- – Minä toivon, ettei meidän arvostetut piispamme ja kirkkoherramme ja kirkkomme edustajat loukkaannu siihen, mutta minä tahtoisin neuvoa semmosta, että täältä Jumalan valtakunnasta pittää tulla neuvoa kysymään jos neuvoa tahtoo. Täällä on oikeat neuvot täällä Jumalan valtakunnassa. Täällä neuvotaan, miten ihminen tulee autuaaksi. – Suviseurapuhuja Liperin suviseuroissa 2010.
Turun rauhanyhdistyksen puheenjohtaja, SRK:n johtokunnan jäsen Kimmo Puolitaival on todennut Kotimaassa:
Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi tukeutuu käsitykseni mukaan vahvasti Pyhään Raamattuun ja samalla evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin. Jumalan seurakunta on niiden mukaan uskovien yhteisö tai toisella luterilaisella ilmaisulla Jumalan armovaltakunta, jonka keskeinen tehtävä on Jumalan sanan saarna.
Kauniita sanoja. Mitä Kimmo Puolitaival jätti sanomatta?
Rauhanyhdistyksellä pappi Risto Leppäsen puhekieltopäätöstä koskeneessa puheessaan Puolitaival totesi:
– Emme ole sulkemassa ovea Jumalan valtakuntaan.
Puolitaival siis katsoo, että hänellä on valtuudet päättää, keneltä Jumalan valtakunnan ovi suljetaan ja kenelle se pidetään avoimena. On ilmeistä että Puolitaival pitää SRK-lestadiolaista herätysliikettä Jumalan valtakuntana, eli mm. Turun rauhanyhdistystä.
Sen sijaan ev.lut. kirkko ei ole ”Jumalan valtakuntaa”.
SRK-lestadiolaisuuden teennäinen suhde kirkkoon
Pappi ja Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Kari Kuula pohdiskeli jokin aika sitten vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen kirkon eriskummallista suhdetta:
Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen on hänkin erikoisessa tilanteessa. Hän ei usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä samalla tavalla kuin muut. Tämähän on klassinen leipäpapin määritelmä: tekee asiaa johon ei itse usko.
Miten on mahdollista työskennellä luterilaisen kirkkomme pappina, kun pitää samalla kaikkia ei-vanhoillislestadiolaisia pappeja ja piispoja epäuskoisina, Kristuksen kirkkoon kuulumattomina kadotukseen tuomittuina sieluina?
Samoin lestadiolainen pappi pitää kaikkia muita kuin lestadiolaisia seurakuntalaisia kadotukseen tuomittuina. Vanhoillislestadiolaisen seurakuntakäsitys on tämä.
Vastaus kysymykseen, kuinka vl voi toimia kirkon virassa, kuuluu: pappina lestadiolainen näkee kirkon vain lähetyskenttänä ja mihin hyvänsä työpaikkaan verrattavana, lähinnä teknisenä organisaationa.
Vanhoillislestadiolainen oppi edellyttää myös, että lestadiolainen pappi pitää kirkossamme noudatettavaa tasa-arvoista virkajärjestystä harhaoppina. Herätysliike ei hyväksy naista papin virkaan. Lestadiolaisen papin tulee siis pitää kirkkoamme harhaoppisena kirkkona. 
Kirkko vain työpaikka, vailla hengellistä merkitystä
Ristiriita on paljastunut erityisen selvästi, kun Turun rauhanyhdistyksen johtokunta erotti arkkipiispan teologisen sihteerin Risto Leppäsen puhujan tehtävästä, ja ilmoitti pappisvihkimyksessä Liedon seurakunnan palvelukseen papiksi vihitylle Mari Leppäselle, että tämä on valinnut ”toisen tien” Jumalanvaltakunnan ulkopuolella. Blogisti Topi Linjaman kommentti osuu asian ytimeen:
Liikkeen auktoriteetit käyttävät vahvoja ilmauksia siihen nähden, ettei luterilaisen kirkon pappeus ole liikkeen opetuksen kannalta millään tavalla merkittävää.
SRK:n johtokunnan ratkaisuista seuraa, että ”uskovainen pappi” eli vanhoillislestadiolainen pappi, on kirkossa ”vain töissä”, ja kirkko on ”lähetystyökenttä”. Vanhoillislestadiolainen pappi ei pidä eikä saa pitää työtovereitaan hengellisessä mielessä sisarina ja veljinä Kristuksessa, saman yhteisen pelastuksen ja armon jakavina uskovina.
SRK-lestadiolaisen uskonkäsityksen keskeistä perustaa, muut ulossulkevaa seurakuntaoppia, ovat hiljattain tarkastelleet myös Johannes Alaranta (Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme) ja Reino Marjakangas (Väärää opetusta lammashuoneesta).
Kirkko nähdään vanhoillislestadiolaisilla silmälaseilla vain työpaikkana ja työnantajana siinä kuin mikä hyvänsä muu maallinen organisaatio, vailla hengellistä sisältöä ja merkitystä. Papin toimittamia kirkon sakramentteja – ehtoollista – ei myöskään pidetä anteeksiantamusta ja pelastusta tarjoavana.
Vanhoillislestadiolaiset opettavat, että ainoastaan lestadiolainen synninpäästö liikkeeseen kuuluvan ihmisen ääneen lausumilla sanoilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä” takaa ihmiselle pelastuksen.
Papin tehtävä luterilaisessa kirkossa, eli lestadiolaisittain ymmärrettynä ei-hengellisessä kontekstissa, ei siten tietenkään sisällä samaa hengellistä ulottuvuutta kuin puhujan ja papin toiminta rauhanyhdistyksellä. Esimerkiksi Topi Linjama on blogikirjoituksissaan ”Kolmen regimentin oppi” ja ”Naispappeus ja eri tie” viitannut tähän ratkaisevaan eron tekemiseen käsitteissä kirkko ja seurakunta:
Liike on oikeastaan kirkko kirkossa, tosiuskovien joukko toisaalta maallistuneen, toisaalta omavanhurskaan kansankirkon sisällä.
Toisaalta, juuri tämä näköala, että lestadiolaiset eivät pidä luterilaista kirkkoa hengellisenä vaan puhtaasti teknisenä ja maallisena organisaationa, tarjoaisi rauhanyhdistyksessä tietysti sen ilmeisen tulkintamahdollisuuden, että myös lestadiolaiset naiset voisivat hyvin työskennellä kirkossa ja papin virassa. Koska sitä ei pidetä varsinaisesti hengellisenä tehtävänä lainkaan.
Näinollen, lestadiolaiset naispapit voisivat olla mainio lisä herätysliikkeen jo nykyisellään merkittävään vaikutusvaltaan kirkon hallinnossa ja päätöksenteossa. Miksi liikkeen johto ei kuitenkaan halua edetä tähän suuntaan?
Syy siihen, että SRK:n johtokunta ei salli lestadiolaisten naisten ottavan papin vihkimystä ja saavan papin virkoja seurakunnissa, on todennäköisesti huoli miehille kuuluvien hengellisten auktoriteettiasemien ja hengellisen vallan jakamisesta myös naisille. Hengellisen vallankäytön alueella absoluuttisesta miesvallasta ei haluta antaa piiruakaan periksi.
Hengellinen johtoasema halutaan pitää tiukasti vain miesten käsissä. Liperit uskovaisen naisen kaulassa merkitsevät vakavaa uhkaa miesten vallalle.
Kirkkomme tehtävissä toimivan vanhoillislestadiolaisen papin perin omituista suhdetta kirkon opetukseen on teologian tohtori, herätysliikkeitä tutkinut Teemu Kakkuri pohtinut blogikirjoituksessaan Kotimaa24:ssä.
* * *
”Muistanette tapauksen, kun arkkipiispan teologinen sihteeri hyllytettiin Rauhanyhdistyksen puhujan tehtävistä. En ole tämän aatteen kremlologi,
joten en osaa aivan tarkasti tulkita, joutuiko hän kokonaan liikkeen ulkopuolellekin. Sellaista ei välttämättä julkistettaisi, mutta puhekielto on julkinen toimenpide.
Entäpä, jos päätös olisikin ollut toisenlainen? Se olisi tarkoittanut, että sekä yhdistys että pastori olisivat olleet edelleen yksimielisiä opissa. Yhtä uskossa ja rakkaudessa. Siis silloin myös seurakuntaopissa. Papeille ja puhujille ei myönnetä erivapauksia. Joku rivijäsen ehkä voi hiljaa mielessään epäillä seurakuntaoppiakin, jos pysyy asiasta vaiti, mutta ei puhuja.
Jos arkkipiispan teologinen sihteeri olisi saanut pitää puheoikeutensa, se olisi merkinnyt sitä, että hän olisi ollut kirkossa vain ”töissä”. Ei esimies eikä koko tuomiokapituli olisi ollut hänen tunnustamiaan uskonveljiä ja –sisaria, vaan ainoastaan työtovereita. Vähän kuin duunikaverit Atte Wellingin raksalla tai Petteri Pietikäisen apteekissa. Kollegoja, mutta ei tunnustettuja Jumalan valtakunnassa.
Se olisi aika outo tilanne.
Millaista olisi teologinen työskentely arkkipiispan oikeana kätenä, jos keskinäinen kirkollinen yhteys olisi pelkkää feikkiä?”
* * *
Lähiaikoina vanhoillislestadiolaisuuden opillisia ratkaisuja tullaan tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin kuin mihin julkisessa keskustelussa on tähän saakka ollut mahdollista. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on myöntänyt rahoitusta vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevälle kirjahankkeelle, jossa on tarkoitus julkaista käsikirjatyyppinen teos herätysliikkeen opillisista näkemyksistä.
Tulevassa kirjassa tarkastellaan liikkeen uskonopillisia kysymyksiä, kuten seurakuntakäsitystä, erehtymättömyysoppia, naisen pappeutta, sielunhoitokäsitystä ja herätysliikkeen identiteettiä suhteessa valtakirkkoon. Vanhoillislestadiolaisuuden opista ei ole ennestään olemassa kokonaisesitystä. Yksi kirjoittajista, pappi Seppo Särkiniemi on todennut:
– Jos sanomme uskovamme Jumalaan tai Jeesukseen tai syntien anteeksiantamiseen, mutta emme ole kiinnostuneita opeista, puhumme sekavasti ja käytämme uskonnollista kieltä väärin.
Särkiniemen lisäksi kirjoittajakuntaan kuuluvat Risto Leppänen, Heikki Nenonen ja Meri-Anna Hintsala.
Keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden opillisista käsityksistä ja niiden suhteesta luterilaiseen kristinoppiin ja kirkkoon tulee varmasti jatkumaan.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoivat Layman ja Teemu Kakkuri.
* * *
Lue lisää aiheesta:
Johannes Alaranta: Hirveää Shaibaa. Blogikirjoitus. 4.4.2017. Kotimaa 24.
Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme (Janne Villa: Lestadiolaisuus murroksessa. Kirkko ja Me -lehti)
Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita
Johannes Alaranta: Puhdistuksia
Johannes Alaranta: Puolitaipaleen lausunto
Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä
Johannes Ijäs: Arkkipiispa kutsui vanhoillislestadiolaiset keskusteluun. Kotimaa24 17.4.2012.
Vuokko Ilola: Vanhoillislestadiolaisuus, kansankirkko ja Jaakko Tölli. Vartija 11.4.2017.
R. K.: Arkkipiispa huolestui
Teemu Kakkuri: Hajahuomioita vl-seurakuntaopista. Blogikirjoitus 25.4.2012.
Teemu Kakkuri: Kokemuksiani vanhoillislestadiolaisuudesta. Blogikirjoitus 20.10.2011.
Korpijaakko: Stiven Naatus: vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys
Kari Kuula: Teologinen kohukirja: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa (A). Blogikirjoitus 24.6.2009.
Layman: K. N. ja mutkikas kakkutemppu
Leppänen Turun Sanomissa: Vakaumustani on yritetty nujertaa
Mari Leppänen: Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vuosina 1975-2010. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 2011.
Topi Linjama: Naispappeus ja eri tie. Blogikirjoitus 17.3.2012.
Topi Linjama: Naispappeutta vastustavat argumentit syynissä. Blogikirjoitus 20.4.2012.
Lucas: Miesvalta lisää sukupuolisen hyväksikäytön ja väkivallan riskiä
Maria Sofia & ESA: Leppäsen haastattelemat naiset: suorat sanat kutsumuksesta, syrjinnästä ja SRK:sta
Maria Sofia, R. K. ja ESA: Hurtig ja Kallio: Naisten on aika saada tilaa lestadiolaisessa liikkeessä
Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi
SRK:n Hänninen: Salmen synninpäästö ei sama kuin uskovaisen ihmisen julistama. Kotimaa24 29.6.2014.
Ed Suominen: Monen lapsen äiti. Blogikirjoitus 1.4.2015, Ed Suominen’s Shitty Little Blog.
Turun rauhanyhdistyksen irtiotto “pimeän puolelle”
John Vikström: On kyse enemmästä. Kotimaa24, blogikirjoitus 24.5.2010.
Irina Vähäsarja: Arkkipiispa huolestui painostuksesta vanhoillislestadiolaisten joukossa. Helsingin Sanomat 19.1.2012.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Piispat ja viime kädessä kirkolliskokous eivät ole tehneet työtään, eli vaalineet luterialisen uskon puhtautta, opetusta ja kastetta. Vaan antaneet harhaopin loisia.
Kenelle tulee siis antaa kenkää; lestadiolaiskonklaaville, rivijäsenelle, piispoille vai kirkolliskokoukselle?
Valitettavasti lestadiolaisveljien kanssa on mahdotonta keskustella rauhallisesti. Heillä ei ole nöyryyttä vastata kysyville eikä ottaa vakavasti traumoja, joita on syntynyt kymmenien sydämissä. He halveksivat tutkijoita, jotka pyrkivät objektiivisesti selentämään kirkon ja herätysliikkeen suhdetta . Oikeassaolemisen ja ylemmyydentunne on verrattavissa tyrmäystippoihin, jotka saatuaan kysyjä joutuu unenomaiseen alistuneen asemaan! Kirkko asettukoon ainakin näitten kärsineitten puolelle!
Onko kirkko muka lestadiolaisille papeille ”lähetystyökenttä”? Eikö heidän silloin pitäisi olla meitä ei-lestadiolaisia kohtaan papin työssään avoimia ja saarnata, miten itse asiassa heidän mielestään vain pelastuisimme? Kuitenkin tuntemani lestadiolaiset papit kuten oma rippikoulupappini ovat olleet näistä asioista ihan hiljaa. Lestadiolaisiksi heidät tietysti vain tietää pienellä paikkakunnalla isoista perheistä ja siitä, että he osallistuvat rauhanyhdistyksen toimintaan. Heidän kanssaan ei olekaan voinut keskustella syvemmin mistään hengellisistä asioista, koska meitä ”epäuskoisia” kohtaan he ovat hoitaneet virkaansa selvästi muodollisuutena ja kieli keskellä suuta. Väitän, että kirkko on heille vain työpaikka ja palkanmaksaja.
Luultavasti ikärasismista johtuen meitä vanhempia pappeja ei kuunnella lestadiolaisuuden asiantuntijoina. Minun kurssillani oli heitä useampia lestadiolaisuuden asiantuntijoita, opettajani Pekka Raittilan raittiissa ohjauksessa. Me ”pappislinjan” erotetut tunsimme keskuudessamme monta lempeää johtajaa, myös maallikkoveljissä. He ovat edelleen, mikäli eivät ole kuolleet mm. minunkin ystäviäni, vaikka olen ollut pappina jo vuodesta 1988. Itse en ole koskaan etsinyt seurakunnan joukoista eri leimoilla varustettuja ihmisiä, vaan kaikki kirkkoon tulevat ovat luonnollisesti ”rakkaita veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa”. – Ratkaisu tähän seurakauntanäkemysten eroon voisi olla yksinkertaisesti se, että SRK perustaisi oman teologisen instituuttinsa, jossa opettajina toimisivat nämä ”Jumalan valtakunnan itselleen kaappaavat veljet”. Instituutissa koulutettaisiin maallikkosaarnaajia ja johtohenkilöitä samaan tapaan kuin Pelastusarmeijan upseerikoulussa. Tuo Instituuttihan voisi olla vaikka Amerikassa. – Saatais rauha Suomen kirkkoon. / Toisaalta: on Suomen kirkossa suuri prosentti työntekijöistä vain ”töissä”. Tuo kehitys alkoi siitä, kun alettiin tapella Virkaehtosopimuksen tuomista eduista. Siihen asti pappeus oli ”kutsumustehtävä” ja pappilat olivat avoimena yötä päivää.
Lestadiolaiset jostain kumman syystä kuuluvat kirkkoon, vaikka toivottavatkin muut ev.lut kirkon jäsenet kadotukseen. Uskomaton epäkohta, joka pomppaa silmille erityisesti P-Pohjanmaalla. Itse olen tästä syystä eronnut kirkosta, ja haluan myös varmistaa että minun verorahoillani ei tueta millään lailla lestadiolaisuuden sananjulistusta missään yhteiskunnan laitoksissa.
Eipä tästä ole kuin 7-8 vuotta niin täällä meilläpäin oli kolmen rauhanyhdistyksen johtokuntien yhteinen neuvonpito. Huolenaiheena oli oikeat Jumalan valtakunnan rajat. Kokouksen päätös liittyen ev.lut. kirkon toimintoihin oli hyvin jyrkkä. Mikään evl-seurakunnan toiminta ei ole uskovaiselle soveliasta. Jumalan valtakunnan raja hämärtyy kirkon päiväkerhossa tai vastaavissa kesäkerhoissa.Lapsia ei pidä viedä minkäänlaiseen kirkon toimintaan. Pidetäänkö nämä päätökset yhä voimassa…?
Myöskin näitä ”sammakkoja” tulee ilmeisesti vahingossa lestadiolaispappien suusta, vaikka he yrittävät palvella ”koko seurakuntaa”. En muista, olenko tällä palstalla kertonut, kun vastaani tuli virkaa hakiessani kirkkoneuvoston jäsenen muistikuva kastetilaisuudesta hänen kodissaan (evankelinen perhe). Kirkkoherra oli sanonut sanonut kasteen jälkeen. ”Täällä ei nyt ole muita taivaskelpoisia kuin minä ja tämä vauva”. Olivat silloin päättäneet, että enempiä vanhoillislestadiolaisia kirkkoherroja (yksipappinen seurakunta) ei tähän seurakuntaan oteta. – Myös oma esimieheni (rehtori) oli sitä mieltä, että kouluun ei ole vl:lien tulemista. Oli kokenut hurjia asioita kotiseudullaan Vimpelissä nuoruusvuosinaan.
jotenkin minusta tuntuu, että tämän täällä jauhavan liberaalisiiven ja muutaman muun exän kanssa ei voi keskustella rauhallisesti. Lähtökohtaisesti on sellainen suhtautuminen, että vl on vain vl, eikä se tiedä mitään, se ei usko oikein, se vain tekee lapsia eikä muuta osaa…
Hoh hoijaa!
Kun eri paikkakunnilla on erilaisia käsityksiä käytännön asioista.
niin se on todellinen ongelma, suoranainen outous. Tiedän esim. tapauksen kahdesta toisiaan lähellä oelvasta ry.stä. Ensimmäisellä paikkakunnalla suhtauduttiin seurakunnan toimintaan mutkattomasti, siihen osallistuttiin aktiivisesti. Mutta naapuripitäjässä alettiin tuntea suurta huolta, koska siellä oltiin sitä mieltä, että seurakunnan suuntaan ei ole sopivaa olla aktiivinen, ei sovi mennä ”väärille tulille lämmittelemään”. Kun sieltä ensimmäiseltä paikkakunnalta ei naapuripitäjän aloitteesta löytynyt ketään halukasta puuttumaan ja ”hoitamaan” tilannetta, halusivat naapuripaikkakuntalaiset tulla itse hoitamaan asian ns. oikealle tolalle. Päädyttiin kuitenkin siihen lopputulokseen, että jokainen siioni hoitaa itse sisäiset asiansa. Siinä onneksi sai jäädä rauhaan kummankin paikkakunnan malli. Vierekkäisillä paikkakunnilla oli aivan erilainen kanta seurakunnan toimintaan osallistumisesta. Sitä en tiedä onko tätä myöhemmin käyty kiristämässä. Toisaalta nykyisin on menty pidemmälle kun elämäntavalliset käytännöt muidenkin asioiden suhteen vaihtelevat paikkakunnittain.