhaillaan Lapin yliopistossa tutkitaan 1970-80-luvun hoitokokouksia. Tutkimusta varten on kerätty talteen niihin liittyvää muistitietoa ja ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia.

”Hoito ei voi olla vainoa”

”Sielunhoito on keskeinen osa monen uskonnon arkea ja käsitteistöä. Sen pitäisi auttaa ihmistä elämässä ja myös näkymättömään liittyvissä pohdinnoissa.

Ihminen voi itse hakeutua sielunhoidolliseen keskusteluun tuntiessaan suurta hätää. Esimerkiksi evankelisluterilainen kirkko on jo pitkään kouluttanut ja ohjeistanut omia sielunhoitajiaan.

Sielunhoito on erityisen herkkää toimintaa, koska se kohdistuu vakaumukseen. Siksi siinä on helppo ajautua ylilyönteihin ja tehdä vahinkoa, jopa henkistä väkivaltaa.

Helsingin Sanomissa (17. 7.) kerrottiin Suomen suurimman herätysliikkeen – vanhoillislestadiolaisuuden – piirissä tapahtuneista sielunhoidollisista keskusteluista, joita liikkeessä on kutsuttu hoitokokouksiksi.

Kokouksia oli paljon 1970-luvulla. Niissä yksittäisiä ihmisiä neuvottiin jopa suuren yleisön edessä pyytämään anteeksi tekojaan. Jos näin ei tapahtunut oikealla tavalla, ihminen saatettiin sulkea liikkeestä. Tilaisuudet aiheuttivat monille pitkäaikaisia traumoja, ja ne tuhosivat myös perhesuhteita.

Liikkeen johto on sittemmin yrittänyt – vaatimattomalla menestyksellä – todeta, että moni asia meni kokouksissa pieleen.

Itsekritiikki on saattanut jäädä vaisuksi, koska useilla liikkeen johtoon yhä kuuluvilla henkilöillä oli keskusteluissa merkittävä rooli.

Nyt kerrotaan, että ”hoitaminen” olisi taas lisääntynyt. ”Hoidon” kohteena ovat olleet muun muassa liikkeen johtoa esimerkiksi hyväksikäyttöjupakasta arvostelleita ja naispappeuden kannattajia. Keskustelut eivät ole ilmeisesti olleet 1970-luvun tapaan massakokouksia, mutta ne on koettu raskaasti.

Yksi ”hoidon” kohteeksi joutunut kertoo, että ”niissä täyttyvät kaikki hengellisen väkivallan tunnusmerkit: painostusta, uhkailua, kiristämistä” (HS 17. 7.).

On selvää, että tällainen toiminta on hyvin ongelmallista ja sen pitäisi loppua.

Vastuu asiasta on liikkeen valtakunnallisella ja paikallisella johdolla, mutta myös jokaisella keskusteluun osallistuvalla.

Asian on syytä kiinnostaa myös evankelisluterilaista kirkkoa, jonka piirissä lestadiolaisuus toimii. Asia tulee erityisesti piispojen tontille, jos luterilaisen kirkon papit ”hoitavat” esimerkiksi naispappeuden kannattajia tavalla, joka nähdään yrityksenä nujertaa toisen vakaumus.

Terve uskonnollinen yhteisö tukee eikä vainoa jäseniään.”

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoivat Helsingin Sanomat ja Nestori.

Lue lisää:

Hoito ei voi olla vainoa. Helsingin Sanomat 18.7.2011.

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Keksityn henkiopin leviäminen

Mikko Ketola:

Nestori: Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet . (Hannu Karpon haastattelu Helsingin Sanomissa)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008)

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, 2010-luku, ahdistus, eettisyys, eristäminen, evankelis-luterilainen kirkko, häpeä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s