SRK:n johtokunta on pahoitellut hoitokokouksissa harjoitettua hengellistä väkivaltaa ja myöntää ”ylilyönnit” 70-luvun hoitokokouksissa, kirjoittaa Helsingin Sanomat (12.10.2011). SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen tiedotti Kotimaa24:lle 10.10., että johdon julkaisema pahoittelu merkitsee julkista anteeksipyyntöä. Ilmaisua ”pyytää anteeksi” ei silti sisälly SRK:n johdon asiasta julkaisemaan lehdistötiedotteeseen.
Voittonen ei kertonut haastattelussa, kenelle ”pahoittelu”, jonka Voittonen Kotimaassa toteaa merkitsevän ”anteeksipyyntöä”, on kohdistettu. Keneltä tai keiltä on tarkoitus pyytää anteeksi?
– Aitoa anteeksipyyntöä ei huiskita ilmaan, vaan se osoitetaan tietyltä taholta tietylle kohteelle, on sosiaalietiikkaa tutkinut professori Risto Saarinen todennut SRK:n pahoittelusta (Kotimaa 27.10.2011).
SRK:n johto päätti julkisesta pahoittelusta tavattuaan arkkipiispan ja Turun ja Oulun piispat elokuun alkupuolella. On hienoa, että kirkon 
johdon näkemys kirkon kannalta tarpeellisesta ratkaisusta ja SRK:n johdon käsitys vl-liikkeelle koituvista hyödyistä ovat löytäneet yhteisen sävelen.
On selvää, että kirkon johdon kanta vanhoillislestadiolaisuudessa tehdyistä ratkaisuista on ollut kannustavana herätteenä SRK:n johtokunnan nyt tekemälle myönnytykselle, päätökselle pahoitella julkisesti hoitokokousten harhaoppeja ja väkivaltaa.
Aikaisemmin SRK:n johto on kerran toisensa jälkeen yksiselitteisesti kiistänyt tarpeen pyytää hoitokokousväkivaltaa anteeksi.
Ensimmäinen toivomus julkisesta anteeksipyynnöstä esitettiin tiettävästi vuonna 2000, ja tällöin aloite nousi herätysliikkeen sisältä, nuorten teologien ryhmästä. He joutuivat SRK:n johdon ankaraan puhutteluun. Heille pidettiin hoitokokous. Sen jälkeen kysymys on ollut toistuvasti esillä julkisessa keskustelussa. SRK on kerran toisensa jälkeen julkisesti torjunut mahdollisuuden julkisesta anteeksipyynnöstä.
Helsingin yliopiston tutkija, TT Mikko Ketola on arvioinut, että julkinen anteeksipyyntö sisältäisi vl-liikkeen kannalta sekä hyötyjä että haittoja. Menneisyyden väärinkäytösten myöntäminen vahvistaisi liikkeen asemaa luterilaisessa kirkossa. Toisaalta se sisältää arvaamattomia ja ennakoimattomia seuraamuksia herätysliikkeen sisäisen yhtenäisyyden kannalta. Varsinkin vl-liikkeen keskeinen oppi ainoasta oikeasta ja erehtymättömästä seurakunnasta joutuisi kyseenalaiseksi.
Vielä heinäkuussa SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen oli sitä mieltä, että että julkinen anteeksipyyntö hoitokokouksista ei ole tarpeen. Hänninen antoi heinäkuussa haastattelun Helsingin Sanomille (17.7.2011).
”Julkinen anteeksipyyntö ei hänen mielestään kuitenkaan ole oikea tapa toimia.
– Oikeampi tapa olisi henkilökohtainen keskustelu. Anteeksipyyntö on henkilökohtainen asia, jota ei pitäisi varatta jonkin organnisaation käyttöön, Hänninen korostaa.” (Helsingin Sanomat 17.7.2011.)
Piispojen ja SRK:n johdon tapaamisessa aiheena hoitokokoukset ja naispappeus
Elokuun alkupuolella SRK:n johto tapasi arkkipiispa Kari Mäkisen, Turun piispan Kaarlo Kallialan sekä Oulun piispan Samuel Salmen. Helsingin Sanomien tietojen mukaan tapaamisessa keskusteltiin kirkon ja lestadiolaisen liikkeen suhteesta sekä liikkeen kipeistä kysymyksistä, kuten hoitokokouksista ja naispappeudesta.
Päivämies julkaisi 10. elokuuta nimettömän pääkirjoituksen, jossa SRK ilmoitti, ettei se järjestä enää hoitokokouksia. ”Kristittyinä ja kristittyjen yhteisönä sanoudumme irti kaikesta ruumiillisesta, henkisestä ja hengellisestä väkivallasta”, todettiin pääkirjoituksessa.
Hänninen vahvistaa Helsingin Sanomille 12.10. antamassaan haastattelussa, että SRK:n johdolla oli tapaaminen piispojen kanssa, mutta hän ei halunnut eritellä sitä tarkemmin.
Hännisen mukaan SRK:n johtokunnan näkemys on nyt se, että pahoittelu on sittenkin tarpeen, siitä syystä, koska liike valmistelee parhaillaan 70-luvulle ulottuvaa historiateosta.
– Johtokunta kävi aiheesta keskustelua, ja totesimme, että menneisyydestä on tarve ottaa oppia ja käydä avointa keskustelua, sanoo Hänninen HS:ssa.
Hännisen tietoon ei ole tullut, että hoitokokoukset jatkuisivat yhä nykyisin.
Helsingin Sanomissa raportoitiin hoitokokouksia viime aikoina kokeneiden lestadiolaisten kokemuksia laajassa artikkelissa (Grönholm 17.7.). Yleisesti on tiedossa, että hoitokokouksia on järjestetty myös 70-luvun jälkeen, ja niitä on järjestetty myös 2000-luvulla. Julkisessa keskustelussa on ollut myös jo kauan yleisesti tiedossa, että hoitokokouksia jatkettiin pitkälle 1980-luvulla. Onkin erikoista, että SRK:n pääsihteerillä ei tunnu olevan tietoa näistä vuosikymmenistä.
Koska julkinen keskustelu hoitokokousväkivallasta on ollut vilkasta, 2000-luvulla rauhanyhdistyksissä on alettu vältellä sanan ”hoitokokous” käyttöä kokouksista ja neuvonpidoista, joissa yksityisiä ihmisiä on ahdistettu ja kiusattu. Tilaisuuksista on puhuttu keskusteluina tai neuvonpitoina, joita on perusteltu ”huolestumisella veljestä tai sisaresta”. Hännisen tyyliin on ryhdytty puhumaan myös ”sielunhoidollisista keskusteluista”.
Kun on käynyt selväksi, että hoitokokouksia tosiaan edelleen järjestetään, Hänninen toteaa Helsingin Sanomille, että voi olla tarpeen, että sielunhoidosta keskustellaan yhteisesti puhujainkokouksen yhteydessä.
– Jos sielunhoitoon liittyy minkäänlaista pakkoa, ollaan jo selkeästi väärällä tiellä, muistuttaa Hänninen nyt HS:ssa 12.10.2011.
Puhujienkokouksessa keskusteltiin vuonna 2008
Hoitokokouksia käsiteltiin edellisen kerran puhujainkokouksessa joulukuussa vuonna 2008. Silloin puhujat totesivat julkisuuteen yksimielisesti, että 1970-luku oli ”rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”, ja hoitokokoukset olivat ”siunauksellisia” herätysliikkeelle.
Tosiasiassa kyseinen kokous ei ollut yksimielinen. Eräät puhujat olivat nostaneet kokouksessa esiin myös sen, että hoitokokousvuosina tehtiin paljon virheitä ja vääriä tekoja. Nimimerkki Glaubenfreude on raportoinut netissä kokouksen kulusta ja kuvaillut keskusteluissa esiin nousseita, toisilleen vastakkaisia näkemyksiä.
”… pappi E.P. oli jäänyt mieleen raikkaana tuulahduksena. EP oli sanonut, että 70-luvulla mentiin laajasti pieleen. Oli tunnustanut, että hän itse oli julma hoitomies Koillismaalla. Hän oli maininnut vuoden 1978 opettajien ja puhujien kokouksen Oulussa. Neljän kohdan päätöslauselma oli mahdoton toteuttaa kouluissa, sillä linja oli niin kireä. EP antoi ymmärtää, ettei pelkästään yksi ihminen ollut ylilyöntien takana, vaan koko liike oli myllytyksessä mukana. Hän tähdensi, että on tärkeää oppia 1970-luvun virheistä, jotteivät samat virheet toistuisi tulevaisuudessa.”
Opposition näkemyksistä ei kuitenkaan kerrottu sanallakaan Päivämiehen vuoden 2009 ensimmäisessä numerossa, jossa julkaistiin puhujainkokouksen ”yksimielinen kanta”.
Myös edelleen tänään, 12.12. julkaistun Päivämiehen pääkirjoituksessa todetaan myönteisenä loppupäätelmänä 1970-luvun ”puhdistuksista”: ”Se, mitä Jumala puhdisti, on tuottanut hyvää hedelmää.” (Päivämies, pääkirjoitus 12.10.2011.)
Sen sijaan Hännisen HS:ssa julkaistun lausunnon mukaan herätysliike myöntää nyt, että 1970-luvun hoitokokouksissa oli menty ”rajan yli”. Hänninen korostaa kuitenkin, että liikkeen johto pyytää anteeksi vain väärinkäytöksiä, ei itse hoitokokouksia, jotka olivat hänen mukaansa sielunhoitokeskusteluja.
Hännisen käsityksen mukaan monet ihmiset kokivat kokoukset kuitenkin myös positiivisesti.
Kirkko määrittää hengellisen väkivallan esimerkiksi uskonnollissävytteiseksi pelotteluksi tai syyllistämiseksi.
Tutkija Aini Linjakumpu, jota on myös haastateltu HS:ssa, pitää julkista anteeksipyyntöä poikkeuksellisena myönnytyksenä herätysliikkeen historiassa. On positiivista, että johto nyt ensimmäistä kertaa myöntää vääryydet, hän toteaa.
– Se kertoo, että liikkeen johtoon kohdistuu nyt sekä sisäsiä että ulkoisia paineita.
Linjakummun mukaan hoitokokouksiin liittyyy edelleen paljon selvitettäviä kysymyksiä.
– Mikä niiden ihmisten asema on, jotka pakotettiin eroamaan liikkeestä, tutkija kysyy.
Miksi SRK:n johto muutti mieltään ja julkisti pahoittelun?
SRK:n julkaisema pahoittelu ei lähtenyt liikkeen johdon itsensä aloitteesta eikä sen aidosta halusta tunnustaa reilusti oman liikkeen erehdykset, joiden seurauksista tuhannet ihmiset ovat joutuneet kärsimään.
SRK:n johtokunta päätti yksinkertaisesti sopeutua kirkon ylimmän johdon suosittamaan ratkaisuun, koska se laski, että se on pidemmällä aikavälillä kokonaisuutena enemmän hyödyllistä kuin haitallista liikkeelle ja sen johdolle. Vanhoillislestadiolaisilla on huomattavia asemia ev.-lut. kirkossa. Parhaillaan käydään kulissien takana vilkasta keskustelua mm. naispappeuskysymyksestä vl-liikkeessä ja sen suhteesta kirkon virkakäsitykseen.
Myös kirkolla on intressejä asiassa. Ensi vuonna julkaistava Lapin yliopiston tutkimus hoitokokousväkivallasta tulee varmasti herättämään huomiota julkisuudessa. Kirkolla on todennäköisesti ennalta syytä olla huolissaan siitä, herättääkö se jälleen eropiikin kirkostaeroamisessa.
Kirkko ei puuttunut Mikko Juvan jälkeen hoitokokousväkivaltaan, vaikka SRK.n ja rauhanyhdistysten menettely ja ihmisten kokemukset ovat olleet yleisesti tiedossa. Vasta vuonna 2009 arkkipiispa Jukka Paarma käsitteli kysymystä juhlapuheessaan suviseuroissa.
Kirkon johdolla on todennäköisesti muistissa SRK:n sille järjestämä nöyryytys viime vuoden kirkolliskokouksen jälkeen, jolloin vl-liikkeeseen kuuluvat kirkolliskokousedustajat velvoitettiin peruuttamaan julkisesti äänestyksessä ilmaisemansa kanta. Äänestyksessä oli kysymys kirkon yhteisen ohjeen laatimisesta seurakunnille rekisteröidyssä parisuhteessa elävien parien puolesta.
* * *
(Referaatti ja kommentit: Nestori)
Lue lisää:
Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä
Pauliina Grönholm: Lestadiolaisjohto pahoittelee hengellistä väkivaltaa. Helsingin Sanomat 12.10.2011.
Pauliina Grönholm/Helsingin Sanomat: Vanhoillislestadiolaiset kertovat hoitokokousten painostuksesta
Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaisia edustajia pyytänyt anteeksi kirkolliskokousäänestystään. Kotimaa24 30.12.2010.
Mikko Ketola: No Apologising for Past Violence of SRK-Laestadians’ “Healing Meetings”. 21.10.2010.
Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta
Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Antti Pentikäinen Kotimaassa 20.10.: ”Vaikka hoitokokouksia ei aivan 70-luvan mittakaavassa enää olisi, samanlaista hengellistä väkivaltaa esiintyy liikkeessä edelleen, ja se on hyvin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen tiedossa”.
”Olen havainnut, että vanhoillislestadiolaisten suurimpia pelkoja on joutua yhteisössä sielunhoidollisen huomion kohteeksi.”
Onko seurakunnan opetus yksilön erehtymistä? Hänninen ja Voittonen eivät pysty millään kieltämään sitä tosiasiaa, että liikkeen opetus 1970-80-luvulla oli juuri näitä henkioppeja ja hoitokokouksia. Miten ne nyt voidaan määritellä olleen vain joidenkin _yksittäisten_yksilöiden_ kontolla ?