Aila Ruoho: Ilman seurakuntaoppia SRK-lestadiolaisuuden korttitalo romahtaisi


Teologi ja tietokirjailija Aila Ruoho jäsensi blogikommentissaan osuvasti SRK-lestadiolaisen opin ydinkysymyksiä. Ruoho on tullut tunnetuksi hengellisen väkivallan tutkijana. Hän on myös tehnyt uraauurtavaa työtä käynnistämällä uskonnollista väkivallasta kärsineille ihmisille tarkoitetun tukitoiminnan  luterilaisessa kirkossa seurakuntatasolla. Hänen hengellistä väkivaltaa ja vallankäyttöä tarkasteleva kirjansa Päästä meidät pelosta  on määrä ilmestyä vuoden 2013 alkupuolella  (Nemo 2013).

Aila Ruoho kiteyttää kommentissaan SRK-lestadiolaisuuden ongelmien generaattorin, seurakuntaopin, joka on opin perustava lähtökohta. Ilman seurakuntaoppia koko vl-oppirakennelma sortuisi kuin korttitalo, toteaa hän. Tämän on moni vl-uskovainen itsekin havainnut.

Oma yhteisö uskomisen kohteena


Perimmältään SRK-lestadiolaisuudessa ei olekaan kyse kristinuskosta, jossa keskiössä on aina Kristus, vaan tietystä ihmisten yhteisöstä, jonka pyhyyteen ja erehtymättömyyteen ihminen joko uskoo tai ei usko.

Joko uskoo, että kyseinen yhteisö on ainoa oikea tie pelastukseen eikä kristittynä eläen missään muussa yhteisössä voi pelastua. Tai sitten pitää moista uskomusta hölynpölynä ja vaikkapa osoituksena inhimillisestä pöyhkeydestä, jolla ei ole perustaa enempää Raamatussa kuin luterilaisessa kristinopissakaan. Osoituksena kristinuskon perusopetuksen vastaisesta opetuksesta, joka loukkaa käskyistä suurinta. Lähimmäisenrakkauden käskyä.

Tämä on absoluuttisen perustava valinta, josta kaikki muu seuraa.

Jos valitsee SRK-lestadiolaisen näkemyksen , silloin on luovuttanut lestadiolaiselle seurakunnalle eli rauhanyhdistysyhteisölle toimivaltuudet omalta kohdalta – käytännössä valtuudet mihin hyvänsä.  Tällöin on luopunut aikuisen ihmisen henkilökohtaisesta vastuusta ja aidosta omastatunnostaan. Mitään mitä liikkeessä opetetaan, ei asianomaisella ole sen jälkeen enää luvallista arvioida, kyseenalaistaa eikä arvostella, jos haluaa pysyä liikkeen käsityksen mukaan pelastuksen saavana jäsenenä. Myöskään mitään ei tarvitse enää omassatunnossa itse pohdiskella eikä ratkaista, koska itsenäinen ajattelu ja omakohtainen harkinta ovat pahasta. Erehtymätön seurakunta on opin vartija. Tarvitsee vain noudattaa elämäntapanormeja.

Seurakunnan päätösten ja uskomusten kyseenalaistaminen on syntiä. Henkilökohtaista vastuuta ei enää ole mistään. Omatunto muuttui ”yhteistunnoksi”.

Rauhanyhdistyksen yhteisöllä on valta määrittää, onko Kristus kuolemallaan sovittanut syntisi ja pelastanut sielusi iankaikkiseen elämään, vai joudutko kadotukseen. Viime kädessä yhteisön jäsenet järjestävät sinulle hoitokokouksen, jossa sinulla on kaksi vaihtoehtoa, joko luvut omista käsityksistäsi (mitä ne sitten koskivatkaan) ja myönnät että erehtymättömän yhteisön kanta on oikea, tai sinut heitetään ”ulkoiseen pimeyteen” ja lakataan tervehtimästä.  Jumalan terve! Jos silloin olet elänyt vain vl-yhteisön piirissä hankkimatta kavereita muualta, tulet jäämään hyytävään yksinäisyyteen. Sitä on verrattu tilanteeseen jossa on menettänyt läheisen perheenjäsenen, tai jopa koko perheensä, tai muuttannut kokonaan vieraaseen maahan, jossa ei ole mitään yhteyksiä mihinkään.

Vielä 1800-luvun lopulla ei lestadiolaisessa herätysliikkeessä suinkaan hallinnut käsitys vain oman ryhmän ainoasta etuoikeudesta pelastukseen.

On huomattava, että SRK-lestadiolaisuuden opillista linjausta ei ole julkaistu tekstinä. Liikkeen oppiin ei voi missään tutustua yhtenäisenä kokonaisuutena, alusta loppuun. Mistään ei myöskään voida tarkistaa, mitkä ovat olleet opin keskeiset kohdat ja perustelut aikaisemmin liikkeen historiassa. Nykyopetusta ei voida verrata mihinkään.

Herätysliikkeen edustajat toteavat yksinkertaisesti, että opetus perustuu Raamattuun (esim. A-P Palola Radio Dein haastattelussa). Raamattuunhan ne kaikki… Mitä tämä tarkoittaa SRK-lestadiolaisuudessa, ja miten Raamatulla voidaan perustalla liikkeen monimutkainen ja yksityiskohtainen elämäntapanormisto, siihen liittyvät vastaukset ovat kierteleviä ja argumentit vaihtelevat eri aikakausina. Syntinä pidetty teko on jopa voitu muuttaa ei-synniksi ajan mittaan. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa mielivaltaiselta, mitä kulloinkin ylipäätään pidetään ”oppina”.

Opista voi tehdä päätelmiä vain sen perusteella, mitä seurapuhujat painottavat ja ovat painottaneet eri aikoina, mitä Päivämiehessä kirjoitetaan ja mistä kysymyksistä liikkeen johtoelimet, uten SRK:n vuosikokous ja puhujienkokous ovat katsoneet tarpeelliseksi julkaista kannanottoja.

SRK on julkaissut lukuisia hartauskirjoja ja katsauksia yksittäisiin kysymyksiin esimerkiksi vuosikirjojen artikkeleissa, mutta kattava yleisesitys liikkeen opinkappaleista odottaa yhä julkaisemista. Tähän on tulossa hieman valaistusta, sillä SRK-lestadiolaisuuden opetuksen keskeisiä kysymyksiä kosketteleva tutkijoiden ja teologien yhteinen julkaisu on parhaillaan valmisteilla.

Tähän hämäryyteen perustuu myös liikkeen voima vallankäyttäjänä. Nykytilanteessa ei ole helppoa ottaa puheeksi esimerkiksi sitä, miten nykyiset linjaukset poikkeavat aikaisempien vuosikymmenten uskomuksista. Se mitä pidettiin syntinä 1960-1980-luvulla, ei olekaan enää syntiä vuonna 2012. Se miten opettiin 1880-luvulla vanhurskauttamisesta, ei pädekään nykypäivänä. Eipä ihme, että SRK-lestadiolaisselle on itselleeen tuottaa usein vaikeuksia selostaa, millaiseen kristinopilliseen käsitykseen oma uskominen nojaa. Raamattua ja katekismusta tunnetaan heikosti.

Koska näitä ilmiöitä ja liikkeen lähihistoriaa ei tunneta, tuhannet ja taas tuhannet luottavat yhä myyttiin vanhoillislestadiolaisuudesta erehtymättömänä ja muuttumattomana jumalanvaltakuntana.

*         *         *

Aila  Ruoho:

”Nähdäkseni keskiverto vanhoillislestadiolainen uskoo, että vain Jumalan valtakunnan sisällä olevat pelastuvat, eli ne joilla on oikea oppi.
Oikea oppi taas on vain ja ainoastaan se oppi, jota vanhoillislestadiolainen yhteisö keskuudessaan opettaa.

Vanhoillislestadiolainen yhteisö ei sano itsessään pelastavansa, mutta pelastusta ei tietääkseni heidän käsityksensä mukaan voi missään nimessä olla ulkopuolella liikkeen.

Tämä siksi, koska kaikissa muissa opeissa on jotain vikaa, esimerkiksi luterilaisessa perusopissa juuri useasti mainittu naispappeus.

Pelastuksestaan ei voi siis olla varma, jos ei kuulu juuri vl-liikkeeseen. Toisaalta pelastumattomuudestaan taas voi olla hyvinkin varma, jos ei kuulu liikkeeseen. Ts. liikkeeseen on kuuluttava.

Jos pelastus olisi löydettävissä jotain toista polkua pitkin ilman yhteyttä liikkeeseen, se merkitsisi sitä, että opetukset, esim. ehkäisyoppi, jäisi vaille olennaisia perusteita. Koko vl-oppirakennelma sortuisi kuin korttitalo, humps!

Silloin murtuisivat juuri ne tärkeät pelotteet, jotka pitävät vl-yhteisön kasassa. Miksi kuulua yhteisöön ja noudattaa kaikkia perinnäissääntöjä ja normeja (ei saa värjätä hiuksia, ei saa käyttää ripsiväriä tai korvakoruja), jos ilmankin kaikkia lakeja voisi pelastua? Miksi todellakin?

Kuinka moni äiti tai isä haluaisi vapaaehtoisesti yli kymmenen lasta, jos ehkäisy ei olisi enää murha ja itsekkyyden synti? Osa varmasti haluaa ihan vilpittömästi suurperheen, muttei ehkä kaikkia niitä kymmentäkään aivan niin nopeassa tahdissa kuin Luoja suo.

Jotkut vanhoillislestadiolaiset haluavat myös ihan oikeasti ja aidosti ehkäistä. Toisille kun riittäisi jopa vain kaksi tai kolme lasta. Jotkut eivät halua yhtään vauvaa.

Jos pelastus löytyisi ulkopuolelta liikkeen, niin silloinhan voisi valita vapaasti, omantunnon soimaamatta, tässäkin asiassa, eikä tarvitsisi jäädä vaikkapa sinkuksi vain siksi, ettei halua tusinaa lapsia.

Pelastusoppi perustuu kehäpäätelmään:

1) Vain se ainoa oikea usko voi pelastaa.

2) Vanhoillislestadiolaiset opettavat sitä ainoaa oikeaa uskoa.

3) Vanhoillislestadiolaisen liikkeen ulkopuolella ei ole pelastusta, koska vain oikea usko voi pelastaa ja se on vl-liikkeen opetus.

4) Näin on, koska vanhoillislestadiolaiset itse sanovat näin olevan ja siihen on uskominen, koska he ovat oikeassa.

Vanhoillislestadiolainen liike on näin opettaessaan ottanut salakavalasti ja ehkä huomaamattansakin myös tuomiovallan omiin käsiinsä. He tosin pesevät ne Pilatuksen lailla, mutta käyttävät Jumalaa kumileimasimena, jolla leimaavat kaikki muut kuin liikkeeseen kuuluvat Jumalan valtakunnan rajojen ulkopuolelle.

Vaihtoehtoiset leimat: 1) Meikäläiset (vl) ja 2) muut ts. pelastuksesta osattomiksi jäävät.

Vanhoillislestadiolaiset eivät ole ainoita ”oikean opin” ja ”totuuden” omaavia yhteisöjä. Muitakin on siunaantunut. [Maailmanlaajuisesti tällaisia ”vain me”-ryhmittymiä on tuhansia. Toim.huom.] Ainutlaatuisia he ovat siinä, että he tekevät jaon kirkon sisältä käsin, osa heistä jopa kirkon työntekijän asemassa.

Minusta tuntuu pahalta, että tiedän joidenkin oman kirkkoni (vanhoillislestadiolaisten) pappien olevan sitä mieltä, että minun sydämenuskoni ei ole riittävä Jumalalle, kun en ole vl.

Minun olisi pelastuksen varmistamiseksi mentävä vl-seuroihin pyytämään synninpäästö, jotta taivaspaikkani olisi varmistettu.

Siihen en suostu, eikä sekään riittäisi kuin hetkeksi. Ilman jatkuvaa ”anteeksiantoautomaatiota” (anteeksi provosoivan sanan käyttö), olisin taas hetken päästä ”vain kirkkouskovaisena” suojaa vailla ja matkalla suoraan helvettiin.

Olenko oikeassa vaiko väärässä, kertokaapa te, arvoisat vl-yhteisön edustajat?”

*        *         *

Ajattelemisen aihetta antoi Kapu.

Lähde:
Aila Ruoho: Kommentti keskusteluun Kotimaa24-suvustolla, uutisessa:

Lue lisää aiheesta:

Johannes Alaranta: Ehkä on

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Dr. Propelli: Havahtumisen hetki: rauhanyhdistys-addiktio

Matti H.: Yksi usko?

R. K.: Tulossa: Lestadiolaisuus – herätysliike vai lahko?

Heli Karhumäki:  Helevettiin menöö että heilahtaa

Topi Linjama: ”Vain me”?