SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit


Päivämies-lehden pääkirjoituksessa on nyt ilmoitettu: Kristittyinä ja kristittyjen yhteisönä sanoudumme irti kaikesta ruumiillisesta, henkisestä ja hengellisestä väkivallasta.

Tämä lienee pääkirjoituksen merkittävin ja laajakantoisin asia. Sen merkitys mitataan käytännössä. Pääkirjoitus lienee työvaliokunnan tuottama, sillä kirjoittajan nimeä ei tekstissä ole.

Pääkirjoituksen pontimena on  julkinen keskustelu viimeaikaisista puhutteluista ja hoitokokouksista. Kirjoittaja ilmoittaa, että SRK ei ole käynnistämässä uutta hoitokokousten sarjaa. Merkittävä taustatekijä kirjoitukselle lienee piispojen kanssa käyty neuvottelu elokuun alkupäivinä. Arkkipiispa Kari Mäkinen, Oulun piispa Samuel Salmi ja Turun piispa Kaarlo Kalliala ovat tavanneet SRK:n johtokunnan jäseniä.

Monet vl-uskovaiset ovat viime aikoina joutuneet puhutteluihin esimerkiksi naispappeuden kannattamisen takia tai otettuaan julkisesti kantaa herätysliikkeen menettelyihin, liittyen lasten seksuaalisten hyväksikäyttörikosten käsittelyyn yhteisössä. He ovat kertoneet julkisuudessa näistä hoitokokousten tapaisista menettelyistä.

1970-80-luvun tapahtumiin liittyvä keskustelu on ollut viriämässä myös siitä syystä, että Lapin yliopistossa on käynnissä hoitokokouksiin liittyvä tieteellinen tutkimus. Internetissä on keskusteltu hoitokokousten väkivallasta jo lähes kymmenen vuotta, ja myös nuorempi polvi on vedonnut SRK:hon asioiden selvittämiseksi.

Pääkirjoituksen taustalla myös Voittosen aseman tukeminen

Julkisen välivallasta irtisanoutumisen taustalla saattaa olla tarve kohentaa SRK:n johtokunnan puheenjohtajaan, rovasti Olavi Voittosen asemaa hänestä tehdyn kantelun käsittelyssä.  Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on lähettänyt rovasti Voittoselle selityspyynnön hänestä tehtyyn valitukseen.

Lakimiesasessori Osmo Rahjan mukaan Voittosen tulee vastata Haaparannan seurakunnan kirkkoherran Kimmo Sulilan vaimon Anne Sulilan hänestä tekemään kanteluun.  Kantelussa pyydettiin tutkimaan, onko Voittonen käyttänyt hengellistä väkivaltaa kirkkoherra Sulilaa kohtaan, vaatiessaan tätä tekemään parannusta.

Voittosen selityksen saatuaan tuomiokapituli päättää, vaatiiko asia jatkotoimia. Se voi esimerkiksi todeta, ettei kantelu edellytä kurinpitomenettelyä. Se voi myös pyytää kantelun kohdetta kiinnittämään huomiota tiettyihin asioihin tai toimimaan tietyllä tavalla.

Jos kantelu vaatii tuomiokapitulin mielestä voimakkaampaa reagointia, se käynnistää asiassa valmistavan tutkinnan. Ankarimmillaan kantelu saattaa johtaa jopa pappisoikeuksien menettämiseen .Tuomiokapituli käsittelee vuosittain muutamia kanteluita, joista valtaosa ei johda jatkotoimiin, kertoi Rahja Kalevassa (10.8.2011).

SRK:n johtokunta pyrkii Päivämiehen pääkirjoituksella  muokkaamaan paitsi julkista mielipidettä myös erityisesti tuomiokapitulin jäsenistön (joista osa onkin vanhoillislestadiolaisia) mielipidettä suopeaksi puheenjohtaja Voittosta kohtaan.

Nimitys vaihtui, puhuttelut jatkuvat

Nimetön kirjoittaja, SRK:n edustaja, toteaa kuitenkin:  ”Sielunhoidollisia keskusteluja on aihetta käydä aina.” Tässä yhteydessä on tarpeen muistaa,  että luterilaisessa seurakuntatyössä sielunhoidolla tarkoitetaan kahdenkeskistä, vapaaehtoista keskustelua, jossa sielunhoitajaa sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus.

SRK:n hoitokokoukset, tai sen puoleen puhuttelutkaan, eivät täytä yhtäkään kolmesta sielunhoidon periaatteesta: vapaaehtoisuutta, kahdenkeskisyyttä eivätkä luottamuksellisuutta.

Viimeaikaiset ”sielunhoidolliset keskustelut” eli puhuttelut, joiden kohteeksi useat ovat joutuneet, eivät niissä olleiden mukaan ole poikenneet sisältönsä ja menetelmiensä osalta perinteisistä hoitokokouksista. Sama toimintamalli, mutta tilaisuus järjestetään nykyisin yksityisemmin eikä koko ry:n jäsenistön edessä. Ja sanaa hoitokokous vältellään.

SRK pahoittelee ”opillisia harhoja ja väärinkäytöksiä”

Kirjoittaja ei esitä SRK:n anteeksipyyntöä 1970-80-lukujen hoitokokouksista kärsineille ihmisille.

Ensimmäisenä julkista anteeksipyyntöä ehdotti vanhoillislestadiolainen teologi, nykyinen KUA:n toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen vuonna 2000. Eri tahoilla, myös kirkon edustajien piirissä, on julkista anteeksipyyntöä pidetty toivottavana sovinnon eleenä.

SRK.n puheenjohtaja ja aikaisempi pääsihteeri ovat pitäneet puhetta julkisesta anteeksipyynnöstä liikkeen jättäneiden katkeroituneiden henkilöiden vaatimuksena. He ovat todenneet, että (kuten nyt tiedetään: väärin perustein) erotetuille ihmisille  ”jäi sydämeen katkeruus ja tämän seurauksena on sitten vaadittu SRK:lta yleistä anteeksipyyntöä”.

Nimetön kirjoittaja pahoittelee sentään jotakin, nimittäin hoitokokouksissa esiintyneitä ”opillisia harhoja ja väärinkäytöksiä”.

Tätä on pidettävä merkityksellisenä tunnustuksena.

Tilaisuuksissa esiintyi väärinkäytöksiä ja opillisia harhoja, joita ei voi puolustaa ja siksi niitä on pahoiteltava.” … ”1970-luvun taakaksi jäivät kuitenkin ne tilanteet, joissa ”vanha ihminen” sai vallan ja ihmisen ääni hukutti Jumalan äänen ”, myönnetään SRK:ssa nyt.

Kirjoittajan mukaan SRK ei kuitenkaan ota keskusyhdistyksenä ja liikkeen julkisena edustajana vastuuta näistä harhaopeista ja väärinkäytöksistä. Kirjoittaja ulkoistaa SRK:n vastuun jonnekin muualle.

SRK nähtävästi pesee Pilatuksen tapaan kätensä todelliseta vastuustaan  tällä kirjoituksella. SRK:n omaa syylisyyttä opillisiin harhoihin ja väärinkäytöksiin ei eelleenkään myönnetä.

On tietenkin absurdia esittää, että keskusyhdistys ei olisi  itse siunannut 1970-80-luvulla laajsti levitettyä ”henkioppia”, jota johtokunnan jäsenet ja SRK:n lähetysmiehet opettivat noina vuosina sekä hoitokokouksissa, seuroissa ja seurakuntapäivillä että julkaisuissa.

SRK:n johtokunta oli itse sitoutunut hoitokokousajan oppeihin, se on tosiasia. Dokumenttaja tästä on riittämiin tallella.

Tilannetta ei kuitenkaan korjata syyllisiä etsimällä. Parannukseen on lähtökohtaisesti ikivanha resepti. Jokaisen erehtyneen on syytä korjata oma kohtansa pyytämällä anteeksi. […] asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta vaeltaa hyvällä omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä.”

Herääkin kysymys, keitä erehtyneitä kirjoittaja mahtaa tarkoittaa, kun hän kehottaa näitä harhaoppiin ja väärinkäytöksiin syyllistyneitä hoitajia parannuksen tekoon.

Tarkoittaako kirjoittaja  hoitokokouksia järjestäneitä SRK:n johtokunnan jäseniä, paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntia, hoitoihin osallistuneita puhujia? Myös parannuksen laajuus jää kirjoituksessa epäselväksi. Entä miten tähän asettuu heidän uhriensa osallisuus asiassa?

Hoitokokouksista on kulunut aikaa yli neljännesvuosisata ja monet toimihenkilöt ovat vaihtuneet, jopa kuolleet. Samoin monet hoitokokouksissa alistetut ja erotetut. Ei tunnu todennäköiseltä, että monikaan lähimmäisiään kiusannut ryhtyy tämän kirjoituksen perusteella tutkimaan sydäntään. Jos niin tapahtuu, se olisi tietysti hieno asia.

SRK:n edustaja ohittaa uhrit – jälleen kerran

Hoitokokouksten uhrien, värin perustein erotetuksi joutuneiden kohta jätetään kirjoituksessa kokonaan auki.

Pääkirjoituksessa jää kokonaan käsittelemättä niiden uskovaisten asema, jotka tuossa mainitussa ”opillisessa harhassa” tulivat sidotuiksi väärin perustein ”saatanan haltuun”. Heidät eristettiin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja usein he menettivät ystävänsä ja yhteytensä jopa sukulaisiin. Heiltä vietiin osallisuus rakkaaksi käyneessä yhteisössä, heiltä vietiin taivastoivo.

He olivat kuitenkin syyttömiä heihin kohdistettuihin, kirjoituksessa mainittuihin ”harhaoppeihin” perustuneisiin syytöksiin. Tämä merkitsee lukumääräisesti tuhansia väärin perustein erotettuja ihmisiä, henkisen ja hengellisen väkivallan uhreja.

Heidät kirjoittaja ohittaa kuin he olisivat pelkkää ilmaa. Tämä on tyrmistyttävää.

Aiemmin SRK.n kanta on ollut se, että väärin kohdellun on itse tultava pyytämään anteeksi hoitajilta.(Sic!) Olisi outoa,  jos nyt edelleen ajatellaan samoin, eli  kehotetaan väärin perustein sidotuksi tullutta uskovaista pyytämään anteeksi ”harhaisessa opissa” toimineelta hoitajalta.

Vähintä mitä asiassa voitaisiin tehdä, on se että erottamiset peruutetaan. Pääkirjoitus olisi voinut kannustaa paikallisia rauhanyhdistyksiä tähän!

Harhaoppinen onkin erehtymätön!

Hoitokokouksissa esiintyneitä harhaoppeja ei kirjoituksessa myöskään mitenkään määritellä, joten se herättää uusia kysymyksiä.

Millaisista opeista oli kyse? Onko näistä harhaopeista irrottauduttu  tänä päivänä?  Miksi kyseisistä opeista ei ole varoiteltu seurapuheissa tai seurakuntapäivillä?

Absurdia kirjoituksessa on, että siitä huolimatta että hoitokokouksissa oli syyllistytty väärinkäytöksiin muita uskovaisia ihmisiä kohtaan ja erilaisten harhaoppien leivittämiseen, tekstissä  korostetaan erikseen herätysliikkeen absoluuttista erehtymättömyyttä yhteisönä, seurakuntana:

Yhteisö koostuu yksilöistä, niin myös uskovien yhteisö. Me uskomme, että Pyhä Henki kokoaa Jumalan seurakunnan. Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan.

Kirjoittaja ei osoita, millä mekanismilla erehtyvien ihmisten aikaan ja paikkaan sidotusta yhteisöstä kuoritaan esiin erehtymätön yhteisö, vain vaihtamalla siihen nimilapuksi ”seurakunta”. Vaikuttaa silmänkääntötempulta.

Ymmärrettävästi kirjoittaja haluaa nostaa esiiin hoitokokouksien avulla saavutettuja myönteisiä tuloksia.

Rehellisyyden nimissä on myös muistettava, että hoitokokouksissa koettiin myös siunauksen hetkiä aina silloin, kun elävä evankeliumi sai katkoa puristavat sisäiset siteet”.

Vuonna 2008 SRK:n puhujienkokous antoi julki kannanoton, jossa todettiin, että  hoitokokoukset olivat ”rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”. Puhujien kanta on että hoitokokoukset olivat välttämättömiä ja mahdolliset ”hoitotilanteissa tehdyt inhimilliset virheet ja ylilyönnitkin olivat tulleet korjatuksi”.

Toivon tähti

Huomioinarvoista pääkirjoituksessa on, että se päättyy lupaukseen, että vanhoillislestadiolaiset kristittyinä ja kristittyjen yhteisönä irtisanoutuu kaikesta ruumiillisesta, henkisestä ja hengellisestä väkivallasta.

Muu kirjoituksen osuus on käsien pesua, vain tällä on oikeasti merkitystä herätysliikkeen tulevaisuuden kannalta. Nyt on syytä toivoa, että tämä sitoutuminen väkivallattomuuteen luetaan kaikissa rauhanyhdistyksissä tarkasti ja ryhdytään pitämään siitä kiinni.

Jos tämä sitoutuminen väkivallattomuuteen toteutuu, herätysliikkeessä tapahtuu muutos hyvään suuntaan.

Alla Päivämiehen pääkirjoitus (32/2011, 10.8.2011).

SRK ei ole järjestämässä ”uusia hoitokokouksia”

”Viime aikoina median välittämä julkisuuskuva vanhoillislestadiolaisuudesta on ollut enimmäkseen kielteinen. Aihettakin on ollut. Esillä ovat olleet lapsiin kohdistuneet seksuaaliset hyväksikäyttötapaukset. Jokainen niistä on liikaa. Insesti ja pedofilia kuuluvat niihin synteihin, joista apostoli kirjoittaa: ”Siveettömyydestä, kaikenlaisesta saastaisuudesta ja ahneudesta ei teidän keskuudessanne saa olla puhettakaan, eihän mikään sellainen sovi pyhille” (Ef. 5:3).

Toinen julkisuutta puhuttanut aihe liittyy niin sanottuihin ”hoitokokouksiin”. Ylen uutisissa (1.8.2011) väitettiin hoitokokousten palanneen vanhoillislestadiolaisten keskuuteen. Uutisissa mainittiin kristillisyytemme elävän suurinta kriisiään sitten 1970-luvun. Siinä ennustettiin liikkeen hajoavan, ellei sen sisällä kyetä parantamaan sisäistä keskustelua.

”Hoitokokouksiksi” kutsutaan vanhoillislestadiolaisuuden parissa varsinkin 1970-luvulla järjestettyjä sielunhoidollisia kokouksia ja neuvotteluja. Termi on sittemmin saanut – osin oikeutetustikin – kielteisen sävyn. ”Hoitokokousten” palaamisen suhteen on sanottava suoraan, että SRK ei ole käynnistänyt eikä ole käynnistämässä 1970-luvun hoitokokouksiin rinnastettavien tilaisuuksien sarjaa. Kullakin ajalla on omat murheensa. Niitä on siksi myös arvioitava oman aikansa taustaa vasten.

Jälkikäteen on ollut nähtävissä, että hyvässä tarkoituksessa järjestetyissä tilaisuuksissa esiintyi väärinkäytöksiä ja opillisia harhoja, joita ei voi puolustaa ja siksi niitä on pahoiteltava. Tilannetta ei kuitenkaan korjata syyllisiä etsimällä. Parannukseen on lähtökohtaisesti ikivanha resepti. Jokaisen erehtyneen on syytä korjata oma kohtansa pyytämällä anteeksi. Langennut saa lohduttautua Raamatun lupauksella: ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty, mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon” (Sananl. 28:13).

Yhteisö koostuu yksilöistä, niin myös uskovien yhteisö. Me uskomme, että Pyhä Henki kokoaa Jumalan seurakunnan. Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan. Niinpä asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta vaeltaa hyvällä omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä.

”Hoitokokoustenkin” pyrkimyksenä oli sekä yksittäisten ihmisten sieluntilan korjaaminen että uskovien yhteisön varjeltuminen yhdessä uskossa, rakkaudessa, opissa ja hengessä. Sielunhoidollisia keskusteluja on aihetta käydä aina. Siihen meitä kehottaa Jumalan sana: ”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen.” (Gal. 6:1.)

On tullut selväksi, ettemme ole tässä onnistuneet niin kuin olisimme toivoneet. Rehellisyyden nimissä on myös muistettava, että hoitokokouksissakin koettiin siunauksen hetkiä aina silloin, kun elävä evankeliumi sai katkoa puristavat sisäiset siteet. Se, mitä Jumala puhdisti, on tuottanut hyvää hedelmää.

1970-luvun taakaksi jäivät kuitenkin ne tilanteet, joissa ”vanha ihminen” sai vallan ja ihmisen ääni hukutti alleen Jumalan äänen. Anteeksiantamuksen evankeliumi jäi silloin ”kortille”. Kristittyinä ja kristittyjen yhteisönä sanoudumme irti kaikesta ruumiillisesta, henkisestä ja hengellisestä väkivallasta. Elävä usko on aina vapaaehtoinen ja iloinen asia.”

(Kommentit: Kapu,  vinkkejä Päälukijalta )

Lue lisää:

Jan Ahonen: SRK pahoittelee 1970-luvun hoitokokousten väärinkäytöksiä ja oppiharhoja. Kotimaa24 10.8.2011.

Johannes Alaranta: VäkiVallaton?

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Pauliina Grönholm/Helsingin Sanomat & Nestori: Vanhoillislestadiolaiset kertovat hoitokokousten painostuksesta

Hoitokokous (Wikipedia)

Kairankävijä: Aika tehdä parannus vääristä erottamisista ry:llä

Kapituli odottaa Voittosen selitystä. Kaleva 10.8.2011.

Mikko Ketola: No Apologising for Past Violence of SRK-Laestadians’ “Healing Meetings”

Linjakumpu: Ristiriidat eivät katoa hoitokokouksilla

Pekka Mikkola: Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2006.

Nestori: 1970-luvun hoitokokous

Nestori: Kantelu – piispa Samuel Salmi sai Anne Sulilalta tiedon, että vanhoillislestadiolaisuudessa harjoitetaan väkivaltaa

Päälukija: Pääkirjoituksen sanoma. Suomi24.

Joonas Sillanpää: Leo Hartvaara, Suden uhrit. Kirjahylly-blogi, 30.12.2011.

Filemon Tornado: Hoitokokousten taakka on syytä purkaa

Olli Seppälä: Olavi Voittosesta kantelu tuomiokapituliin. Kotimaa24 19.7.2011.

Torvi: Kesä pakettiin

YLE: Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat – Matkalippu helvettiin (sisältää Leo Hartvaaran romaanista Suden uhrit dramatisoidun kohtauksen hoitokokouksesta)

5 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot

5 responses to “SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit

  1. Anonyymi

    […] asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta vaeltaa hyvällä omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä.” jos tuntee että itseään on kohdeltu väärin on syytä ottaa , yhteyttä niihin henkilöihin jotka tuntee että ovat loukanneet.. ja mennä kasvoikkain kyselemään ,, olenko minä vai oletteko te olleet väärässä. täällä palstoilla asioita on turha vatvoa,,

    • Prisca

      Syyllistät siis uhrit? SRK organisaationa tuki hoitokokokouksia kun lähetti johtokunnan jäseniä tai muita puhujia. Kukaan ei ole vaatinut SRK:n nykyjohdon _henkilökohtaista_ anteeksipyyntöä, vaan sitä, että johto myöntää herätysliikkeen edustajana koko liikkeen puolesta, että toimittiin väärin ihmisiä kohtaan, ja pyytäisi herätysliikkeen nimissä sitä anteeksi. Voi miten meillä on tiukassa tämä uhrin syyllistäminen. Meidän rauhanyhdistyksellä oli aivan hiljattain alustus jossa taas paljastui juuri tuo ajatus, että uhri on syyllinen, uhrin pitää tehdä sitä ja tätä. Tämä on Raamatulle vieras näkemys. Sen näkee, kun avaa silmänsä. Mutta helpommalla pääsee, kun pitää silmänsä kiinni. Suosittelen sitä kaikille, jotka haluaa pitää eheänä toiveen vl-yhteisöstä erehtymättömänä ja kaikille uskovaisille turvallisena joukkona.

      • Maitojyvä

        Uhrin syyllistämien on ikävästi sisäänrakennettu lestadiolaisuuden ajatusmaailmaan. Tavalla jota on vaikea jäljittää. Psykologi Eero Salin on viitannut tähän taipumukseen perheväkivaltaa ja lasten hyväksikäyttöä koskevissa kirjoituksissaan. Se vaan pulpahtaa kuin itsestään esiin niin että uhri syyllistetään mieluummin kuin väkivallan tekijä. Seurakuntakin (ry:llä paikalla oleva porukka) tekee niin hoitokokoustilanteissa. Ihminen nähtävästi tekee laumassa semmoista mitä ei luultavasti tekisi yksinään.

  2. Pertsa

    Teki mitä vaan, aina menee väärin…

  3. Hyppy rotkon yli

    Ohhoh, että on jotain SRK sentään vihdoin myöntänyt. Eivät halua menettää kasvojaan ja varmaan siksi heillä taktiikkana pikkuhiljaa paljastaa että väärässä oltiin. Ehkä kymmenen vuoden päästä voidaan avoimesti puhua 70 -luvun hoitokokouksista hengellisenä väkivaltana ilman että kukaan katsoo kieroon?

    Itse rotkon yli vl -todellisuudesta ”normitodellisuuteen” hypänneenä näitä asioita sivusta katselen. Selvittelen sitä, mistä olen kotoisin. Opettelen elämää uudella mantereella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s