Hänninen ja Kallio eri mieltä liikkeen sisäisistä ristiriidoista


SRK:n pääsihteerin Tuomas Hännisen  mukaan puhe herätysliikkeen sisäisen keskustelun puuttumisesta tai keskustelun vaikeudesta on ”median luoma illuusio”.  Julkisuudessa esiintyvän kritiikin takana on hänen mukaansa vain pieni joukko vanhoillislestadiolaisia. Hänninen kyseenalaistaa heidän motiivinsa, sillä he eivät ole hänen mukaansa oikealla asialla. Kyseessä on joidenkin uskovaisten ”halu poiketa raamatullisuudesta”. Vanhoillislestadiolaisuuden piiristä on nostettu esiin myös väite, että liikkeen johtamista ja opetusta kritisoivat  vl:t pelaavat ”mediapeliä valtamedian kanssa”. Hännisen mukaan syynä julkiseen kritiikkiin on lisäksi se, että ei tunneta vanhoillislestadiolaista kulttuuria. Silloin saattaa syntyä mielikuva, ”että pinnan alla kuplii ja meillä estetään keskustelua”.

Hänninen muistuttaa: – Jos keskustelu näistä asioista olisi käyty 60-luvulla, olisimme ihan erilaisessa ympäristössä. Nykyajan media, erityisesti sosiaalinen media, luo mielikuvan, että uudistushaluisia uskovaisia olisi paljonkin. 

Radio Dein Viikon Debatti -ohjelma käsitteli hiljattain vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäistä keskustelua uudistamistarpeista.  Ohjelmassa keskustelivat teologian maisteri, 26-vuotias uskonnon ja psykologian opettaja Laura Kallio ja pääsihteeri Tuomas Hänninen.

Hänninen on toiminut pitkään SRK:n palveluksessa ja johtaa nykyisin pääsihteerinä SRK:n toimintaa. Hän ei ole teologi vaan herätysliikkeen maallikkopuhuja. Hänellä on takanaan myös ura puolustusvoimissa.

Laura Kallio vastasi Hännisen väitteisiin ja korosti erityisesti naisten näkymättömyyttä ja vaikenemista liikkeen sisäisessä keskustelussa. – Sisäinen keskustelu käydään aika pitkälle keskitetysti siellä missä miehet päättävät, muistutti Kallio.

Haastatellut olivat selvästi erimielisiä sekä liikkeen uudistumistarpeesta että sen keskustelukulttuurista.

Kallio ja Hänninen väittelyssä

Hänninen ja Kallio edustavat herätysliikkeen eri ikäpolvia ja erilaista kokemusmaailmaa, mikä ilmenee kiinnostavalla tavalla heidän näkemyksissään.Tiedotusvälineistä on monelle syntynyt vaikutelma, että vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä on sisäisiä törmäyksiä tavan takaa. Samoin liikkeen opetuksessa on kansankirkon luterilaisen opin kansa ristiriitaisia elementtejä.  Radio Dein ohjelmassa keskityttiin kuitenkin liikkeen sisäiseen tilanteeseen. Sitä on hiljakkoin tarkateltu myös Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän lehdessä Kirkko ja Me, artikkelissa “Lestadiolaisuus murroksessa”, jossa haastateltavina olivat samoin nuoremman polven lestadiolaiset Johannes Alaranta ja Juho Kalliokoski. [Linkki blogissa julkaistuun tiivistelmään.]

Liikkeen sisällä viime vuosina paljastuneet insesti- ja pedofiliatapaukset eivät ole ainoita  kysymyksiä, jotka ovat huolestuttaneet monia uskovaisia.

Viimeisin keskustelu julkisuudessa on puhjennut vanhoillislestadiolaisen Mari Leppäsen vihkimisestä papiksi, sekä hänen sulkemisestaan uskonyhteisön ulkopuolelle sen jälkeen. Häneltä on evätty kaikki luottamustoimet Turun rauhanyhdistyksessä.Leppänen on kertonut YLE.n haastattelussa, että tätä nykyä häneen kohdistettu sanktio johdon taholta on puhumattomuus. Rauhanyhdistyksen johtajat eivät ole puhuneet hänen kanssaan mitään pappisvihkimyksen jälkeen.

Prosessiin on liittynyt lisäksi pitkään kestänyttä painostusta Turun rauhanyhdistyksellä esimerkiksi Leppäsen puolisoa ja joitakin muita naisppapeuteen suvaitsevaisesti suhtautuvia henkilöitä kohtaan.  

(Turun Sanomat 5.3.2012.)

Naisen asema liikkeessä on herättänyt keskustelua muutoinkin. On kysytty, miksi naisia ei ole esitetty koskaan SRK:n johtokunnan jäseneksi.  Keskusteluun naisten roolista ovat kuitenkin vain harvat lestadiolaiset naiset osallistuneet julkisesti. Laura Kallio on yksi heistä.

Onko edes olemassa keskustelun tarvetta?

Porilainen terveydenhoitaja, vanhoillislestadiolainen Satu Rusava antoi hiljakkoin haastattelun Kotimaa24-verkkosivustolle. Hän vakuutti, että liikkeen sisäinen keskustelukulttuuri on erinomainen. Hän muistutti, että  lestadiolaiset puhuvat paljon keskenään.

– Olemme niin keskusteleva yhteisö kuin olla ja saattaa.

Pääsihteeri Tuomas Hänninen ei niinikään tunnista johtamassaan liikkeessä uudistamisen tarpeita eikä hän näe edes halua uudistumiseen. Hän pitää kritiikkiä keskustelun puutteesta selkeästi vain kuvitelmana, jonka hän arvelee syntyneen siitä, että vanhoillislestadiolainen yhteisö poikkeaa muista hengellisistä yhteisöistä. Ne jotka kristisovat, eivät myöskään itse tunne vanhoillislestadiolaista kulttuuria, jolle on tunnusomaista että yhdelle koolle kokoonnutaan hyvin tiheästi, ja puhutaan keskenään paljon ja hyvinkin avoimesti.

– En kyllä tunnista tämmöisiä pinnan alla kuplivia asioita. Meillä kokoonnutaan aika paljon. Jos on ihmisiä, jotka eivät ole seuranneet niissä käytävää keskustelua, saattaa syntyä mielikuva, että pinnan alla kuplii ja meillä estetään keskustelua. Omasta työstäni käsin kuulen ja käyn hyvinkin avoimia keskusteluja. Meillä tulisi olla malttia ja löysiä poskilihaksia,  luonnehti Hänninen tilannetta Radio Dein debatissa.



Kun Hänninen totesi: ”meillä kokoonnutaan aika paljon”, hän ehkä tarkoitti sen tyyppisiä kokoontumisia, joita Risto Leppänen  kertoi viimeisessä puheessaan Turun rauhanyhdistyksellä pidetyn:

– Viime vuosien aikana tässä talossa on kokoonnuttu aika usein. Kutsu on käynyt, mutta rehellisyyden nimissä kokoukset eivät ole aina olleet turvallisia. Hienotunteisena en ole pitänyt myöskään sitä, miten pappeuteeni on suhtauduttu ja puheoikeuteni kyseenalaistettu, Leppänen sanoi ja viittasi johtokunnan kanssa käymiinsä keskusteluihin.

Tuomas Hännisellä on tietty käsitys myös ”myönnytyksiä janoavien motiiveista”. He eivät ole Hännisen mielestä oikealla asialla.

– En henkilökohtaisesti näe sitä uudistamisen haluna, vaan enemmänkin haluna poiketa raamatullisuudesta.

Kallio: Miehet käyttävät valtaa ja päättävät asioista 

Laura Kallio, 26-vuotias uskonnon ja psykologian opettaja Kotkasta, esittää Hänniselle kysymyksiä liittyen väitteeseen Raamatusta poikkeamiseen.

– Tarkoittiko Hänninen tässä poikkeamaa perinteistä tulkintatavasta vai onko kyse arvovaltakysymyksestä? Minusta nämä kaksi asiaa pitäisi pitää erillään.

Laura Kallio on pettynyt siihen, että SRK:n pääsihteeri ei näe liikkeessä piilevää muutostarvetta. Sitä pitää hänestä kätkössä tietynlainen keskustelukulttuuri.

Kallio uskoo, että jos tehtäisiin kenttätutkimusta tai gallupia vanhoillislestadiolaisten keskuudessa, sieltä tosiaan tuskin nousisi esiin mitään uudistusohjelmaa. Kallio viittaa siihen, että ei ole edes totuttu tuomaan esiin avoimesti erilaisia ja kyseenalaistaviakin ajatuksia.

– Sen sijaan ajattelen, että liikkeen sisäinen tietynlainen keskustelu käydään pitkälle keskitetysti siellä missä miehet päättävät asioista.
He ovat liikkeen äänitorvia sekä liikkeen sisäisessä että ulkoisessa puheessa. Sisäisen dialogi on mielestäni aika rajoittunutta, analysoi Kallio.

Haaveena keskustelu ehdottoman rakkauden ympäröimänä, irti selkäänpuukotuksesta

Kun Kallio käyttää sanaa uudistumistarve, hän liittää sen keskustelun lisäämiseen. Tämänsuuntaisia toiveita on hänen mielestään vanhoillislestadiolaisten keskuudessa paljon.

– Haluttaisiin keskustella ilmapiirissä, joka on ehdottoman rakkauden ympäröimä. Ettei tarvitsisi pelätä sitä, että mikäli ilmaisee yhteisestä käsityksestä poikkeavan ajatuksen tai idean, niin siitä tulisi jonkinlainen selkäänpuukotustilanne.



Kallion mukaan kritiikin esittäjä joutuu liikkeessä helposti vastaamaan sanoistaan tietyin sanktioin. Sanktiolla tarkoitetaan rangaistusta tai pakotetta, seuraamusta tai reaktiota,  joka painostaa yksilöä sopeutumaan vallitsevaan normiin.

Kallion mukaan keskusteluun osallistumisesta seuraavat sanktiot voivat olla sosiaalisia, kuten edellä Mari Leppäsen mainitsema puhumattomuus,  tai konkreettisia, kuten vaikkapa viimeaikainen puhujantehtävistä ja toiminnasta erottaminen tai väliaikainen vapauttaminen. Näin tapahtui myös Leppäsen aviomiehelle Risto Leppäselle Turun rauhanyhdistyksen johtokunnan päätöksellä.

– Vakaumustani on yritetty nujertaa tavalla, joka täyttää henkisen väkivallan merkit. On surullista, että kirkon virkajärjestykseen sitoutunut pappi ei voi toimia rauhanyhdistyksellä puhujana ja opettajana. Olen sitoutunut koko sydämestäni virkajärjestykseen, enkä näe opillista ristiriitaa naispappeudessa, totesi Risto Leppänen Turun Sanomien hastattelussa. Samalla vanhoillis-lestadiolainen kristillisyys ja uskonelämä ovat molemmille Leppäsille rakas oman henkilökohtaisen uskon hengellinen äidinkieli, johon on saanut lapsesta saakka kasvaa.

– Liike  on ilma, jota hengitän ja se polku, jonka kautta olen kulkenut kirkon piiriin.Sitä ei voi pyyhkiä pois. Näiden kipeiden tapahtumien kanssa on vain opeteltava elämään, Risto Leppänen on todennut Turun Sanomissa.

Oman lisäsäväyksensä Risto Leppäseen kohdistettuun sanktioon toi se, että johtokunta oli päättänyt tuoda sanktion paikalle kokoontuneen seuraväen ratkaistavaksi kädennostoäänestyksellä (!).

Laura Kallio kertoo, että keskustelukyvyttömyys paljastuu selkeästi siinä, että ei osata keskustella asiasta, vaan ryhdytään arvioimaan yksityisen keskustelijan henkilöä ja kyseenalaistetaan tämän uskonvakaumus (ns. ad hominem -argumentti, jota pidetään yhtenä hyvän keskustelun pahimmista vihollisista). Kun liikkeen jäsenet tietävät tämän, se toimii ennalta keskustelua ehkäisevänä pelotteena.

– Usein saattaa käydä niin, että mikäli keskustelua on saatu aikaan, se saattaa tyrehtyä kysymykseen, jossa pohtijan ja kysyjän henkilökohtaista sieluntilaa aletaan tarkastella ja kyseenalaistaa. Aletaan miettiä, että voidaanko tällaista keskustelua lainkaan käydä. Keskustelun edistäminen on näin aika vaikeaa ja siinä joutuu ottamaan tietoisia riskejä, nuori teologi ja uskonnonopettaja sanoo.

Moni laskelmoi, että tällaista riskiä joutua julkisesti tuomituksi ja leimatuksi yhteisössä on turha taakakseen ottaa – ja vaikenee.

Viime aikoina moni liikkeen kurinpidollista menettelyä vastustava on nostanut julkisuuteen liikeken käytössä olvat sanktiot, kuten asettamisen puhujakieltoon, erottamisen uskonyhteisöstä ja sosiaalisen eristämisen, millä tarkoitetaan sitä että ihmiseen suhteudutaan ikään kuin häntä ei olisi lainkaan olemassa. Yhteydenpito katkaistaan, eikä häntä enää tervehditä lestadiolaisten keskinäisellä tervehdyksellä ”Jumalan terve”.

Esimerkiksi ruotsalaisen Haaparannan seurakunnan kirkkoherra, vanhoillislestadiolainen pappi Kimmo Sulila on joutunut painostamisen ja sanktioiden kohteeksi, esitettyään kritiikkiä liikkeen ylintä johtoa kohtaan sekä arvosteltuaan niitä sanktioita, joita  Turun rauhanyhdistys on SRK:n johdon myötämielisesti kannattamana kohdistanut Mari ja Risto Leppästä kohtaan. Sulila on pitänyt kohtelua hengellisenä väkivaltana.

– Siinä on poljettu ihmisarvoa, hän on todennust Kotimaa24:n haastattelussa. Sulila on nostanut esiin kysymyksen siitä, miten pitkälle vanhoillislestadiolainen yhteisö voi vaatia pappia irrottautumaan ev.lut. kirkon virkaopetuksesta ja opettamaan seurakunnassa vastoin kirkon opetusta.

Sulila on katsonut, että vanhoillislestadiolaiset papit joutuvat nyt vaikeaan tilanteeseen seurakunnissaan liikkeensä kannanmuodostuksen takia. Vanhoillislestadiolainen liike edellyttää papeiltaan ehdotonta kuuliaisuutta liikkeen naispappeuskiellolle.

Kimmo Sulila on itse joutunut itse kokemaan tämän vaatimuksen ehdottomuuden. Tornion rauhanyhdistyksen johto ja muut seudun puhujat päättivät kokouksessaan asettaa hänet hiljattain puhujakieltoon.

Kuuliaisuudesta poikkeamisesta seuraava sanktio tarkoittaa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä sosiaalista eristämistä, sitä että ihmiset lakkaavat tervehtimästä. Puhujien ja johtokunnan kokouksen jälkeen Sulilalle on ehdotettu myös asettumista ”koko seurakunnan eteen”. Tämä viittaa hoitokokouskäytäntöön, jossa yksityinen uskovainen asetetaan kuulusteltavaksi koko yhteisön silmien edessä.

– Leppästen tapauksissa olisi pitänyt löytää sovintotie, kun naispappeudessa ei ole kuitenkaan kyse ydinkysymyksistä. Kun ennen on haettu tasapainoa, nyt on valittu selvästi poissulkeva linja. Minulla kyllä heräävät 70-luvun hoitokokousten traumat voimakkaasti mieleen, Sulila on itse todennut. Hän toivoo  muidenkin vanhoillislestadiolaisten pappien tulevan julkisuuteen ja kertovan kantojaan vanhoillislestadiolaisten teologinaisten mahdollisuudesta toimia pappina seurakuntatyössä.

Hänninen ja Rusava: Keskustelu uudistamistarpeista vain pienen äänekkään joukon keskustelua 

SRK:n pääsihteeri Tuomas Hännisen mielestä ajatus keskustelun puutteesta on ”sekä sosiaalisen että massamedian luoma illuusio”. Hänestä vanhoillislestadiolaisuuden kommunikaatio on yhteisissä kokoontumisissa hyvinkin vilkasta ja värikästä.

– Olen joskus todennut, että jos keskustelu näistä asioista olisi käyty 60-luvulla, olisimme ihan erilaisessa ympäristössä. Tämän päivän media, erityisesti sosiaalinen media, mutta myös massamedia luovat puitteet mielikuvalle, jonka mukaan tämä uudistushalu on hyvinkin laajaa. Minun käsitykseni mukaan tähän keskusteluun ei tosiasiassa kytkeydy kovin paljon ihmisiä, pääsihteeri arvioi. 



Hänninen saattaa olla oikeassa, tai yhtä hyvin väärässä. Niin kauan kuin keskustelua ei voida käydä ilman uhkaa sanktioista, moni ei ilmaise kriittisiä kantojaan julkisesti. Siten pääsihteeri ei kertakaikkiaan voi saada todenmukaista kuvaa herätysliikkeessä esiintyvistä käsityksistä ja toiveista. Se on mahdollista vasta kun sanktioista luovutaan ja keskustelu vapautetaan.

Siinäkään tapauksessa, että yhteisö itse pitäisi itseään erehtymättömänä, se ei voi asettua demokrattisessa maassa julkisen kritiikin yläpuolelle, vaatien ettei sitä ole luvallista arvostella vapaasti.

Kun Radio Dei teki taustatyötä tätä haastatteluohjelmaa varten,  joidenkin lestadiolaisten keskuudesta oli nostettu esiin väite, että uudistumistarve kohdistuukin enemmän uudistajiin itseensä kuin liikkeeseen. Heidän olisi syytä muuttaa käsityksiään. Lisäksi heidän, Kallionkin, väitettiin pelaavan” mediapeliä valtamedian kanssa”.

Esimerkiksi Satu Rusava totesi Kotimaa24:n haastattelussa:

– Verkossa vanhoillislestadiolaisuutta edustaa pieni mutta äänekäs joukko, jolla on hyvät suhteet mediaan. Monesti heillä on asioita, jotka ovat erottaneet heidät uskovaisten välisestä rakkaudesta. Suurin osa lestadiolaista on hiljaista joukkoa, joka tyytyy tilanteeseen. He eivät uskalla kommentoida, koska epäasiallista ja myönteiset kokemukset mitätöivää palautetta ei jaksa ottaa vastaan.

Rusavan mukaan vanhoillislestadiolaisten suuri enemmistö on tyytyväinen nykytilanteeseen. Hän katsoo, että nyt liikkeen sisällä on yksittäisiä ihmisiä, jotka haluavat pysyä sisällä mutta samalla muuttaa kaiken.

– He haluavat muuttaa meidän muidenkin uskon toisenlaiseksi. Mutta en voisi millään kokea sitä omakseni, se ei olisi enää minulle se sama usko.

Lestadiolaisen liikkeen sielunhoito on Rusavan mukaan hyvää ja toimivaa. Henkisenä väkivaltana hän kokee sen sijaan sen, miten vanhoillislestadiolaisia arvostellaan. Rusava allekirjoittaa sen, että 1970-luvun hoitokokouksissa on voinut ilmetä taitamattomuutta. Hoitokokoukset ovat kuitenkin nykyisin ”mennyttä aikaa”.

Laura Kallio puolestaan kiistää väitteen ja omiin henkilökohtaisiin motiiveihinsa kohdistetut epäilyt ja leimat. Hän kokee olevansa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä tietynlaisessa kaksoisroolissa: hän on samalla sekä sisällä että etäinen tarkkailija.

– Olisi vaikea ajatella, että olisin lähtenyt jonkinlaiseen taktiseen ajojahtiin jotakin tahoa tai ihmistä kohtaan. Tarkoitus on ollut lähinnä selvittää itselleni omaa paikkaani tässä yhteisössä ja yhteiskunnassa ja samalla nostaa julkisesti esiin sellaisia ääniä, jotka eivä tule muuten kuulluiksi, Kallio selittää.

Tuomas Hänninen puolestaan kyseenalaistaa Rusavan tavoin liikkeen kriitikoiden motiivit, todeten ehkä hieman yllättävästi että keskustelussa eri kannalle asettuvat edellyttävät hänenkin muuttavan käsityksiään keskustelun tuloksena.

– Minusta avoin keskustelu on aina kaikkien etu. Mutta sitten pitäisi ehkä määrittää se, että mitä minä ymmärrän avoimella keskustelulla. Joskus tässä tunnistaa sitä, että minä käyn avointa keskustelua, mutta jos en muuta mielipidettäni toisen keskustelijan mielipiteen mukaiseksi, niin sitten todetaan, että minä en ole avoin hänen mielipiteilleen ja sille muutokselle, jota hän ehkä haluaa.

Naispappi ja seurakuntatyö – kielletty yhdistelmä

Teologina Laura Kallio on seurannut herätysliikkeen johdon kannanottoja ja lausuntoja keskustelussa naispappeudesta.

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on kommentoinut naisen asemaa ja vanhoillislestadiolaisten teologinaisten esittämää kritiikkiä vastikään Kotimaa24-sivustolla.

– Kokonaiskuvassa näyttää, että naisväellekin riittää runsaasti tehtäviä. Hieman ihmettelen, jos omaa tehtävää ei näistä tahdo löytyä tai sitä ei osata arvostaa, Voittonen pamautti Kotimaa-lehdessä.

Kallio sanoo pettyneensä pahan kerran  luettuaan Voittosen lausunnon.

– On aika epävalidia sanoa miehenä toiselle sukupuolelle, mitkä tehtävät hänelle kuuluisivat. Kuka määrittelee tällaiset tehtävät meidän herätysliikkeessä ja millä perusteella? Kallio kyselee. (Validi: luotettava, paikkansapitävä, pätevä.)

Voittosen lausunnosta paljastuu peittelemätön, suoraviivainen partiarakaatin vallankäyttö, jossa tehtävät valikoidaan ja rajataan sukupuolen perusteella.  Oman lahjakkuuden kehittäminen jajopa  ammatin valitsemiseen liittyvät rajoitukset määritellään jo ennen syntymää erilaisiksi sukupuolen perusteella. Tulos on, että vain miehillä on lupa tulkita Raamattua, ja vain miehet istuvat päätöksentekoelimissä. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä seuraisännäksi ja esilaulajaksi valitaan käytännössä aina mies. Naiset ovat niitä jotka toteuttavat päätöksiä ja joiden tehtävät on sukupuolitettu, rajattu ja kontrolloitu ennalta.

Kallio toivoo keskustelua siitä, mikä on uskomisen ydinkysymys

Oma kysymyksensä on, miten sadan tuhannen ihmisen vanhoillislestadiolainen liike lopulta kestää maallistuvan yhteiskunnan puristuksissa. Radio Dei teki tämän kysymyksen haastateltaville. Hänninen sanoi varovansa kuulostamasta ylihengelliseltä, mutta totesi että kuitenkin haluaa antaa hengellisen vastauksen. Hän korosti luottamusta siihen että kaikki mikä tapahtuu, on Jumalan vallassa.

– Kestetään ainostaan Jumalan avulla. Luotamme siihen, että Jumala kaikkea johtaa. Kaikki mitä on tapahtunut ja tapahtuu, on tapahtunut Kaikkivaltiaan sallittua sen. Isällä on jokin tietty tarkoitus.

Kallio puolestaan ei usko eikä toivo liikkeen ajautuvan laajamittaiseen ajolähtöön. Hänkin maalaa vanhoillislestadiolaiselle herätysliikkelle myönteisen taivaanrantakuvan. Hän näkee hyvälle tulevaisuudelle kuitenkin yhden ehdon, keskustelun.

– Moni haluaa tuoda ne kysymykset yhteisöön, sinne missä ne on mahdollista kysyä. Haluaisin olla optimisti ja ajatella, että kyllä me aina selvitään ajallisten kysymysten kanssa. Paljon haastavampaa on käydä debattia asioista, jotka ovat tietämisen rajojen ulkopuolella.

– Minä yritän tartua sellaisiin piirteisiin, jotka meitä aidosti yhdistävät. Ne ovat niitä syvävirtoja, niitä asioita, joiden takana me seistään tai kaadutaan, uskon ydinkysymyksiä, naisteologi valottaa  laajemman sisäisen keskustelun tavoitteita.

*         *          *

Ajattelemisen aihetta antoivat Maria Sofia ja ESA. – Radio Dein keskusteluohjelmaa on referoitu Seurakuntalainen.fi-sivustolla.

*         *         *

Lue lisää:

Minna Akimo: Hänninen: Vastuullisissa tehtävissä olevien jaettava liikkeen yhteiset näkemykset. Kaleva 6.3.2012.

Johannes Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Johannes Ijäs: Kirkkoherra hoitokokoukseen naispappeuskannan vuoksi. Kotimaa24 14.5.2012.

Johannes Ijäs: Lestadiolaisäiti: Miettikää myös miltä enemmistöstä tuntuu. Satu Rusaman haastattelu. Kotimaa24 20.3.2012.

R. K. & ESA: Hurtig ja Kallio: Naisten on aika saada tilaa lestadiolaisessa liikkeessä

A. P. Kaipiainen: Lestadiolaisjohtaja ja naisteologi erimielisiä uudistustarpeesta. Seurakuntalainen.fi 21.1.2012.

Korpijaakko:  Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

K²: Uskovaisten naisten työnteko

Mari Leppänen: Lestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuskanta murroksessa? Vartija 1/2011, s. 9 – 21.

Mari Leppänen: Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vuosina 1975-2010. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 2011.

Lestadiolainen naispappi raivaa tietä. YLE uutiset 8.4.2012.

Risto Leppäsen viimeinen puhe Turun rauhanyhdistyksellä 18.3.2012

Maria Sofia & ESA: Leppäsen haastattelemat naiset: suorat sanat kutsumuksesta, syrjinnästä ja SRK:sta

A.A. Tami: Naispappeus ja tasa-arvo

Advertisements

4 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, arvot, elämäntapa, epäily, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, painostaminen, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, seurakunta, spiritualiteetti, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta

4 responses to “Hänninen ja Kallio eri mieltä liikkeen sisäisistä ristiriidoista

  1. Nimetön79

    ”Ettei tarvitsisi pelätä sitä, että mikäli ilmaisee yhteisestä käsityksestä poikkeavan ajatuksen tai idean, niin siitä tulisi jonkinlainen selkäänpuukotustilanne.

”

    Onko vl-liikkeessä olemassakaan mitään sellaista kuin _yhteinen_ käsitys?

    Ainakaan tuo ”yhteinen käsitys” ei ole mikään vl-liikkeen piirissä avoimessa keskustelussa muotoutunut konsensus. Pikemminkin kyseessä on ota-tai-jätä -tilanne, jossa vl-liikkeen auktoriteeteilla on valta tehdä oikea tulkinta raamatusta ja muista uskonkäsityksistä, ja vl-liikkeen rivijäsenillä on mahdollisuus vain joko sopeutua tuohon ”yhteiseen käsitykseen” tai lähteä liikkeestä.

    Vl-liikkeen auktoriteetit siis määrittelevät, mikä on vl-liikkeen ”yhteinen käsitys”. Valta vl-liikkeessä on piilotettu tuollaisen ”yhteisyys”-retoriikan taakse niin, että vl-rivijäsenet luulevat, ettei liikkeessä mitään vallankäyttöä olekaan, ja että vl-liike olisi jotenkin itseohjautuva.

    Esimerkiksi hoitokokoustilanne ei ole mikään keskustelutilaisuus, vaan se on silkkaa ruotuun pakottamista. Kuten Hänninen tekstissä sanoo, hän ei ”keskustelujen” seurauksena aio muuttaa käsityksiään.

    Mitä hyötyä vl-liikkeen ”avoimista” keskusteluista on, jos vl-auktoriteetit julistautuvat erehtymättömiksi, eivätkä salli muunlaisia ajatuksia tai mielipiteitä kuin omansa?

  2. Nimetön 105

    Kyllä nämä viimeaikaiset puhujien ”hyllytykset” ovat olleet syntiin langenneen lähimmäisen lähestymistä. Esim R. Leppäsen kohdalla pitkä keskustelukaari (n. 2v) samoista asioista on osoittanut häntä lähestyneiltä erityistä kärsivällisyyttä. Kuitenkin VL-oppi yhdestä pyhästä seurakunnasta, naispappeudesta yms. on selkeä ja muuttumaton – ja muuttamaton. Risto tahtoi sitä muuttaa. Yksinkertaisesti jos ei koe oppia omakseen, tai oma käsitys on selkeästi muuttunut erilaiseksi, on syytä miettiä kannattaako puskea päätään mäntyyn, kun siihen omaan raamatuntulkintaan löytyy koti kansankirkosta jokaiselle. Jotkin asiat ovat siis niin tärkeitä ja suojeltavia, että niiden takia joudutaan tämmöisiä asioita ottamaan puheeksi, kuten tässä Leppäsen tapauksessa tehtiin.

  3. Niilo

    Silloin kun Tuomas Hänninen aloitti SRK:n pääsihteerin tehtävässä, hän esitti toivomuksen, ettei häntä painostettaisi uskonsa tähden; että hän saisi painostamatta uskoa kuten itse oikeaksi kokee mm. naispappeuden suhteen. Kun Hännisen oman toivomuksen muistaa, niin olettaa, että hän myös itse haluaisi toimia samalla tavalla lähimmäisiä kohtaan, miten toivoo itseään kohdeltavan. Hänellä olisi ollut tuhannen taalan paikka myöntää sama oikeus muille, että olisi oikeus olla uskovaiseksi hyväksyttynä, myös niille jotka eivät jaa hänen käsityksiään naispappeudesta. Uskovaisissa on paljon meitä, jotka emme koe uskovaisten naisten pappeutta kristillisyydelle uhkana. Valitettavasti Hänninen ei vastavuoroisesti ole näin toiminut, mitä hän itselleen toivoi. Hän pyrkii pikemminkin vain vähättelemään asian merkitystä. Kaiken kaikkiaan SRK.n johtokunta on kohdistanut voimakkaat toimet uskovaisia teologinaisia kohtaan, jotka ovat kutsumustaan kuunnellen pappisvihkimyksen ottaneet. SRK:n johtokunnan jäseneten menettely on ollut tylyä. Kuitenkin nyt ollaan tilanteessa, että läheskään kaikki uskovaiset (vl:t) eivät suhtaudu torjuvasti uskovaisten naisten pappeuteen.

  4. Nimetön 179

    nainen vaietkoon seurakunnassa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s