Lain sulamaton kirsi

”Vapauteen Kristus vapautti meidät”.  Mutta mitä onkaan ”vallesmannin henki”? 

”Eriseuraisuuden lahkon hengessä voidaan kyllä naamioitua oikeaoppisuuden ja evankeliumin taakse. Mutta se kaikki on vain näennäistä.  Sen alla on lain sulamaton kirsi, ja sieltä uhoaa kaiken tappava halla.”

Vapauteen Kristus vapautti meidät

Gal. 5: 1.

Kristillisyys on vapautta. ”Vapauteen Kristus vapautti meidät.” Tätä on ihmisen, joka luonnostaan on synnin, lain, Jumalan vihan, tuomion ja kuoleman orja, vaikea käsittää.

Kristuksen tuoma vapaus on ennen kaikkea vapautta syyttävistä synneistä ja niiden kahleista.

Missä vielä tänäkin päivänä palaa tai alkaa palaa uskon liekki, siihen, että minun syntini ovat anteeksi Jeesuksen pyhässä veressä, siellä koetaan vapaus. Ihminen siirtyy silloin kuin pimeästä, ristikkoikkunaisesta vankikopista Jumalan kirkkaaseen päivään. […]

[…] Jos ei ole helppoa heränneen ihmisen käsittää vapautta Kristuksessa, ei se ole aina helppoa edes uskovallekaan. Ei tarvittu vanhassa Galatiassakaan muuta, kuin että sinne saapui muutamia lain opettajia, jotka alkoivat neuvoa ihmistekoihin, ja oitis muutamat, jotka tosin olivat ”Hengessä aloittaneet”, ”lihassa lopettivat.”

Emme tätä kummeksu. Ajattelen nykypäivän kristittyä. Kun on oikein kiusaantunut ja rääkkääntynyt omassa huonoudentunnossaan, ei siinä tarvittaisi paljoakaan kehoitusta tekojen tielle.

Niin monestihan me eksymme hakemaan autuuden perusteita itsestämme, teoistamme tai jättämisistämme. ”Jos käytännöllisessä kristillisyydessäni olisin onnistunut paremmin, tuntisin paremmin Jumalan läheisyyttä.” Eikö toden tiestä tuollainen ajatus ole tuttu?

Mutta se on sittenkin harha-ajatus. Siinä ei Kristus enää ole autuuden perustus. Niin hurskaalta kuin asia näyttäneetkin, siinä korostetaan nyt ihmistä.

Katsele, uupuva Jumalan lapsi, sitä Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois syntisi.

Yksin Kristus on lunastanut meidät synnin, tuomion, kuoleman ja lain kirouksesta. Tässä evankeliumin kirkkaassa sanassa paistaa päivä, jonka säteissä ei oma mustuus näy. Mutta heti kun käännät itsesi pois auringosta, edessäsi on vain oma musta varjosi.

Eikä siinä kyllin. Niin pian kuin Kristus ei enää ole meidän kaikkea hallitseva näkymämme, meille tulee laillinen mieli myös toisia kristittyjä kohtaan.

Emme enää elä vapauden raittiissa ilmapiirissä, vaan me kulkeudumme lailliseen ja kovaan mielialaan. Me alamme itse hikihatussa tehdä tekoja autuutta hankkiaksemme, ja me rupeamme vaatimaan niitä myös muilta. ”Vähäinen hapatus hapattaa kaiken taikinan.”

Me rupeamme tekemään parannusta toistemme puolesta. Seurauksena siitä on vikoilu ja vakoilu.

Paavali kirjoitti galatalaisillekin: ”Te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toisianne perin hävitä.” Kaiken väärän hengellisyyden perushenki on aina ollut ja on laillinen. Mitä muotoja tuollainen hengellisyys saaneekaan, siinä ei ole enää yksinvaltiaana evankeliumi, vaan laki. ”Kristillisyydestä” tulee sitä tietä uusi orjuus, jossa kristityn vapaus riistetään käskyillä ja kielloilla: ”Älä tartu, älä maista, älä koske”, Koi. 2: 21.

Mikään ei estä tällaista opetusta pukeutumasta näköjään mitä kauneimman evankeliumin kaapuun. Päinvastoin, tuollainen henkilö luulottelee itsellään olevan oikein kirkkaan ymmärryksen: Hänet valtaa suorastaan ”vallesmannin” henki ja hän on aina vaanimassa ja valvomassa vapaan evankeliumin lapsia.

Kristillisyydessä on syystä neuvon ja nuhteen sanoin varoitettu lihan synnistä, kuten esim. Galatalaiskirjeen 5. luvusta nähdään.

Mutta on syytä yhä uudestaan korostaa, että näihin kuuluvat myös eriseura ja lahkot. Niiden pohja näet on sama.

Eriseuraisuuden ja lahkon hengessä voidaan kyllä naamioitua oikeaoppisuuden ja evankeliumin taakse. Mutta se kaikki on vain näennäistä. Sen alla on lain sulamaton kirsi, ja sieltä uhoaa kaiken tappava halla.

”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siinä lujina, älkää antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.”

 Paavo Viljanen

Siionin Lähetyslehti 1952, no 7 – 8, 145 – 146.

”Vallesmannin henki” voitti

Rovasti Paavo Viljasen kirjoitus 60 vuoden takaa kuvaa sitä tilaa, johon lakihenkinen oppi on  vanhoillislestadiolaisuuden vienyt. Normien ja elämäntapojen korostus on tänään saarnojen peruskauraa. Harvinaisena poikkeuksena kirkkoherra Jyrki Rauhalan saarna Lopen suviseuroissa. Siinä tuntui olevan samankaltainen näkemys evankeliumista ja ”laista” kuin tässä kirjoituksessa.

Kristillisyydessä pitkän elämäntyön tehnyt rovasti Paavo Viljanen painottaa  tässä v. 1952 julkaisemassaan kirjoituksessa kristityn vapautta, tekstinään Galatalaiskirjeen 5. luku.

Viljanen toimi Siionin Lähetyslehden päätoimittajana vuosina 1944–1960, eli siihen asti kun maallikkolinja Heikki Saaren johdolla  kaappasi vallan SRK:ssa.

Viljanen päätoimitti myös vuonna 1931 perustettua Lasten Siionia sodanjälkeisinä vuosikymmeninä.

Viljanen vaikutti pappina mm. Kivijärvellä, Kuhmalahdella ja Tampereen Kalevan seurakunnassa. Papin ja toimittajan töidensä lisäksi Viljanen oli myös tuottelias kirjailija. Hän kirjoitti Väinö Havaksen elämäkerran Wäinö Havas, Hengen ja miekan mies (WSOY 1944) sekä runsaasti hengellistä kirjallisuutta. Hän piti myös laajasti yhteyttä liikkeen piirissä eri tahoille, mikä ilmenee hänen kirjeenvaihdostaan.

Viljanen tunnetaan myös puhujamatkoistaan Unkariin, jossa hänellä oli ystäviä. Hän tunsi kristinuskon ahdingon rautaesiripun takana ja julkaisi matkakokemuksistaan romaanin Unkarin tähdet (1957).

Yllä oleva kirjoitus ”Vapauteen Kristus vapautti meidät” on julkaistu kymmenisen vuotta ennen kuin Viljanen erotettiin liikkeestä. 1960-luvun alkuvuosina liikkeeseen kuuluneista noin 80 papista 60 erotettiin tai erosi. Lisäksi joukko maallikkopuhujia joutui myös erotetuksi.

Viljanen varoittaa tässä kirjoituksessaan lakihengestä, joka johtaa vääjäämättä toinen toisensa valvomiseen ja vahtimiseen. Viljanen puhuu ”vallesmannista”.

Nyt tiedämme, että Vallesmannin henki sai ylivallan ja voitti.

Nykyään SRK-oppi kuuluu, että harjoittamalla kuuliaisuutta tunnollisesti ns. armoneuvoille, eli elämäntapanormeille kuvitellaan ihmisen tekevän ”Jumalalle  mieleen”. Uskotaan, että kuuliaisuus elämäntavalle mahdollistaa pelastukseen selviytymisessä. Uskossa ahkeroiminen ymmärretään juuri normien noudattamisena, ja uskovaisten tulee valvoa toinen toisiaan niiden noudattamisessa.

Uskoa ja kristityn vapautta varjostaa jatkuva puhdistautuminen ja ripittäytyminen, eikä Kristus enää riitä.

Kristus jää statistiksi ja kristityn oma elämä kohoaa pääosaan. Kristinukson perusajatus on käännetty päälaelleen.

Tällainen opetus johtaa omavanhurskauteen, pelastus on ihmisen oman toiminnan varassa. Siitä tosin käytetään tänä päivänä häveläistä nimitystä ”elämänvanhurskaus”. Kyseenalainen termi ”elämänvanhurskaus” on otettu SRK-lestadiolaisuudessa käyttöön ilmeisesti joskus 1970-luvulla. Käsite on nykyisin puhujien ja Päivämiehen kirjoitusten suosimaa opillista terminologiaa.

Miten erilainen onkaan käsitys vanhurskauttamisesta ja uskosta vielä 1950-luvun alkupuolella, ennen hajaannusta. Ainakin joillakin. Tätä lukee ja hämmästyy.

Lukija voi myös kysyä, tarkoittiko Viljanen tiettyjä vaikutusvaltaisia maallikkkopuhujia viitatessaan ”vallesmannin henkeen”.

Rovasti Erkki Piri totesi laajassa haastattelussa 2011 Kalevassa Saaresta:

Hän sai merkittävän roolin niin sanotun pappishajaannuksen aikoihin ja sitä perua hän nautti luottamusta. Hoitokokousten aikaan hän oli eräänlainen primus motor. Tosin eräät vakaat veljet jo 1960-luvulla vierastivat hänen ”henkeään”. (Pekka Mikkola: Kun hysteria sai liikkeessä vallan. Kaleva 15.10.2011.)

Seurakuntaopilla tuotettu riita

Repeämän varsinainen syy oli pohjimmiltaan maallikkolinjaan vaatima ankara seurakuntaoppi (ns. vain me -oppi). Papit totesivat että johtavat maallikot olivat muuttaneet opetuksen seurakuntaopista aikaisempaa ”mekanistisemmaksi ja ihmiskeskeisemmäksi” (nimim. Pölyttynyt, toteamus Mopin palstalla) . Tähän on päätynyt esimerkiksi Miikka Ruokanen analyysissaan.

Vl-papit ”näkivät Jumalan valtakunnan työtä SRK:n ulkopuolellakin, enemmän kuin me näimme”, kuten esimerkiksi  Einari Lepistö oli todennut. Pappien käsitys ei siis ollut riittävän ehdoton ja  konkreettinen siinä, että vain vanhoillislestadiolaisten piirissä ovat ne tosiuskovat, jotka pelastuvat. (Ruokanen 1980, 66-67.)

Kysymys jostain kasteesta ja muut luterilaiseen kristinoppiin liittyvät kysymykset eivät siis olleet tosiasiassa keskeisiä riidassa. Ne nostettiin keskusteluun vain työkaluiksi, joiden avulla voitiin mitata ja varmistaa kunkin pappismiehen alistuminen ja ehdoton lojaalisuus maallikkolinjalle. Pappi pantiin valitsemaan: pidätkö kiinni luterilaisesta opista ja menetät kotipaikkaoikeutesi vl-uskossa vai alistutko SRK:n ja Heikki Saaren linjaan. Kyse oli siis pakottamisesta.

*        *         *

Ajattelemisen aihetta antoi Nestori.

Lue lisää:

Sauli Karhu: Pappiseriseura – toinen näkökulma. Blogikirjoitus 3.11.2014.

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Pekka Mikkola: Kun hysteria sai liikkeessä vallan. Kaleva 15.10.2011. (Julkaistu Hakomajassa, kiitos oloneuvos Mikille.)

Miikka Ruokanen: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977-1979. Kirkon tutkimuslaitos 1980.

SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta (päättynyt vai jatkuva ilmoitus)

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

S. V.: Lapsuuden usko seuraa mukana – keskustelua 60-luvun hajaannuksesta

Televisiopäätös (Wikipedia)

T 10 n11 m12: Kun äiti synninmyllyn osti

Totuuden kuuliaisuuteen. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960-61 esiintyneistä erimielisyyksistä. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri. Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino 1962. Otteita kirjasta sekä keskustelua Mopin palstalla.

Paavo Viljanen: Vapauteen Kristus vapautti meidät. Siionin Lähetyslehti 1952, nro  7 – 8, 145 – 146 . Julkaistu kokonaisuudessaan Mopin palstalla.

Advertisement