Muistoja ja huomioita Lumijoen suviseuroista

Vuoden 2011 suviseurat vietettiin Lumijoella Oulun kupeessa. Pitkän tauon jälkeen päätin käydä katsomassa meininkiä paikan päällä. Edellisen kerran vierailin suviseuroissa vuonna 2003 Muhoksella.

[SRK on poistanut Muhoksen suviseurojen nettisivut verkosta, samoin kuin muutkin v. 2003-2009 suviseuroja koskevat sivustot. Poiston syy ei ole tiedossa. Toim.huom.]

Myönnän avoimesti kulkeneeni koko matkan tuntosarvet pystyssä. Tähän on kolme syytä. Ensinnäkin yritän ylipäätään varjella itseäni hengelliseltä väkivallalta.

Tähän on hyvät, oikeutetut ja historialliset syynsä. Olen tullut herkäksi tämän kaltaisille asioille. On hyvä pitää itsestä huolta.

Toiseksi yritin kiinnittää huomiota yksittäisiin asioihin, jotka mahdollisesti paljastaisivat pinnan alla kyteviä virtauksia.

Kolmanneksi yritin tarkkailla ”yleisilmettä” tai ”henkeä”. Mitkä olisivat omat fiilikset? Entä tapaamieni ihmisten? Matkan aikana teinkin mielenkiintoisia huomioita.

Vanhan testamentin siteeraus

Seurapuheissa siteerattiin yllättävän paljon vanhaa testamenttia. Mielestäni kristittyjen uskon ydin löytyy Uuden Testamentin puolelta, Vanhaa Testamenttia väheksymättä.

Vahvasti kärjistäen voisi sanoa, että Jeesuksen lahjoittaman armon sijasta saarnattiin vanhan liiton pyhien uskoa ja luottamusta. En väitä, että ne olisivat välttämättä toisensa poissulkevia. (Jäin miettimään mitä itse saarnaisin jos olisi kolme varttia aikaa puhua sadalle tuhannelle ihmiselle uskosta. Vaikea sanoa. Olisi varmasti tiukka paikka.)

Allegorinen lukutapa

Tähän olen törmännyt toki aiemminkin, mutta silti se särähti korvaan. Raamatun vertauksia hengellistetään tai muutetaan siihen kuuluisaan korvasyyhyyn sopivaksi.

Esimerkkejä:  sairaat ovatkin syntisairaita, köyhät ovat hengellisesti köyhiä jne. Muutenkin puheita kuunnellessa tuli tunne, jota kuvaisin tähän tapaan: ”Meillä on Oppi, joten luemme Raamattua niin, että voimme tukea sillä Oppiamme.”

Toisin sanoen Raamattua käytetään oman opin korostamiseen ja tois’uskoisten vaientamiseen. Jopa minä pystyisin tähän.

Kikka on seuraava: valitaan tarkasti ne kohdat mistä saarnataan ja vielä tarkemmin ne mistä ei saarnata, pitäen mielessä kohdeyleisön.

Tyyni ja leppoisa ilmapiiri

Perusmeininki seuroissa oli leppoisa. Tavattiin tuttuja, syötiin jätskiä ja ihmeteltiin ihmismäärää. Jengi tuntui olevan niin sanotusti lomafiiliksellä.

Verrattuna mihin tahansa muuhun festivaaliin lapsia oli todella paljon suhteessa koko väestöön. Tämä ei ole tietenkään yllättävää, mutta jotain positiivista (tai ehkä vain tuttua?) siinä kieltämättä oli.

”Jumalan valtakunnan” korostaminen

Tämä on tuttua huttua niille jotka ovat kuulleet vanhoillislestadiolaisten seurapuheita. Tämä osuus seurapuheissa oli mielestäni tarpeettoman ylikorostunut, varsinkin kun ottaa huomioon heidän eksklusiivisen seurakuntaoppinsa.

Uskon korostaminen

Vanhoillislestadiolaisessa uskossa on mielestäni eräs piirre, jota on yllättävän vaikea havaita, mutta jota kannattaa miettiä hetki. He nimittäin opettavat, että usko kolmiyhteiseen Jumalaan (yhdessä kasteen kanssa) pelastaa. Periaatteessa näin onkin.

Asiaa voi toisaalta ajatella myös niin, että pelastaako usko, vai pelastaako Jumala? Vanhoillislestadiolaisessa opissa kaikki jää nimittäin lopulta ihmisen uskon varaan, toisin sanoen ihmisen varaan.

Tästä ei ole pitkä matka siihen, että ihminen pelastaa (jos pelastaa) itse itsensä ahkerasti kilvoittelemalla.

Mielestäni luterilainen (tekisi mieli sanoa oikea, mutta en sano) vaihtoehto olisi lähempänä sitä, että Jumala pelastaa. Kaikesta huolimatta, sulasta armosta. Jumala on Taivaallinen Isä, ei Kosminen Tuomari. Jumala lahjoittaa pelastavan uskon.

Uskon ei pitäisi olla uhrauksia Jumalalle (tavallaanhan kaikki jo on Hänen) eikä pelokasta synninpelkoa tai elämästä kieltäytymistä, vaan uskoa hyvään Jumalaan. Jumala pelastaa vaikka en tuntisi uskoa itsessäni.

Lainaan tähän kirkkoisä Augustinusta: ”Usko Jumalaan ja tee mitä tahdot”.

Markkinameininki

Eräänlainen kulttuurinen piirre vanhoillislestadiolaisuudessa onkapitalistisen filosofian tunkeutuminen uskoon. Yllättävän syvälle, sanoisin. Hieman samaan tapaan kuin vapautuksen teologiassa on aineksia sosialismista ja USA:n mustien kirkkokuntien teologiassa on jäämiä rotutaistelusta (”Jeesus oli mustaihoinen”) niin vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon kapitalismin henkeä.

Tätä(kään) ei huomaa ilman tarkkaavaisuutta. Suviseuroissa raha vaihtoi vilkkaasti omistajaa. Suihku maksoi viisi euroa, mikä oli mielestäni aika paljon. Oli toisaalta hintansa väärti. Ruoka taas oli laatuun nähden melko edullista. Sinänsä summat eivät ole määrääviä, vaan se kulttuuri, jossa rahasta puhuminen on luontevampaa ja sallitumpaa kuin keskustelu uskosta.

Siinä missä raha on yleensä ihmisille tarpeellinen vaihdannan väline (poikkeuksia on), suurelle osalle vanhoillislestadiolaisista rahalla näyttää olevan suuri itseisarvo. Muissa herätysliikkeissä en ole törmännyt vastaavaan. Päinvastoin.

Suviseurojen työmäärän mielekkyys

Suviseurat on valtava tapahtuma. On kauppaa, jäätelökojua ja ruokalaa. Tarvitaan liikennesuunnittelua, peltojen vuokrausta ja valtavasti vapaaehtoisia. Kaikki tämä ”vain” sen takia, että päästään käyskentelemään peltojen keskelle muutamaksi päiväksi parhaaseen loma-aikaan.

Miten paljon tällä työmäärällä olisi saatu konkreettista hyvää kurjistuvaan maailmaan. Teoriassa aika paljon. Entä käytännössä? Ehkei sittenkään. Vapaaehtoiset näyttivät tekevän työtä hyvällä mielellä ja, no, vapaaehtoisesti. Se työmäärä, joka seuroihin käytettiin, tuskin olisi siirtynyt toisaalle siinä tapauksessa, ettei suviseuroja olisi lainkaan järjestetty. Summa summarum: loistavasti organisoitu, mutta olisiko vähemmälläkin pärjätty?

Pelottelu

Ihmettelin sitä energiamäärää millä ”laumaa raatelevia susia” eli julkisesti toisinajattelevia vastustettiin. Muutamassa seurapuheessa käytettiin aika paljonkin aikaa tähän aiheeseen. Ei sentään nimiä mainittu. Korostettiin seurakunnan oikeassa olemista, yhteistä rakkautta ja muita vastaavia asioita.

Olisin itse kuvitellut, että evankeliumin julistaminen tämän kaltaisessa tilaisuudessa olisi sen verran tärkeää, että riitakeskustelut jätettäisiin toisiin tilanteisiin. Vaan ei. Toisaalta pelottelu kertoo siitä, että johtopaikoilla on toisinajattelijat viimeinkin otettu tosissaan. Internet on hieno – tai kiero – keksintö.

Tupakointi vähentynyt

Viimeksi suviseuroissa käydessäni siellä muistaakseni oli tupakkakioski. Lapsuuteni seuroissa röökikiska oli vakiokalustoa. Nyt sellaista ei enää näkynyt. Keskuskentällä oli ensimmäistä kertaa tupakointi täysin kielletty. Ihmettelin tupakoitsijoiden vähäistä määrää ennen kuin huomasin kyltit.

Asennemuutos tupakoinnissa, olkoonkin, että se on saattanut olla ulkosyntyistä, oli ehdottomasti suviseurojen parasta antia.

Vain vähän ulkomaalaisia

Ottaen huomioon suviseuroissa liehuvien lippujen määrän – hieno ele sinänsä – olin jotenkin odottanut näkeväni / kuulevani enemmän ulkomaalaisia. En oikein tiedä miksi edes oletin näin. Syynä saattaa olla yksinkertaisesti sekin, että asun pääkaupunkiseudulla ja olen koko ikäni tottunut näkemään eri kulttuureista saapuneita ihmisiä. Vanhoillislestadiolaisuus näyttäisikin edelleen olevan (pohjois)suomalainen herätysliike.

Yövalvominen, spontaanin ohjelman puute

Vanhetessani olen oppinut arvostamaan yöunia ja terveellistä vuorokausirytmiä. Siksi huomioni kiinnitti nuorison ja nuorten aikuisten valvominen pitkälle aamuyöhön. Olen kai tulossa vanhaksi…

Huomioni oli, että seuroissa ei ollut juuri mitään spontaania ohjelmaa. Suviseurakokemus rullaa ennalta määrättyä uraa pitkin. Seurapuheilla oli minuttiaikataulu. Ruokaa ja jätskiä ensin jonotettiin ja sitten syötiin. Juteltiin tuttujen ja sukulaisten kanssa. Etsittiin suurta rakkautta… Jäin kaipaamaan epävirallisia kojuja, spontaania kitaransoittoa, ehkä jonkinlaista yllättävää taideperformanssia… Jotain, joka ei olisi SRK:n ylhäältä ohjattua pakkopullaa. Jotain sen kaltaista hupailua mitä yleensä näkee erilaisilla kesäfestivaaleilla.

Toisaalta ohjelman yksinkertaisuus tavallaan pakottaa keskittymään ihmisiin erilaisten ohjelmanumeroiden sijasta.

Veriset puheet lapsille

Lapsille ei oltu (edelleenkään) järjestetty mitään omaa ohjelmaa, vaikka muuten lapset otetaan hyvin huomioon seurajärjestelyissä.

Olen miettinyt, että mitenköhän lapsiin vaikuttaa ajoittain lähes makaaberit saarnapuheet. On veristä Kristusta, helvetin lieskoja ja suolapatsaaksi muuttuvaa Lootin vaimoa… En tiedä. Ehkä joku muu tietää.

Suviseurateltta

Uusi (uusi minulle) “isoteltta” oli hieno ja toimiva. Poissa oli se tunkkainen ilma, jonka lapsuuteni seuroista muistan. Se, mikä on tunnelmassa menetetty, on saatu toimivuudessa ja mukavuudessa takaisin, ylikin. Teltan paikkamäärä lienee samaa luokkaa kuin vanhassa, vaikka uusi ainakin näyttää suuremmalta.

Ehtoollista

vietettiin nyt myös isonteltan sivualttareilla. Siinä missä nuorena ehtoollisjonossa saatettiin seistä tunteja, nyt puhuttiin minuuteista. Hyvä ettei juosta tarvinnut. Lienee käytännön syistä tämäkin muutos.

Vähän aiheesta sivuun. Pinnan alla olen ollut aistivani, ettei ehtoollinen ole aivan niin merkittävä tilaisuus vanhoillislestadiolaisille kuin mitä se on herätysliikeväelle tai ”kirkkouskovaisille”. Tästä kertoo sekin, että vanhoillislestadiolaiset eivät vietä ehtoollista viikoittain, edes suurissa kaupungeissa.

Tähän lienee osasyynä ehtoollisen teologia, joka käsittääkseni on vanhoillislestadiolaisilla ennemminkin reformoitu kuin luterilainen. Kärjistettynä: vanhoillislestadiolaisilla ehtoollinen on muistoateria; luterilaisilla Kristus on ehtoollisessa konkreettisesti läsnä.

Miksi siis vaivautua ehtoolliselle, kun periaatteessa Kristusta voi muistella yhtä hyvin aamupuuron ääressä?

”Uskon hyppy”

on termi jota ei lestadiolaisessa retoriikassa käytetä, mutta joka on mielestäni hyvä ilmaus kuvaamaan vanhoillislestadiolaista uskoa. Positiivisessa mielessä. Älyä saa käyttää arkisiin ja ”ajalliseen elämään” liittyviin asioihin, mutta uskon asioissa on syytä hylätä järki ja kuunnella seurakunnan neuvoja (neuvominen tuntuu muuten olevan yksi seurapuheiden vakiotermi).

On jättäydyttävä Jumalan armon varaan ja luotettava, että Jumala antaa voimia (käytännössä suuren perheen mukanaan tuomiin ongelmiin?). Tuntui, että pinnan alla oli kuitenkin yllättävän paljon eräänlaista “lapsenuskoa”, luottamusta siihen, että asiat järjestyvät ajallaan ja tavallaan. On yksinkertaisesti luotettava Jumalaan. On otettava ”uskon hyppy”.

Lauantai-iltana

tapasin erään nuoren sukulaiseni keskuskentällä. Vaikka oli myöhä, oli vielä valoisaa. Ympärillä oli tuhansittain nuoria ja nuoria aikuisia. Tunnelma oli rauhallinen. Mielestäni jopa liian rauhallinen…

Mieleeni tuli, että tyynen pinnan alla saattoi piillä paljonkin näkymätöntä aggressiota. Myönnän: tämä menee jo hieman mystiikan puolelle. Kyseessä saattoi olla myös omaa tiedostamatonta projisointia. Tuli kuitenkin olo, että tämän tyyneyden päällä leijuu ikään kuin uhkaavia myrskypilviä.

Olivatko nämä nuoret aidosti vapaita, vai joukkopsykoosilla huijattuja robotteja (anteeksi kömpelö ilmaus), jotka syvällä sisimmissään aistivat, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää?

Kuka kertoisi heille, että tuo uskonto syö heiltä ainutkertaista elämää päivä päivältä? Elämää, jota osa heistä tulee vielä myöhemmin muistelemaan sanoilla ”elämätön elämä”…

Mitä suviseuroista jäi?

Mitä jäi suviseuroista käteen? Ainakin palaneet kasvot ja univelkaa. Keikka ei ollut psyykkisesti kevyimmästä päästä, mutta olin varautunut siihen. Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen, että tuli käytyä. Nyt on käyty ja nähty. Päällimmäisiksi mietteiksi jäi kaksi seikkaa.

Ensinnäkin nettipalstojen synkät ja mielestäni sinänsä totuudellisetkin kirjoitukset eivät aivan kohdanneet minua paikan päällä. Tapaamani ihmiset vaikuttivat vakavilta mutta kuitenkin ystävällisiltä. Niinkuin lestadiolaiset kai usein ovat?

Toinen mielessäni vahvistunut asia oli se, että tämä ei ole ”minun juttu”. Muutamista hyvistäkään asioista huolimatta.

Vanhoillislestadiolaisuuden kumulatiivinen vaikutus elämässäni on synkkä miinus. En kuitenkaan halua syyttää heitä mistään. Elämä on mutkikasta meille kaikille. Lestadiolaisillekin.

*       *       *

Suviseuroista ajattelemisen aihetta antoi  Wikke.

*       *       *

Lue lisää:

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Crisy: … mite ihanaa suvareis on!

Ei koskaan täysin ulkopuolinen: Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta

Tilkka Meres: Suviseurat, materialismin mahtinäytös. Hannu Raittilan analyysi suviseuroista romaanissa Ei minulta mitään puutu.

Mikael Pentikäinen: Kahden maan kansalaisia. (Suviseurat Liperissä.) Helsingin Sanomat 13.7.2010.

Pyhiinvaellukseen kuuluva paholaisen kivittäminen alkoi Saudi-Arabiassa. Helsingin Sanomat 26.10.2012.

Suviseurojen verkkosivut:

• Suviseurat Lumijoella 2011
• Suviseurat Liperissä 2010
• Suviseurat Oripäässä 2009 (poistettu lokakuussa 2011)
• Suviseurat Sievissä 2008 (poistettu lokakuussa 2011)
• Suviseurat Valkealassa 2007 (poistettu lokakuussa 2011)
• Suviseurat Sotkamossa 2006 (poistettu lokakuussa 2011)
• Suviseurat Perhossa 2005 (poistettu lokakuussa 2011)
• Suviseurat Nivalassa 2004 (poistettu lokakuussa 2011)
• Suviseurat Muhoksella 2003 (poistettu lokakuussa 2011)

Advertisement