Kristusta kirkastetaan piispan facebookissa

Mitä on evankeliumi? Luther kirjoitti evankeliumista Galatalaiskirjeen selityksessä: ”Tosi evankeliumi on tätä: Teot tai rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Puheenvuoroja kristiuskon peruskysymyksestä Tampereen piispa Matti Revon facebookissa. Yli sata puheenvuoroa sisältävä keskustelu päättyy
Vuokko Ilolan kirjoitukseen. Myös mm. Vuokko Kangas, Timo Aho Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen ja Topi Linjama ovat kommentoineet kristinuskon ydinkysymystä.

Lamminmäki-Kärkkäinen kitetyttää vastaukseksi: uskominen on pukeutumista Kristukseen, jolloin Jumala ei näe syntejämme vaan katsoo meitä Kristuksen sovitustyön läpi.

Mitä evankeliumi perimmältään on?

Vuokko Kangas: ”Jos Piispa Revon puhe olisi elävää Jumalan sanaa Pyhän Hengen vaikuttamana, niin tokihan kaikki evankeliumin nälkäiset lampaat sankoin joukoin istuisivat kuuntelemassa näitä saarnoja.”

Vuokko Ilola:

Oletko ollut näkemässä, kuinka paljon kuulijoita, nälkäisiä lampaita Piispan puheita kuuntelee, kun voit sanoa noin? Oletko koskaan miettinyt, mitä evankeliumi perimmiltään oikeasti on, puhdas evankeliumi?

Pelastus yksin Kristuksen ansion tähden, sitä se on. Ilman lain tekoja. Mitään ei saa laittaa ehdoksi, ei ihan mitään.

Kautta historian, näitä ehtoja on yritetty rakennella Kristuksen peitoksi ja se on sarvipään touhuja se. Armoneuvot ovat myös niitä. Ja niistähän vl-puheissa enimmillään puhutaan ja kirkastetaan niitten kalleutta.

Se on puhdasta ihmisoppia, ei puhdasta evankeliumia. Jo se, että kun armoneuvot tuppaavat  ajan saatossa muuttumaan, kielivät siitä, ettei niihin voi nojata hädän hetkellä. Ainoastaan Kristukseen voi, hän on lunastanut koko maailman synnit, mihinkään tekemisiin tahi tekemättä jättämisiin ei voi loppuviimeksi nojata.

Siionin laulussa nro 60 asia on hyvin ja kauniisti kiteytettynä.

Lutherin mukaan kaikki maailman opit pitää verrattaman Jouluyön ilosanomalla: ”Teille on syntynyt Vapahtaja…” Jos siis löydät jostakin opetuksesta muita ”ansioita” päästä taivaaseen, muita tienviittoja kuin Kristuksen, se on kristinuskon vastaista opetusta ja niin ollen väärää. Jo raamatunaikaan seurakunnat erehtyivät asettelemaan ehtoja autuudelle.

Galatiassa ”juutalaiskristittyjen” vaatimat ympärileikkaukset ja puhtaussäädökset ”pakanakristityille”, Rooman seurakunnassa eri uskontokunnista tulleille lihansyömissääntöjä vaatimuksena autuudelle, joita molempia seurakuntia Paavali neuvoi pitämään rakkauden ehdonvallan asioissa (=pelastuksen kannalta merkityksettömissä asioissa) ja pitämään tärkeimpänä uskon Kristukseen.

”Joka syö, älköön halveksiko sitä joka ei syö ja joka ei syö, älköön tuomitko sitä, joka syö.”

Vl-liikkeessä on vallalla tuomitseminen. Ja näin on Kristuksen kuolema turhaksi tehty.

Kun lukee Lutherin kirjoituksia ja vertaa niitä vl-opetukseen, niin eri asiat korostuvat. Kun Luther puhuu uskosta Kristukseen, jotta voi vapautua synneistä, vl-liikkeessä puhutaan uskomaan omat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä eli ottamaan vastaan synninpäästö.

Lutherin kirjoituksista voi myös havaita sen, miten suuri merkitys hänelle oli kaste ja ehtoollinen ja taas samassa asiayhteydessä vl-liikkeessä puhutaan tärkeimpänä uskoa omat synnit anteeks Jnjv:ssä.

Lutherin kirjoituksissa ripittäytymisellä ei todella ole niin suuri merkitys, mitä vl-liikkeen opetuksessa. Raamattu ei liioin anna esimerkkejä jatkuvasta ”synnin poispanemisesta” tahi siitä, että joku olisi tullut uskoon jonkin litanian säestyksellä. Vl-liikkeessä on käsitetty synninpäästösanat/ripittäytyminen Raamatun anteeksiantamukseksi, kun se oikeasti on Jumalan lahjoittama usko Kristukseen. Siinä on anteeksiantamus. Ja joka ei usko, siinä on ei-anteeksiantamus. ”Päästäminen ja sitominen”. Voima on Jumalan lahjoittamassa uskossa, ei saarnassa / saarnaajassa / synninpäästösanoissa.

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen:

Vanhoillislestadiolainen opetus synninpäästön sanoista ”Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi” evankeliumin ytimenä on saanut jatkokseen opetuksen ”synnin pois panemisesta”: Tavoitteena on ”kilvoitella hyvällä omallatunnolla”, eli syntien anteeksi uskominen tapahtuu ainoastaan rippiä muistuttavana vuoropuheluna toisen uskovaisen kanssa.

Tällöin huomio keskittyy ensinnäkin omaan ”ahkeroimiseen” pyytää syntejä anteeksi, sekä toiseksi synninpäästäjäksi valikoituvan henkilön oikeauskoisuuteen.

Näin ollen ei ainoastaan uskon syntyminen vaan myös uskomassa säilyminen tehdään riippuvaiseksi tosiuskovien seurakuntayhteydestä. Mikä tietysti entisestään lisää tarvetta nähdä ”jumalanvaltakunnan” rajalinja.

Opillisesti ongelmallista tässä opetuksessa on mielestäni katseen kääntyminen Kristuksesta omaan suoritukseen ja lähimmäisten sieluntilan arviointiin.

Yllä kuvaamaani ”synnin pois panemista” on kuvattu matkavaatteen pesemiseksi; tahroja pestään ”Jeesuksen verellä” aina kun niitä tulee, eli koko ajan.

Tämä siis vastakohtana kielikuvalle, että uskominen on pukeutumista Kristukseen, jolloin Jumala ei näe syntejämme vaan katsoo meitä Kristuksen sovitustyön läpi.

Timo Aho:

Tanja viittasi ”syntien pois pesemisellä” käsittääkseni 1900-luvun alun hajaannuksissa esiintyneeseen kysymykseen siitä, tarvitseeko parannusta toistaa jatkuvasti eli vanhurskauden vaatetta puhdistaa.

Virallinen vanhoillislestadiolaisuuden oppihan on, että ”jos milloin siihen katsahdan, se ain on uutena” (SL 60).

Vaate on siis Kristuksen kertakaikkisesti puhdistama eikä sitä voi eikä saa pestä omin teoin. Vaate ei siis koskaan likaannu, mutta sen voi toki menettää kokonaan.

Ikävä kyllä maallikkosaarnaajat tuntuvat aika usein opettavan ”vaatteen pesemistä”.

Uskovaisen synninpäästön kuuleminen (vrt. rippi) ei siis ole vanhurskauden vaatteen pesemistä vaan, kuten sanoit, vapaaehtoinen armolahja oman uskon rakennukseksi. Se on hyödyllinen, mutta ei periaatteessa vanhurskauttamisen kannalta välttämätön.

Tässä kolme ensimmäistä säkeistöä Siionin laulusta 60 niille keskustelun lukijoille, joilla ei vanhoillislestadiolaisten omaa laulukokoelmaa ole saatavilla.

Oi Jumalan’, kuink’ iloitsen: sinulta puvun sain.

Se sopi mulle taivaaseen, johonka matkustan.
En taida kyllin katsella ja siitä iloita;

jos milloin siihen katsahdan, se ain on uutena.
Ei siinä löydy ryppyä, ei mitään saastaista;

vaikk’ olen kuinka mustana, se minut kirkastaa.

Topi Linjama kiteytti  yksityisen ihmisen uskon lähtökohdan seuraavasti:

[- – ] usko ei vaadi mitään, se on lahjaa, sulaa armoa ja Jumalan hyvyyttä meitä kohtaan. Ymmärrän uskon niin, ettei siihen liity mitään pakkoja tai vaatimuksia, vaan se on Jumalan teko ihmisen parhaaksi.

Ripin korostaminen on johtanut jatkuvaan puhdistautumiseen  ja suoritususkoon

Samaa aihetta on pohdiskeltu myös Kotimaa24:n blogikeskustelussa, jossa muutamat vanhoillislestadioaliset ovat korostaneet, että matkavaatetta, vanhurskauden vaatetta, on pestävä jatkuvasti pyytelemällä syntejä anteeksi joltakin toiselta vanhoillislestadiolaiselta.

Ilman tätä jatkuvaa puhdistsautumista ihminen menettää Jumalan armolupauksen pelastuksesta. Ilman ripittäytymistä ei ihminen ole oikeassa uskossa, ei armon alla eikä ”kelpaa Jumalalle”. Usko ja armo omalle kohdalle säilyy vain pesemällä jatkuvasti ”syntiä pois”.

Ripittäytymisvaatimus ei tunnetusti kuulu luterilaiseen kristinoppiin. Sen sijaan se on tuttua katolisen kirkon käytännöstä. Juuri se oli yksi Lutherin uskonpuhdistuksen tulos, että ripittäytymisajattelusta tuli luopua epäraamatullisena. Luther kirjoitti tästä suorasukaisesti: ”“Jos syöt tahi olet syömättä, et sillä voita etkä menetä mitään (1. Kor. 8:8). Mutta jos joku menisi sotkemaan siihen syntiä tai vanhurskautta sanomalla: ‘Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömästä, olet vanhurskas’ tai toisinpäin, hän olisi jumalaton hullu. Jumalattomuutta on se, että käsitellään seremonioita synnin ja vanhurskauden yhteydessä. Näin menettelee paavi, joka pannajulistuksen kaavassa uhkaa sielun autuuden menettämisellä kaikkia, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden ehtoja.”

On tunnettua, että SRK:n tulkinnan mukaan itse kiellon rikkominen (esimerkiksi television hankkiminen tai ehkäiseminen) ei ole niin vakava asia kuin se, että uskova ei osoita kuuliaisuutta seurakunnassa päätetyille kielloille ja normeille.

Eeva Oksa mallinsi ”vanhurskauden vaate” -symboliikasta seuraavan tulkintarakennelman:

Jokainen uskovainen tietää, että puku likaantuu matkalla. Sitä on pestävä, ja evankeliumin lohdutuksessa on Hengen uudistus. Ilman pukua voi toki vaeltaa elämässä eteenpäin, mutta ilman sitä ei voi mennä hääjuhliin, mikä tarkoittaa sitä, että hääpuku on Kristuksen vanhurskaus ja hääjuhla on Taivas.

Vuokko Ilola perusteli hänelle kritiikkinsä jatkuvaa pyykinpesua kohtaan:

Puku on, niin kuin sanoit, Kristuksen vanhurskaus. Mutta toisin kuin sinä, lauluntekijän mielestä se on täydellinen matkavaate taivaantiellä. Se ei likaannu, se ei ole koskaan saastainen.Jos ajatellaan, että Kristuksen vanhurskauteen on vielä lisäämistä tai petraamista, Kristus on turhaan kuollut puolestamme.

Jumala vanhurskauttaa ihmisen uskon kautta Kristukseen, ilman lain tekoja. Kun Hän katselee kristittyä Kristuksen sovitustyön kautta, Hän ei ota huomioon kristityssä vielä jäljellä olevaa syntiä. Usko Kristukseen riittää pelastukseen, vaikka se olisi heikkokin.

Vl-liikkeessä korostetaan aina tämän asian yhteydessä toisen kristityn/seurakunnan merkitystä. Vähättelemättä evankeliumin julistustyötä, se ei mielestäni ole kuitenkaan tässä jutussa se pointti. Se, että ”USKON KAUTTA KRISTUKSEEN” -paikalle laitetaan ”SEURAKUNNAN VÄLITYKSELLÄ”.

Eräs edesmennyt vl-puhuja saarnasi näin: ”peskää pyykkiä, nyt on pyykinpeson aika…” Usko oli muuttunut ripittäytymiseksi. Tämä tämmöinen vinouma ajaa ihmistä suoritususkoon.

Synninpäästösanat ja ripittäytyminen on syrjäyttänyt uskon Kristukseen ja siitä on tullut uskon kohde. Usko on sitä, että ripittäytyy säännöllisesti ja näin on uudistamassa ja puhdistamassa matkavaatetta taivastiellä.

Ja oikeasti rippi ei saisi olla muuta kuin armoetu (niin kuin sanotaankin), että jos ei jonkun asian ylitse jaksa uskoa, että armolupaukset ovat kuin ovatkin koko ajan voimassa, niin sitten vahvistua synninpäästösanoilla.

Näin on ennen lestadiolaisuudessa opetettu, mutta opetus on tältä osin muuttunut. Kaikissa vl-liikkeen julkaisuissa tämä tulee esiin. ”Usko nytkin synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä rakas matkaystäväni” ja ”ei tarvitse kuin uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Luther ei puhu kuin ripin yhteydessä tämmöisiä. Katekismuksessa esim. kun hän selittää ripistä. Mutta muutoin hän puhuu aina uskosta Kristukseen, ilman lain tekoja. Se vapauttaa hänen mukaansa synneistä. Ja hän kehoittaa aina matkaa tehdessä kiinnittämään katsetta Kristukseen, ristin juurelle, poispäin omasta itsestä ja tekemisestä.

Tämä on ollut vapauttavaa tekstiä minulle! Ei pidäkkään keskittyä siihen pyykinpesoon, mitä kaikkea mahdollisesti on tullut tehtyä tai jätettyä tekemästä, vaan luottaa siihen, että armolupaukset ovat yhä voimassa, syntisyydestä huolimatta.

Eikä se tarkoita sitä, etteikö välillä joutuisi esim. pyytämään läheisiltä anteeksi, jos ja kun on tullut loukattua, eikä todellakaan sitä, mitä jotkut ajattelevat, että synti on tullut luvalliseksi. Ei siihen ole koskaan lupaa, mutta se on taas toinen juttu, mikä on syntiä. Voiko se esim. muuttua yhtäkkiä sairaudenhoidoksi (ehkäisyn yhteydessä) ja voiko se ajan saatossa muuttua ei-synniksi.

Laajalle ulottunut keskustelu netissä osoittaa, että vanhoillislestadiolaisuuden sisällä käsitys ”opista” ei ehkä olekaan täysin ”yhtenäinen”, minkä Hanna Salomäki puolestaan on tutkimustuloksistaan päätellyt. Mutta se mistä ollaan yksimielisiä, on että vl-opin keskiössä ovat erityisesti korostuneena juuri nämä kaksi: rippi ja synninpäästö. Ne eivät ole samassa asemassa katekismuksessa kuin vl-opissa. Juho Kalliokoski puolestaan viittasi Seppo Leivon tutkimukseen, todeten, että synninpäästö ei myöskään vielä Laestadiuksella ollut näin keskeisessä roolissa kuin se on nykypäivänä.

Opillinen keskustelu ei kiinnosta laajoja vl-uskovaisten joukkoja, joille usko merkitsee ennen kaikkea hyväksytyksi tulemista omassa turvallisessa yhteisössä, josta on joutunut kasvatuksen seurauksena riippuvaiseksi. Suurin pelko on joutua hylätyksi ja suljetuksi ulos, heitetyksi yksin helvetinpelkonsa kanssa.

Mikä  vanhoillislestadiolaisuuden varsinainen oppi oikeastaan on, on tutkijalle ja varsinkin ulkopuoliselle vaikea ratkaista, kun siitä ei ole olemassa yhtenäistä kirjallista esitystä.  Tuomas Palola viittasi ongelmaan YLEn Radio 1:n Horisontti-ohjelmassa. Hän totesi, että vl-oppia ei ole oikeastaan olemassa, vaan se kehkeytyy ja elää seurapuheissa.  Mikäli näin on, kyse olisi sen kohdalla silloin enemmänkin perinneliikkeestä ja oman liikkeen jumalallistamisesta kuin kristinuskosta.

Johannes Alaranta on kiteyttänyt Raamatun merkityksen Jumalan sanana osuvasti:  ”Jumala on antanut ilmoituksensa Raamatussa. Kaikki, mikä on siihen lisättyä on turhaa.”

*        *        *

Keskustelun hedelmiä poimimassa Kapu ja M.T.

Lue lisää:

Johannes Alaranta: Its a Sin

Johannes Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Dr. Propelli: Havahtumisen hetki: rauhanyhdistys-addiktio

Dr. Propelli: Rebekka Naatus: Lestadiolaisena voi ateistikin olla turvallisen yhteisön jäsen

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Pekko: Nämä käskyt sinä pystyt täyttämään!

Pekko: Wanted: Paavali rauhanyhdistykselle!

Peltonen: Armonlapset kaikki täällä: ristin kaksi suuntaa

Tampereen piispa Matti Revon facebook-sivu (Keskustelua suviseurapuheesta)

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Verstaalla pohtija: Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti

Advertisement