Nettikeskustelu yllätti


Olen jonkin aikaa seurannut tätä vl-keskustelua netissä.  Olen ollut vilpittömästi yllättynyt, että tällaista keskustelua yleensä käydään. Vielä silloin kun seuroissa kuljin, kuvittelin aina seurapenkissä istuessani, että siellä kaikki muut on ihan täysillä mukana.  

Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä, mutta en itse asiassa kai koskaan tuntenut todella kuuluvani ”uskovaisten” joukkoon. Häivyin vl-piireistä lopullisesti vasta siinä päälle parikymppisenä, mutta jo vuosikausia sitä ennen olin tiennyt, että poishan minä lähden, kunhan vain pääsen.

Ei se usko koskaan tuntunut oikealta, vaikka lapsena sitä tietysti yrittää sopeutua ympäröiviin oloihin, kun ei lapsi mitään muutakaan voi. Kai yritin kilttinä tyttönä tehdä ja käyttäytyä niin kuin odotettiin, että tuntisin itseni hyväksytyksi. Rakastetuksi.

En ole ihan varma, olenko koskaan oikeasti sydämessäni uskonut vl-opin mukaan. Mitä se oppi sitten edes on?

Muistan kyllä lapsena pelänneeni yöllä, että kuolen ja joudun sitten helvettiin. Ja sitten piti herättää joku ja pyytää anteeksi.

Nyt olen lähes kymmenen vuotta ollut ”vapaa”, enkä ole takaisin kaivannut. Lähtö oli väistämätön, koska en ollut vuosiin hyväksynyt vl:ien käsitystä ainoasta oikeasta uskosta enkä eräitä aivan älyttömiltä tuntuvia sääntöjä.

En myöskään millään pystynyt kuvittelemaan itselleni tulevaisuutta vl-liikkeessä. Saati että haluaisin kasvattaa mahdolliset lapseni joskus samoihin uskomuksiin, joihin minut oli kasvatettu. Mitään sellaista en voisi lapsilleni tehdä. 

Kaikki tuntui niin ankealta, laahaa-valta ja näytti tähtäävän kuolemaan. Mutta, tämä on ehkä omituista, samalla minun oli silloin mahdottoman vaikea kuvitella sitä, millaista elämä voisi olla vl-ympyröiden ulkopuolella, kun oli kuitenkin tynnyrissä kasvanut.

Pettymyksen tuottaminen vanhemmille tuntui kaikista ikävimmältä, ja sitten se, että joutuisi ”uskonsa kieltäneen” asemaan sukulaisten silmissä. ”Uskon kieltäminen” herättää aina voimakkaita tunnereaktioita puolin ja toisin. Tuntui, että täytyy varautua siihen, että aivan yksin on pärjättävä, kun ei hyväksytä sellaisena kun on.

Vasta erilaisilta nettipalstoilta olen löytänyt paljon semmoista tietoa vl- uskosta ja historiasta, mistä en ollut ikinä vl-liikkeessä kuullutkaan. Ja mikä suoraan sanottuna on entisestään lisännyt  vastenmielisyyttä lestadiolaisuutta kohtaan.

Minulla oli esimerkiksi hoitokokouksista hyvin hatara käsitys, enkä ole varma olenko varsinaisesti kuullut koko asiasta mitään vl-piireissä. Jostain lähimenneisyydessä tapahtuneesta ”eriseurasta” kuulin puhuttavan joskus, jotenkin paheksuvaan ja hys-hys-lapsilta-kielletty -tyyliin. Sitä ei koskaan kukaan tarkemmin selittänyt, millainen se eriseura oli ollut.

Tulkitsin silloin lapsena sen eriseuran olleen jokin tosi pahojen ja väärässä olleiden ihmisten kehittelemä suuntaus. Käsitin, että siitä olisi seurannut näiden ihmisten vapaaehtoinen eroaminen vl-liikkeestä. Luultavasti sekoitin asian silloin esikoislestadiolaisiin.

En tiennyt esimerkiksi siitä,  että hoitokokouksissa hyökättiin niin raa’asti yksilöitä ja perheitä vastaan ja vielä ihan typerän kuuloisin perustein. Tuo on kuulostanut aika uskomattomalta.

Lapsuudessani ja nuoruudessani ry:n meno näytti kyllä niin flegmaattiselta ja apaattiselta hissuttelulta, että on vaikea kuvitella semmoista draamaa ikinä edes tapahtuneen.

Mutta juuri se onkin itse asiassa mielenkiintoista, että vallankäyttö ei tosiaan ry:llä missään näy, se on niin piilossa. Ry:llä vallankäyttö on näkymättömissä ja luullaan että sitä ei olekaan. Ollaan vaan ”tasapaistä joukkoa”.

Toinen kiinnostava aihe on ehkäisykeskustelu ja yleensä naisen asema. En tietenkään tiennyt, että suhtautuminen ehkäisyyn on muuttunut noin paljon ja että ehkäisy ei aina ole ollut kiellettyä. Naisille tarjolla olleet vaihtoehdot eivät aikanaan murrosiässä minusta näyttäneet innostavilta: näivettyä vanhojenpiikojen penkissä tai yrittää parhaansa mukaan sinnitellä vaimona ja suurperheen äitinä. En usko, että olisin kestänyt kumpaakaan. Varsinkaan kun ei itselle ollut muodostunut mielekästä perustelua, miksi niin pitäisi elää. Se, että saattaisi ehkä kuoleman jälkeen jonnekin taivaaseen päästä, ei millään riittänyt motivaatioksi.

Muistan hyvin, miten puhujien alentuva ja lässyttävä tyyli seuroissa ärsytti. Tuntui monesti suorastaan, että olen itsekin viisaampi, en ainakaan sortuisi noin älyttömään ja epäuskottavaan perusteluun kuin puhuja. Niinhän ei olisi tietenkään saanut ajatella eikä epäillä mitään.

Mielestäni systeemi on jopa nerokas, kun kaikki ajattelu ja kyseenalaistaminen on syntiä ja vika on aina kysyjässä. Käytännössä kysyminen on jo huono merkki. ”Nostan hattua ja kuljen eteenpäin.” Näinhän fraasi kuului. ”Ei sitä saa uskonasioista järjen kautta ajatella.”  ”Järki pitää ottaa vangiksi.”

En keksi lapsuudestani ja nuoruudestani vl-yhteisöön liittyen mitään erikoisen myönteistä. Toisaalta tuo aika on onneksi jo ohi, ja nyt saa sentään ajatella ja tehdä mitä itse haluaa.

Sitä paljon kehuttua yhteisöllisyyttä ja ”jumalanlasten keskinäistä rakkautta” en ole koskaan kokenut. Päinvastoin tunsin ry:llä aina olevani alempaa kastia. Meilläpäin ry:llä  vallitsi ”nokkimisjärjestys”, eli perheiden ja sukujen välillä oli arvojärjestys.

Suurin osa kavereistanikin alkoi sitten olla ”epäuskoisia”, mikä helpotti lähtöä, kun läheisiä kavereita ei ry:llä ollut. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tuntui edes olevan puhuttavaa lestadiolaisten oman ikäisten kanssa.

Mielestäni syntien anteeksipyytämis- ja antamis-rituaali oli aina jotenkin nöyryyttävä ja häpeällinen. En koskaan tuntenut iloa ja helpotusta, päinvastoin siitä jäi pitkäksi aikaa jotenkin nolo olo. Vierastin siihen liittyvää tunteellisuutta, joka oli jotenkin vastenmielistä, pelottavaa ja liikaa. Enkä kokenut tehneeni mitään niin pahaa, että sitä olisi itkien pitänyt anteeksi pyydellä.

Perheessäni ei kovin paljon puhuttu uskonasioista. Tietysti se oli selvää, mitä asioita ei ollut ”sopivaa” tehdä ja millainen elämä oli tavoitteena. Vaikka ei vanhemmatkaan ihan kaikkia sääntöjä noudattaneet. Sitäkin ahdistavampaa oli joutua anteeksipyytämistilanteeseen.

Itselleni se iso perhe ei varmasti ollut paras kasvuympäristö. Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt että se oli muutakin kuin uskontoa, ja se johtui vanhempien liiallisesta työtaakasta, vastuun haasteet olivat ylivoimaisia heille.  Uskonnon lisäksi asiaan vaikuttivat tosin myös vanhempieni persoonallisuudet. Hyvää he tarkoittivat mutta iso perhe ei oikein olisi heille sopinut.

Iso perhe on elämäntapa, luulen, ja vaatisi tietynlaiset vanhemmat.

Vieläkin minua vaivaa usein tunne, etten ole erityinen. Luulen sen johtuvan siitä, että en lapsena saanut vanhemmilta sitä huomiota, mitä kaipasin. Enkä edelleenkään oikein osaa sitä vaatia itselleni. Se ei ole vain ”ylikiltteyttä”. Tietynlainen perusturvattomuuden tunne on säilynyt aikuisuuteen saakka, samoin kuin tunne, ettei oikein kuulu minnekään.

Teininä minua tietysti ärsytti, kun olisi halunnut olla ”normaali”, mutta aina leimattiin vanhempien perusteella ”uskovaiseksi”. Se oli lievästi sanoen rasittavaa. Kotoa lähdön jälkeen meni monta vuotta yrittäessä olla samanlainen kuin muut. Monia keinoja tuli kokeiltua.

Mutta nykyään olen sitä mieltä, että onkin oikeastaan vain hyvä ettei ole ihan tavallinen. Juuri vl-taustani tekee minusta aivan omanlaiseni, ja siksi ”erityisen”.

Itse asiassa vasta aika äskettäin olen alkanut ajatella näitä asioita ja omaa historiaani enemmän, varsinkin sen jälkeen kun olen löytänyt nettipalstat ja saanut  päivitystä lestadiolaisuuden nykyiseen tilanteeseen ja lähihistoriaan.

Vielä muutama vuosi sitten jopa pelkkä sana ”lestadiolainen” aiheutti minussa ällötystä, enkä edes halunnut sanoa sitä ääneen. Olen huomannut, että olen vuosia pyrkinyt vähättelemään vl-taustani merkitystä ja sen vaikutuksia. Vaikka en todellakaan halua niin uskoa, että taustani väistämättä leimaisi kielteisellä tavalla koko loppuelämääni.

Entisenä lestadiolaisena en ehkä voi saada enää onnellista lapsuutta, mutta haluan uskoa että voin saada onnellisen aikuisuuden.

Ajattelemisen aihetta antoi Maalarikissa.

*         *          *

Lue lisää:

Anonyymi: Nettikeskustelusta ja stooristani

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Maija Maitoparta: Jätimme uskon lastemme tähden

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pon Charly: Lapsen ja vanhemman roolit nurinkurin. Elämää yhteisössä -blogi.

Syntien taakka nelivuotiaalle

Teletapas: Painostava ilmapiiri sai minut lähtemään

6 kommenttia

Kategoria(t): bans, elämäntapa, epäilykset, eroaminen uskosta, häpeä, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, itsesensuuri, kiellot, kontrollointi, lapsuus, lähihistoria, leimaaminen, normit, nuoret, pelko, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, synnit, syyllistäminen

6 responses to “Nettikeskustelu yllätti

  1. Miiru

    Olisin voinut kirjoittaa kokemuksistani lähes sanasta sanaan samalla lailla. Lohduttavaa se että on muitakin jotka ovat kokeneet asiat samoin!

  2. Nimetön43

    Kiitos Maalarikissa kirjoituksesta. En allekirjoita ihan kaikkea omalle kohdalle mutta uskon sinun kokemukset juuri niin miten kirjoitat. Olemme kaikki ainutlaatuisia omana itsenämme, se olisi jokaisen tärkeä huomata.

  3. Nimetön67

    ”Mutta juuri se onkin itse asiassa mielenkiintoista, että vallankäyttö ei tosiaan ry:llä missään näy, se on niin piilossa.”

    Minulla on varsin samanlaiset ajatukset monista kirjoituksesi asioista kuin sinulla, Maalarikissa, mutta olen ilmeisesti ne ratkaisevat 10-15 vuotta sinua vanhempi. Olen itse kokenut varhaisteini-ikäisenä hoitokokoukset.

    Minulle vallakäyttö vl-liikkeessä on aina ollut ilmiselvää: sekä hoitomiesten ja puhujien valta rivi-vl:iin että vl:ien valta toisiinsa nähden. Se on valtaa, joka on kuorrutettu (piilotetulla) uhkailulla, pelolla ja ”huolestumisella”. Siitä on rakkaus ja huolenpito kaukana.

    Itse asiassa muistan ajatelleeni vl-liikkeestä lähtiessäni, että suurin syy jättää liike on juuri se valta, mikä kenellä tahansa tiukkis-ääliö-vl:llä oli minun elämääni. Elämäni ei ollut omaani, vaan jouduin elämään siten kuin vl-liikkeen auktoriteetit hännystelijöineen (tai kuka tahansa rivi-pölkkypää-vl) määräsivät.

  4. Nimetön69

    Toisaalta tuo aika on onneksi jo ohi, ja nyt saa sentään ajatella ja tehdä mitä itse haluaa. siis omatunto ei enää muistuta sinua synnistä.. siksi se tuntuu että saa tehdä mitä haluaa

  5. Jo-jo

    Minä seurasin vuosia nettikeskusteluja, varmaan ainakin kolme vuotta. Mulle tuli sieltä sellaista tietoa jota en koskaan saanut kotona enkä seuroissa. ”Siionissa” ei tietenkään puhuttu mitään epäkohdista. Lasten hyväksikäyttö asiat ja rikosten peittely olivat mulle se lopullinen sysäys lähteä ry:ltä.
    Silloin tajusin että nyt on pimennyt lopullisesti. En halunnut enää olla siinä mukana.

  6. Hoitokokousten varjossa 30 vuotta

    Kiitos avoimelle netti-keskustelulle, että olen päässyt käsittelemään hyvin vaikeita asioita, omantunnon asioita.
    Nyt olen opetellut elämään oman omantuntoni mukaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s