Hengellisen väkivallan julmin muoto: sosiaalinen eristäminen


Antti Pentikäinen näkyi todenneen Kotimaa-lehdessä, että kun yhteisössä harjoitetaan vuosikausia hengellistä terroria, se johtaa lopulta siihen että yhteisössä ihmisten käsitykset ja ajatukset muuttuvat samanlaisiksi, yhdenmukaisiksi.

Näin on jo tapahtunut. Vaikka mielipiteiden kirjoa jonkin verran esiintyykin, se on jäänyt heiveröiseksi ja satunnaiseksi. Virallisesti sitä ei ole. Samanmielisyyden myös tulevaisuudessa varmistaa rauhanyhdistyksen yhdenmukaistava lapsi- ja nuorisotyö.

Jo nyt ollaan jo  jouduttu tilanteeseen, jossa eri mieltä oleminen on käytännössä mahdotonta.

Rauhanyhdistyksellä käytetään eri mieltä olevia uskovaisia kohtaan hengellisen väkivallan julminta menetelmää, eristämistä ja ulossulkemista yhteisöstä. Sitä edeltävät eriasteiset huolestumiset ja kuulustelut.

Eräät uskovaiset katsovat oikeudekseen sulkea toisen uskovaisen ihmisen yhteisön ulkopuolelle.


Monissa kristillisissä kirkkokunnissa ja yhteisöissä
esiintyy uskonnon nimissä monenlaista väkivaltaa: toisten vähättelyä, ohittamista, alistamista ja mitä mielikuvituksellisinta kaltoinkohtelua.
Nämä voivat pahimmillaan johtaa vuosia tai jopa vuosikymmeniä jatkuvaan hengelliseen terroriin. Tällaisissa yhteisöissä ihmiset alkavat muistuttaa ajatuksiltaan toisiaan, jolloin pienikin poikkeama, erilainen ajatus tai väärässä seurassa lausuttu kysymys riittää syyksi syyllistämiseen, eristämiseen ja tarvittaessa – hengellisen väkivallan julmimpaan muotoon – ulossulkemiseen yhteisöstä.” ( A.Pentikäinen Kotimaassa.)

Sosiaalisen eristämisen uhka varmistaa yhteisön yhtenäisyyden

Vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisen dynamiikan voimanlähteet ovat nämä kolme: (1) yhteisön erehtymättömyysoppi, (2) uhka sosiaalisesta eristämisestä, ja (3) lapsi- ja nuorisotyö. Kolmijalkainen mekanismi toimii ja tehoaa vuorenvarmasti, aina.

Kun oikeusistuin langettaa rikolliselle vankeustuomion, se merkitsee hänen eristämistään jokapäiväisestä ihmissuhdeverkostostosta ja sosiaalisesta yhteisöstä.  Yhteiskunta käyttää eristämistä tarkkaan säädeltynä rangaistusmuotona.

Vankilasysteemin sisäisistä kurinpitomuodoista  pidetään vangin täydellistä eristämistä vankilan sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkein ankarimpana ja seuraamuksiltaan vakavimpana kurinpitokeinona. Tiedetään, että eristämisestä seuraa ihmiselle monesti vakavia psyykkisiä ongelmia.

Vanhoillislestadiolaisuudessa sosiaalinen eristäminen ja sen uhka on jatkuvasti käytössä oleva, tavanomainen kurinpitomenetelmä!

Pelko eristetyksi joutumisesta itselle tärkeästä ja rakkaasta uskonyhteisöstä ja läheisistä ihmisistä on todellinen pelko jokaiselle uskovaiselle. Sosiaalinen eristäminen voi periaatteessa osua kenen hyvänsä tavallisen riviuskovaisen kohdalle, ja milloin hyvänsä.

Miksi me hyväksymme tämän?

Miksi emme ryhdy vastarintaan?

Eristäminen uhkaa aina jos uskovainen on hiemankin erilainen. Pelko eristetyksi ja yhteisön hylkäämäksi joutumisesta on todellinen mahdollinen riski, jonka jokainen uskovainen joutuu ottamaan aina huomioon siinä, mitä mieltä on ja miten käyttäytyy. Eristäminen  ja hylkääminen voi tapahtua (varsinkin aluksi) hyvinkin hienovaraisin menettelyin, mikä ei lainkaan vähennä tilanteen uhkaavuutta. Ihminen joutuu yhteisönsä uhriksi.

Tällä pelotteella ihmiset saadaan vaikenemaan silloin, kun heidän pitäisi puolustaa itseään, tai rohkaistua tukemaan jotakuta toista uskovaista julkisesti.

Yksityinen ”hoidettavaksi” otettu ihminen ei saa ketään puolustamaan itseään. Eivät  edes hänen perheenjäsenensä uskalla asettua puolustamaan häntä!

Kun uskovaisten pitäisi korottaa äänensä vastustamaan kieroontuneita ja epäraamatullisia elämäntapanormeja tai SRK:n johtokunnan ja puhujienkokousten kyseenalaisia kannanottoja, seuraa valtaisa hiljaisuus. Vastarintaa ei esiinny.

Jos joku yksittäinen uskovainen rohkenee kyseenalaistaa, se kitketään nopeasti pois kollektiivin tuomiolla. Yksi toisensa jälkeen he vaikenee.

Vain meistä, yhteisön sisältä, nouseva vastarinta lopettaisi hengellisen väkivallan, mutta vastarintaa ei voi syntyä, juuri pelotteen takia.

Viime aikoina monissa diktatuurimaissa, Libyassa, Tunisiassa ja Egyptissä, tavalliset ihmiset ovat rohkaisseet mielensä, liittyneet yhteen ja ryhtyneet vastustamaan auktoriteettien mielivaltaa.

Me emme kykene samaan, koska pelkäämme liikaa, pelkäämme toisiamme.Pelkäämme sen oman taivaspaikkamme puolesta. paikkamme puolesta paikllisella rauhanyhdistyksellä. Että ne lakkaavat sanomasta Jumalan terve!

Mihin pelote perustuu? Miksi ihmeessä meistä on tullut kyvyttömiä puolustamaan kristillisyyttä, puolustamaan rehellisyyttä?

Miten on mahdollista, että koulutetutkin uskovaiset omaksuvat tämän pelotteen eivätkä yksinkertaisesti naura sitä ulos?

Yhteisöauktoriteetti istutetaan lapsen mieleen, jossa se syrjäyttää henkilökohtaisen moraalin

Uskovaisen perheen lapsi pannaan rauhanyhdistyksen kerhoon jo kaksi-kolmivuotiaasta lähtien. Sen jälkeen seuraa läpi lapsuuden intensiivinen kasvatus vanhoillislestadiolaisuuden uskomuksiin ja yhteisöön. SRK on tuottanut opetussuunnitelmat ja materiaalit. Lisäksi käydään tietysti seuroissa kuuntelemassa samoja toistuvia vain me -fraaseja vähintään kerran viikossa.

Juuri toisto on ihmismielen manipuloinnissa tehokasta, aina.

Tuloksena on aikuinen, jolle yhteisöstä on tullut ylin auktoriteetti. Yhtä kuin Jumala.

Hän uskoo että vain tässä joukossa opetetaan oikein ja vain tässä joukossa hän pääsee taivaaseen kuolemansa jälkeen. Nuoren ihmisen kaikki kaverisuhteet ja sukulaiset kuuluvat samaan yhteisöön, jonka ”ulkopuolella ei ole pelastusta” vaan vallitsee ”maailman pimeys”.

SRK:n lapsi- ja nuorisotyö on yksi Suomen massiivisimpia. Rauhanyhdistyksen kerhosta pyhäkouluun, vähän päälle kymmenvuotiaasta raamattuluokkaan, siihen päälle kouluikäisten ja nuorten leirit, SRK:n omia teologisia oppeja iskostava rippikoulu, lopuksi ehkä vielä sisäoppilaitosvuosi SRK:n opistossa.

Yhteisöuskollisuuden varmistaa tietysti nerokas normi, joka määrää että seurustelu ja avioituminen on sallittua vain samaan uskoon kuuluvan kanssa.

Tämä on vanhoillislestadiolaisuuden herkimmät kasvuvuodet kattava koraanikoulu, joka tuottaa yhteisöä jumalana pitäviä, omia ajatuksiaan arkailevia nuoria ihmisiä.

Kuka isä ja äiti haluaa vakavissaan, että omat lapset uskovat, että television omistaminen johtaa helvettiin, klassisen musiikin konsertti on syntiä ja että Jumala vaatii ihmistä lisääntymään rajattomasti? Tätä on vaikea ymmärtää.

Mutta kun ottaa huomioon vanhoillislestadiolaisuuden sisäisen yhteisöllisyyden paineen ja eristämisen uhan, voi ymmärtää, että SRK:n nykyoppeja kyseenalaistavatkin vanhemmat laittavat lapsensa ”koraanikouluun”. Jopa vastoin omia sisimpiä periaatteitaan.

Monivuotisen aivopesun jälkeen nuori ihminen uskoo, että korvakorut estävät taivaaseenpääsyn, mutta hänestä on oikein vahingoittaa lähimmäistä uskon nimissä. Esimerkiksi painostamalla elämäntapanormeilla ja uhkailemalla kadotukseen joutumisella, aina ihmisen sosiaaliseen eristämiseen ja muuhun hengelliseen väkivaltaan saakka.

Yhteisön valta ihmisen mielen sisälle luodaan lapsuudessa

– Kun kasvetaan näin voimakkaisiin yhteisöihin, voi kysyä, onko lestadiolaisilla ollenkaan persoonaa. totesi Voima-lehdessä haastateltu entinen lestadiolainen nainen. Samaan ongelmaan viittaa myös  nimimerkki Gepardi  (Sieluton vanhoillislestadiolainen).

Kristityn henkilökohtaista eettistä ja moraalista ratkaisua ei enää ole tilaa eikä mahdollista tehdä, kun ihminen on kasvatuksessa sitoutunut olemaan lojaali kaikissa tapauksissa aina ensin yhteisölle.

Yhteisön kyseenalaistamaton auktoriteetti ohittaa jopa ihmisen läheisimpien ihmissuhteiden arvon. Ihmiseltä puuttuu hengellisyyteen liittyvissä asioissa kokonaan henkilökohtainen persoonallinen identiteetti yksilönä.

Hän on hengellisessä mielessä olemassa vain osana kollektiivia, josta on muodostunut jumaluus. Vanhoillislestadiolainen sulkeistaa oman henkilökohtaisen vastuunsa. Tämä on kollektiivisuuskasvatuksen riemuvoitto.

Juho Kalliokoski on viitannut tähän henkilökohtaisella tasolla onttoon hengellisyyteen  todeten:

– Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta.

Tavalla tai toisella muita herkemmät sielut, omastatunnostaan ja moraalista kiinni pitävät yksilöt murskautuvat väistämättä vl-liikkeen kollektiivisessa väkivaltakoneistossa. Murtuneita mieliä on paljon, mutta niistä vaietaan. Ne eivät näy missään.

Mielenterveystyöntekijöiden suut sulkee vaitiolovelvollisuus. Sitä, mistä vaietaan, ei ole olemassakaan.

Kehäpäätelmä

Velvollisuutta olla kuuliainen SRK-opille ja elämäntapanormeille perustellaan rakennelmalla, joka on avuton kehäpäätelmä. Se yksinään, ilman sosiaalisen eristämisen uhkaa, tuskin riittäisi monellekaan sitoutumiseen elämäntapanormeihin.

Otetaan esimerkiksi vl-pappi Leo Väyrynen, joka on kirjoittanut Päivämiehessä:  ”Mikään ihmisryhmä ei voi itse muodostaa Jumalan seurakuntaa ilman Jumalan sanan totuuden valoa.”  Hyvä lähtökohta sinänsä.

Mutta mikä ja missä on tämä ”totuuden valo”?

Väyrynen: ”Pyhä Henki avaa kirjoitetun sanan eläväksi Jumalan puheeksi, jota kannattaa kuunnella Jumalan seurakunnassa.”

”Pyhä Henki avaa” siis jossain salaisuuksia. Missä? ”Jumalan seurakunnassa”. Mikä sitten on tämä ”Jumalan seurakunta” jossa ”Jumala puhuu”? Se on tietysti vanhoillislestadiolainen herätysliike.

Miksi juuri ja vain se? Tätä ei koskaan perustella. Ihmisen pitää vain uskoa Väyrysen sanat, ilman perusteluja.

Väyrynen on mielestään pitävästi määritellyt yhteisön erehtymättömyyden perustaksi sen, että kun puhujat seuroissa selittävät Raamattua ja silloin siinä tilanteessa vain on jollakin tavalla läsnä tuo mainitsemansa ”totuuden valo”. Väyrysen lausunto on tietysti vain puhetta,  kielellinen temppu. Onttoja ja ihmisen mieltä manipuloivia sanoja.

Mutta asioita ei tarvitsekaan perustella, koska jokainen kuulija on jo valmiiksi kasvatettu uskomaan ja pitämään asioita itsestäänselvytenä. Silloin ontot väitteet riittävät, sillä tärkeää ei lopulta olekaan se, mitä sanotaan, vaan kuka ja missä sanoo. Kun puhuja sanoo pöydän takaa sanoja, kuuluu uskotella itselleen, että ne ovat ”Jumalan sanaa”, joka on erehtymätöntä.

Kun lapsenraiskaamista vuosikausia harjoittanut puhuja on pitänyt satoja seuroja ja puhunut suviseuroja myöten, puhuiko Pyhä Henki silloinkin hänen kauttaan? Oliko se silloinkin ”Jumalan puhetta”?

Väyrysen mihinkään perustumattomat väitteet ”pitää vain uskoa”. Kyselemättä häneltä perusteluja! Kysymystä voiko oma herätysliike olla väärässä, ei saa olla uskovaisen todellisuudessa edes olemassa.

Nykyisen vl-uskon voimanlähteet ovat lapsi- ja nuorisotyö, yhteisön erehtymättömyysoppi ja uhka sosiaalisesta eristämisestä.

Kirjoittaja: U.T.

*      *      *

Lisää aiheesta:

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Johannes Alaranta: Huolestuttaminen

Johannes Alaranta: Saako Asioista Oikeasti Puhua?

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen

Esa Hyytinen: Hoitokokous mursi isän

Kimmo Jylhämö: Herrain huoneissa. fifi-voima.fi, julk. myös Voima 6/2011 s. 35.

Korpijaakko: Silloin ei oikeastaan valehtele jos tekee niinkuin kaikki tekevät – rauhanyhdistys tottelevaisuuskokeena

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Topi Linjama: Oletko varmasti oikeassa? Olen.  Vihreällä valolla -blogissa 8.8.2011.

Pekko: Nämä käskyt sinä pystyt täyttämään!

Antti Pentikäinen: Ei hyvästäkään syystä. Kotimaa 18.08.2011

Syyllisyydentunto. Minä lähdin pois -blogi

Torvi: I Huoli lähimmäisestä

Torvi: II Alustajaveli

Terttu Utriainen: Armoa, anteeksiantoa ja hengellistä väkivaltaa. Ykkösaamun kolumni, YLE  10.7.2014.

Leo Väyrynen: Kuuliaisuus Jumalan äänelle.  Päivämies 15/2010.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): arvot, bans, eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, ihmisarvo, itsesensuuri, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, mielenterveys, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, suru, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s