Perheemme elämässä oli vaihe, jolloin erosimme vanhoillislestadiolaisuudesta, vuosina 1982-85, perheenjäsen kerrallaan. Ensin rauhanyhdistykseltä lähti isäni,kun hänestä yritettiin väkisin tehdä saarnamiestä.Hän teki selväksi että ei suostu, ja siitä sitten seurasi vaihe että jätimme koko perhe ry:n. Muistan eroamisen jälkeiset monet kokoukset. Äidin piti seistä seurakunnan keskellä ja kuunnella tivaamista ja syytöstä siitä, että ei ollut saanut pidettyä miestään oikealla tiellä.
Katselin kyyneliin asti nöyryytettyä äitiäni silloin 11-12-vuotiaan tytön silmin. Ajattelin isää joka istui yksin kaikessa rauhassa kotona. Mieli oli sekava.
Kokemukset olivat sen ikäiselle hyvin rankkoja. Tein alle vuoden sisällä silloin päätöksen itsekin lähteä pois. Se ei ollut sitä että isä olisi houkutellut eikä sitäkään että äiti olisi kiellellyt. Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä että sain kypsyä ajatukseen kaikessa rauhassa itse.
Olin kyllä niin väsynyt siihen lastenkin syyllistämiseen ja synnintuntoon kasvattamiseen, että en voinut ollenkaan hyvin silloin.
Pian minun lähtöni jälkeen äitikin jäi sitten pois pienempien sisarusten kanssa. Saattoi hän vielä sittenkin käydä yksittäisiä kertoja seuroissa yksinään. Hän kyllä selvästi kaipasi seurakunnan yhteisöllisyyttä ja laajaa tuttavapiiriämme. Meidän kotiin ei enää tietenkään tultu pitämään ompeluseuroja eikä pyhäkouluja. Mutta meillä ei myöskään enää käyty muutenkaan vierailulla.
Kaikki ystäväperheet samasta kaupungista ja koko Suomesta vetäytyivät ja ottivat etäisyyttä meistä. Laajasta ystäväpiiristämme yksikään ei ottanut yhteyttä, vaikka aikaisemmin oltiin tiiviisti tekemisissä. Huhut olivat kiirineet. Meitä ei enää tunnettu eikä tervehditty mitenkään jos satuttiin näkemään marketissa tai muualla. Ikään kuin olisimme syyllistyneet hävettävään rikokseen.
En tietenkään tiedä, mitä isä ja äiti ovat kaikenkaikkiaan joutuneet kestämään. Jouduimme etsimään ystäväpiirin ja rakentamaan arjen elämisen mallin kokonaan uudelleen. Tuli sitten esim. telkkari ja aloimme kuunnella avoimesti radiosta kevyempääkin musiikkia. Ostettiin muitakin levyjä kuin hengellisiä. Yläasteella löysin hyviä kavereita koulusta ja usista harrastuksista. Niin pikkuhiljaa isä ja äitikin löysivät uusia ystäviä ja rentoutuivat, taakka keveni, tuli tilaa hengittää ja olla, vaikka ulkonaisesti ei suurensuuria muutoksia tapahtunutkaan.
Osa suvustamme on lestadiolaisia, mutta osa ei. Olemme vuosien mittaan oppineet rinnakkaiseloon puolin ja toisin, mutta kun yrityksistä huolimatta minkäänlainen yhteydenpito ei onnistunut, mekin etäännyimme siitä suvun vl-haarasta. Vastaavasti läheisemmiksi tulivat jotkut ei-vl-sukulaiset.
Äiti jäi kai kaipaamaan rauhanyhdistystä selvästi enemmän kuin me muut, mutta erityisessä jumaluskossa hän ei ole ollut kai enää vuosiin. Minä olin yhteen aikaan aktiivinen seurakuntanuori useita vuosia ihan tavallisessa kirkon jengissä. Siellä oli hauskaa. Teini-iän uskonkokemukset vapauttivat minua lapsuuden ankarasta Jumalasta. Myöhemmin aikuisiällä hakeuduin joksikin aikaa helluntaiseurakuntaan, ja se oli ehkä lähinnä sitä mitä uskonyhteisöltä tai hengelliseltä aatteelta saattaisin etsiä.
Nykyisin en ole enää missään uskossa, enkä kaipaa elämääni sellaista. Muut harrastukset ja löyhemmät yhteisöt riittävät antamaan sisältöä elämään. Perheemme on onnistunut pitämään yhtä ja me sisarukset tapaamme usein. Varsinkaan minua nuoremmille ei vl-liikkeestä ehtinyt muodostua traumoja.
Mennyttä ajatellessani en osaa oikeastaan muuta surra kuin sitä että meidän vanhemmilla kului heidän elämänsä parhaita vuosia murehtiessa menetettyjä ystäviä ja rakentaessa alusta perheemme uutta, tasapainoista elämää. Se oli vaativa tehtävä, ja he onnistuivat siinä.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Mira38.
Lue lisää:
Gepardi: Synti erottaa lestadiolaiset muista ihmisistä. Hakomaja 24.9.2010.
Joku toinen: Toimitalon pyöritystä vai elävää uskoa?
Pekko: Nämä käskyt sinä pystyt täyttämään!
Antti Pentikäinen: Terroria uskon nimissä
U.T.: Hengellisen väkivallan julmin muoto: sosiaalinen eristäminen
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
jumalan valtakunnasta . lähdetään aina omin jaloin,, kukaan ei pakota uskomaan. ja tuo puhuja juttu menee yleensä niin että.. jos seurakunta on katsonut hyväksi kutsua. puhujan tehtävään,,, niin monesti suurella pelolla siihen lähdetään… mutta ei omin voimin, taivaan isä antaa voiman siihenkin tehtävään. ei voi kun surra pienten lasten kohtaal,, kun eivät saa kulkea synnin pois panijana
Ei voi muta huokaista kuin että rukoillaan rakkaat sisaret ja veljet, että Jumala varjelisi meitä uskomassa tämän vieraan maailman keskellä. Kun on näitä monia kirjoituksia lukenut, tuntuu kauhealta, millaiseen sieluntilaan Isän kodin jättäneet ovat saattaneet joutua. Heillekin rukoilemme palaamisen armoa.