Äitini kohtalo lapsen silmin


Haluan kertoa teille tarinani, jotta jokainen lestadiolaisessa uskossa oleva nainen miettisi vakavasti, mitä elämällään tekee. Siis ajattele hyvä ihminen omilla aivoilla
äläkä anna kenenkään muun päättää elämästäsi!
Kun Jumala on antanut ihmiselle järjen ja aivot, Hän ei tosiaankaan antanut sitä siksi että ne saisi vaan ripustaa naulaan. Jumala on antanut ne ihmiselle, jotta hän käyttäisi niitä. Itsen ja läheisten, ja kaikkien hyväksi, näin ajattelen.
Jumala on rakkaus ja se rakkaus haluaa pelkästään hyvää. Aivan kaikille. Tämä tarkoittaa että myös naiselle kuuluu se hyvä, se rakkaus.

Äiti, isä ja lapset

Kun puhutaan vl suurperheistä, harvoin katsotaan asiaa lapsen kannalta. Ajattelin kertoa tässä siitä oman kertomukseni. Synnyin 12-lapsiseen perheeseen. Me lapset synnyimme 16 vuoden sisällä. Kerron tässä siitä, millaista oli meidän elämämme, kun olimme lapsia.
En siis väitä, että kaikilla olisi samanlaista. Minulla on vain tämä kokemus, ei muiden.
Isämme oli passiivinen ihminen kotioloissa. Hän ei osallistunut millään tavalla lapsien hoitoon tai muihinkaan asioihin, jotka liittyivät lapsiin. Opimme hyvin varhaisessa vaiheessa, että tämä ”isäksi” kutsuttu liikuskeli talossamme, mutta häneen ei ollut kontaktia. Useimmiten hän makasi sängyllä lukien lehteä. Isä oli olemassa, mutta hän ei ollut ikinä läsnä meidän lasten tarpeitamme varten.
 Äitimme oli perheen kantava voima. Käytännössä hänen vastuullaan oli kaikki kodin ja lasten piirissä. Äiti piti kaikkia lankoja käsissään. Meillä oli pieni maatila, jossa oli lypsäviä lehmiä ja mullikoita. Isä hoiti lehmät ja teki maatilan työt. Mutta äitiin nähden hänellä oli kuitenkin paljon vapaa-aikaa.  Hän käytti sen itselleen. Hän ei osallistunut lainkaan lastenhoitoon eikä kodin töihin.
Perheemme pojat omivat osittain samantapaisen asenteen kuin isä.
Mutta äiti kovin yritti saada heidät kyllä myös töihin siinä kuin tytötkin.

Äitini osa: työtä, työtä

Äitimme elämä oli pelkkää työtä, työaika klo 6.00-23.00. Hänellä ei ollut ikinä lomaa. En nähnyt häntä ikinä vain istahtamassa ja pitämässä vapaita hetkiä.
Äitimme vastuulle kuuluivat monenlaiset työt.
– Aamiaisesta huolehtiminen, ja lämpimänruuan laitto 2 kertaa päivässä, lounas ja päivällinen.
– Lasten huoltaminen kouluun 5 päivänä viikossa, lukuunottamatta koulujen loma-aikoja.
– Siivousta, imurointia, lattian luuttuamista, ainkain kerran viikossa perusteelliseti ja siistiminen päivittäin.
– Lasten ja aikuisten vaatehuolto, mikä tarkoitti useita koneellisia pyykkiä päivittäin, ja siihen liittyvät muut työt.
– Yli 20 vuoden ajan aina päivittäin pienen vauvan hoito: imetysajat, vaipanvaihdot, pesemiset, lääkitykset, unesta ja ulkoiluttamisesta huolehtiminen, asiaankuuluvat neuvolakäynnit ja lääkärintarkastukset jne.
– Muiden pienimpien lasten auttaminen ruokailussa ja pukeutumisessa.
– 12 lapsen kasvastukseen, käytännön asioissa neuvomiseen, harrastuksiin ja kouluun liittyvä huolenpito vauvasta aikuiseksi, alkaen nukkumaan menosta huolehtimisesta läksyjen teon valvontaan.
– Äiti leipoi kaikki tarvittavat leivät ja pullat. Aina kahden viikon välein hän teki ruistaikinan isossa tiinussa, josta sitten leipoi 14 isoa ruislimppua, melkein samanverran vaaleaa leipää ja pitkoa ja pikkupullla isot määrät.
– Lasten synttärikutsujen järjestäminen, koska äiti halusi niin,  että jokainen lapsi huomioitiin kerran vuodessa.
– Joulunvieton ja muiden vuoden kiertoon kuuluvien pyhien järjestäminen ruokineen, siivouksineen ja muiden tilpehööreineen
Lisäksi äidin vastuulla olivat tietyt kausityöt vuoden mittaan:
– Kesäaikaan heinänteko
– Syyspuolella marjastus ja säilöntä. Äiti keräsi suurimman osan perheen marjoista: puolukkaa, mustikkaa, mansikkaa ja herukoita. Me lapset olimme tietysti siinä mukana hyvinkin aktiivisesti. Me lapset poimittiin sitten vähän isompina jonkin verran myös myyntiin. Säilöntä oli oma työmaansa.
– Talvisaikaan äiti kutoi kotiimme vanhoista vaatteista mattoja. Hän opetti meidät lapsetkin kutomaan väävillä. Äiti myös ompeli. Koulun päättäjäisiin ja perhejuhliin mentiin monesti äidin tekemissä uusissa mekoissa ja housuissa.
Tämän kaiken ohella äitimme oli jatkuvasti raskaana. Raskausaikana hän hoiti työt samalla tavoin kuin muulloinkin.
Äidillämme ei ollut äitiyslomaa.
Äidin synnytykset olivat vaikeita. Yhdeksännen lapsen kohdalla äidillä oli mennä henki. Kuulin joskus vuosien päästä, että se oli jonkinlainen sisäinen repeämä. Hän oli menettänyt runsaasti verta.  Sitä en tiedä onko hänellä ollut keskenmenoja, kun niistä ei ole ollut tapana puhella.
 
Isä ei koskaan tuonut yhtään kukkaa äidille sairaalaan. Ei myöskään äitimme syntymäpäivinä. Isä ei myöskään koskaan antanut yhtään lahjaa äidille. Ei syntymäpäivänä, ei jouluna.
Isä oli oikeastaan kuin kolmastoista lapsi äidillemme. Ymmärrän sen, että tottakai myös äidissä on syynsä, että heillä ei suhde toiminut. Vaikkakin lapsia syntyi.
Me lapset ollaan joskus aikuisena pohtineet, että joutuiko äiti alistumaan ja alistetuksi seksuaalisesti.
Tunteita ja hellyyttä? En muista koskaan olleeni isäni, enkä äitini sylissä. Minulla ei myöskään ole mitään kokemusta vanhempien osoittamasta fyysisestä läheisyydestä eikä keskenään osoittamasta rakkaudesta. Ei halailua, ei rakkaudellisia sanoja. Isän ja äitin kylmyys ja etäisyys tuntui koko kodissamme. Sanomattomat sanat ja tunteet leijailivat kodin ilmapiirissä.
En muista, että minua olisi koskaan kehuttu, kannustettu. Tai että olisin tuntenut olevani tärkeä, arvokas ja rakas. Kotona oli usein meteliä ja tappelua. Vanhemmat eivät puuttuneet tilanteisiin. Isommat lapset saivat aina  alistaa pienempiä henkisesti ja fyysisesti.
Nuorempana ja herkempänä itse olen jälkeenpäin kärsinyt tästä kovasti.
Voitteko ikinä kuvitella kuinka armottoman kovaa tämmöinen elämä on? Miten äitimme on ikinä kyennyt tekemään kaiken tämän. En voi käsittää. Kai siinä on hänellä ollut pakko olla jokin Jumalan voima mukana.
Mutta miksi ihmeessä naisen pitää ajaa itsensä tällaiseen jamaan? Jossa lapset loppujen lopuksi kärsivät – ehkä enemmän kuin äiti?

Vanhuudessa äitiin iski masennus

 Äitini on nyt ollut leskenä 16 vuotta. Tänä aikana on alkanut näkyä se, mitä tuo rankka elämä hänelle teki. Ja minkä se hänestä teki. Hänellä ei ole ollut koskaan aikaa nauttia elämästä, ei aikaa iloita lapsista eikä mahdollisuutta iloita parisuhteesta. Tai ystävyyssuhteistakaan. Elämä oli pelkkää arjen raatamista ja kidutusta jatkuvien raskauksien vuoksi.
Äidillämme on nykyisin talous kunnossa ja kiva kaunis koti kauniissa ympäristössä, mutta… hän ei osaa nauttia näistä elämän lahjoista. Hän ei nauti elämästään. Hän on menneisyyden kärsimyksensä uhri, ja orja. Olemme päätyneet siihen että hän kärsii ehkä pysyvästä masennuksesta.
Hän on tänä päivänä katkera ja elämäänsä pettynyt vanhus. Hän saattaa käyttäytyä toisinaan juuri kuin lapsi. Hänen oma itse on joka asiassa ensin. Äitini on yhtä tarvitseva kuin pieni lapsi. Hän on suorastaan takertuva. Tuntuu, että hän tarvitsee loputtomasti rakkautta, hyväksyntää, huomiota ja kehumista. Mikään ei tunnu riittävän, että saisi nähdä hänen hymyilevän onnesta. Niin ei tapahdu koskaan.
Hän on joutunut antamaan itsensä täysin tyhjäksi, eikä mikään enää pysty hänen sisimpänsä tyhjyyttä täyttämään. Hän ei kyennyt rakentamaan omaa henkilökohtaista elämäänsä silloin, lapsia ja perhettä hoivatessaan, ja nyt hänellä ei ole mitään, mikä olisi hänen omaansa. Vaikuttaa siltä, että edes usko ei tuo hänelle toivoa.

Lapsen emotionaaliset tarpeet

Mitä tämä lapsuus suuressa perheessä sitten teki minulle? Olen joutunut tekemään paljon työtä tullakseni psyykessäni ehyeksi, omaksi itsekseni. Mies on onneksi osannut tukea ja auttaa siinä paljon. Kun lapsena ei ole saanut sitä mitä olisi emotionaalisesti tarvinnut, niin se heijastuu myöhempään elämään aina jollain lailla. 
Paraneminen tästä vaatii aikaa ja ammattiapua.Minusta jokaisen pitäisi tehdä lapsia vain sen verran, että pystyy heistä kunnollisesti huolehtimaan. Ja se huolehtiminen tarkoittaa muutakin  kuin ruoka ja vaatteet. Lapset ovat ihmisiä heti syntymän jälkeen, ja he tarvitsevat kummankin vanhemman rakkautta.
Olisi myös välttämätöntä, että nainen äitinäkin huolehtii myös omasta hyvinvoinnistaan. Vanhempien onnellinen parisuhde on hyvä kasvualusta lapselle. Naisen pitää olla terveellä tavalla itsekäs. (Mies yleensä onkin.) Ehkä nainen ajattelee, että kyllä sitä nuorena jaksaa, mutta hän ei tiedä, että kyllä ne vuodet alkaa painaa. Tiedän liian monta katkeraa ja pettynyttä ison perheen äitiä. Asioiuta pitäisi tehdä silloin kun on niiden aika.
Lasten lähdettyä naisella täytyy olla muutakin elämänsisältöä kuin lapset ja lapsenlapset. Moni vl äiti on joutunut antamaan lapsille niin paljon, että sijalle on tullut voimattomuus antaa mitään lastenlapsille. Lasten tarvitsevuutta ei enää jaksa.
Tämä on minun kokemukseni suuren vl perheen lapsena.
*          *           *
Ajattelemisen aihetta antoi Yksi keskihuoneen tytöistä.
*          *           *
Lue lisää:
Ex vl-isä: Paine suureen perheeseen on säälimätön. Kotimaa24 6.9.2011.
Ihmisoikeusliitto: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. Taustamuistio 4.3.2009.
Johannes Ijäs:  A-studiossa väiteltiin ehkäisykiellosta. Kotimaa24 19.9.2012.
Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaisten johto kommentoi ehkäisykieltoa. Kotimaa24 26.9.2012.
Emilia Karhu:  Suurperhe-elämä ja ehkäisy puhuttavat Kotimaa24:ssa. Kotimaa24 27.9.2012.

Korpijaakko: SRK:n pöksylähetyskäsky

Topi Linjama: Suurperheiden vanhempien masennuksesta

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille. (Terveydenhoitaja Terttu Holmin haastattelu Kotimaa-lehdessä 28.1.2009)

Nuori vanhoillislestadiolainen perheenisä: Uupuneelle ja epäonnistuneelle äidille!  Postilloja-blogi.

Tasa-arvoasiain neuvottelukunta: Ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta (3.12.2009)

Uskonystävä: Ehkäisen, rakkaudesta. Postilloja-blogi.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, ehkäisykielto, isyys, kasvatus, lapset, lapsuus, lähihistoria, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, normit, norms, perhe, suurperhe, tasa-arvo, vallankäyttö, yksilöllisyys, yksinäisyys

6 responses to “Äitini kohtalo lapsen silmin

  1. Pirjo Vähäkuopus

    Kuulostaa hyvin tutulle!Sellaistahan se suurperheen elämä on ollut näihin päiviin asti.Tosin nuoremmat isät ovat enemmän mukana perheen kotiaskareissa ja äiditkin ovat valistuneet pitämään huolta omasta terveydestään ja lähtevät viikonloppulomille kotoa pois.Mutta,mutta jokukkoon mahtuu monenlaista perhetilannetta.SRK järjestää paljon leirejä,missä isät ja äidit saavat hengähtää ja paneutua kipeisiinkin asoihin,tosin Raamatun avulla.Joskus tuntuu,että varsinaiseen lasten hoitoon ei jää aikaa kummallakaan vanhemmalla,vaan aina ollaan menossa jollekin leirille hoitamaan parisuhdetta.Kirjoittajan kokemus on ollut varmasti vaikea ja onneksi olet saanut apua käsittelemään vaikeita asioita.Itsekkin olen käynyt läpi melkoisen prosessin naisena synnyttäessäni sairaita lapsia,jotka elivät vain hetken ja kuolivat pois.Vaikken synnyttänyt kuin ”vain” viisi lasta ja kolme heistä saattelin kirkon multiin,oli minun elämä yhtä helvettiä pelätessäni raskauksia ja synnytyksiä.Voimavarojen ylikuormittuminen oli arkipäivää ja sairastuin masennukseen.Nyt olen työkyvyttömyys eläkkeellä keskivaikean masennuksen ja selkävaivojen vuoksi.Nyt elän rauhallista elämän vaihetta ja olen päässyt irti ahdistavasta ilmapiiristä kaikkinensa.

  2. feeniks63

    Minä olen elänyt suunnilleen samanlaisen elämän kuin äitisi,mutta ei ollut karjaa..Sitä vastoin olen käynyt ansiotyössä koko avioliittomme ajan ja elättänyt perheen.Nyt olen eronnut tuosta persoonallisuushäiriöisestä miehestäni,minut on eron vuoksi ”ulosheitetty” rauhanyhdistyksestä.Olen siis yksin 12 lapsen kanssa,mutta kuitenkin onnellisempi.Ennen minulla ei saanut olle edes omia ajatuksia,saati sitten kodin ulkopuolista elämää..

    Mutta se mitä halusin sinulle sanoa on se ,että tämä kirjoituksesi on juuri sitä mitä olen kauan kaivannut tännekin foorumiin, lapsen näkökulmaa.Ja tuo kaikki on niin surullisen tuttua.Vaikka minä yritin antaa myös syliä lapsilleni,siihen ei ollut valitettavasti tarpeeksi aikaa ja välillä voimatkin olivat vähissä.Tästä asiasta ei koskaan ryllä puhuta….on vaan niin ihana iso perhe…..

    • irppis

      Totuus on vaikeampi kuin haluamme sen uskoa

      • pappa

        Tämä on todella koskettava ja todentuntuinen kirjoitus. Miten monessa perheessä ylläolevat tuntemukset on koettu ja parasta aikaa koetaan todeksi. Tämä perheiden jaksaminen on tänä päivänä asia, mistä usein myös ry:n piirissä puhutaan. Pidetään alustuksia aiheesta ja keskustellaan niin äitien kuin koko seurakunnankin kesken, mutta keskustelu on vain jonninjoutavaa hurskastelua, kun asian todellista syytä ei uskalleta nostaa esiin. Niin kauan kun tuo ehdoton ehkäisykielto on voimassa, monet perheet ajetaan mahdottomiin tilanteisiin. Kun voimat ja terveys ei riitä, siitä kärsivät kaikki, koko perhe eikä vähiten lapset. Uskomatonta miten julma tämä yhteisö on omiaan kohtaan. Ei vaadi pelkästään rahoja vaan myös hengen ja terveyden jäseniltään. Ehdoton kuuliaisuus seurakunnalle on ”pelastuksen” hinta.

  3. Henriikka

    Kirjoituksessa oli paljon tuttua. Olisi tosi hyvä että suurperheasiaa katsottaisiin useammin lapsen kannalta. Itse olen elänyt parisenkymmentä vuotta lestadiolaisena. Olen uskovaisen perheen tytär vanhimmasta päästä. Meillä oli ulospäin kaikki niin hyvin, mutta perheen sisällä oli paljon alituisia riitoja, väkivaltaa (henkistä ja fyysistä), uhkailua, lasten vähättelyä, jopa valehtelua.

    Vanhemmat eivät ilmeisesti yksinkertaisesti osanneet kasvattaa meitä. He eivät ehkä olleet sopivia suurperheen vanhemmiksi, ajatellen kummankin luonteenpiirteitä näin jälkeenpäin ajatellen. Riidat ja erimielisyydet olivat jokapäiväisiä eikä heillä ollut kykyä ratkaista erimielisyyksiä rakentavalla tavalla. Aina päädyttiin samalaiseen sotatilaan kotona. Se oli kuluttavaa ja ahdistavaa lapsena kun kotina ei ollut rauhaa. He uhkailivat meitä lapsia hoitokokouksien tyyppisillä ”käräjillä”, eli koottaisiin kylän muut vl-vanhemmat ratkomaan asioita jos perheemme jotain lasta tai nuorta ei saada aisoihin (eli käytännössä alistumaan). Sunnuntaisin kääytiin seuroissa ja kyläiltiin toisten perheiden luona ja yritettiin leikkiä sopusointuista perhettä. Mutta meidän arki oli kaikkea muuta. Vanhinpana tyttönä minulle lankesi suurin osa kotitöistä ja vastuu pienimmistä sisaruksista. Työt toistuivat joka päivä, ei niitä pässyt pakoon minnekään. Kaiken päälle meidän piti alistua listaan kieltoja ja rajoituksia, vaikka niitä ei tietääkseni kaikki uskovaiset perheet lapsiltaan vaatineet. Esim. televisio, koulun tanssiopetus ja kulttuurivierailut. Meillä vierailleet puhujat oli vanhemmille ylijumalia. Me lapset kyllänähtiin että ne oli kaikkea muuta, jotkut puheissaan törkeitä ja puhui sopimattomia lapsiperheen korville. Ja joka käänteessä vanhemmat toistelivat Raamatun ja puhujien lauseita, tyyliin ”me haluamme uskoa näin” jne jne. Ainakaan itse en olisi halunnut. Elämän säännöt ja kiellot kuultiin seuroissa ja luettiin Päivämiehestä. Raamattu oli sivuseikka, eihän meillä luettu kotona ikinä Raamattua. En nähnyt enkä kuullut yhdessäkään lestadiolaisessa tuttava- tai sukulaisperheessä sitä koskaan luettavan. Paitsi ehkä jouluna se pakollinen rituaali. Jälkeenpäin on jäänyt kokemus, että elämässä oli paljon tekopyhää puhetta, kun teot oli ihan muuta kuin puheet. Lapsuus oli ennen kaikkea ahdistava ja raska aika ja kotoa pois muutto oli valtava helpotus.

  4. Suuren perheen vanhimpana lapsena minulla on paljolti samanlainen kokemus kuin sinulla. Haluaisin kommentoida yhtä asiaa.

    Kirjoitat tekstissäsi siitä että naisten/äitien pitäisi olla enemmän itsekkäitä. Itsekkyyttä on kuitenkin niin monenlaista. Keskeistä on, että ihminen ajattelee vain omaa etuaan. Olen kokenut, että lestadiolaisten äitien valinta tehdä paljon lapsia on silkkaa itsekkyyttä! He eivä ajattele omien lastensa etua, vaan omaa pelastustaan, miehensä rakkauden kohteena olemista ja asemaansa yhteisössä. He suostuvat olemaan lasten synnyttämiskoneita saadakseen kirkkaamman kruunun taivaassa ja arvostusta maan päällä. Heille miehensä seksuaalisen halun kohteena oleminen menee lasten edun edelle, sillä tämän halun takiahan he lapsia saavat. Lestadiolaisen naisen elämän kilvoitus on olla hyvä vaimo miehelle, joka on luomakunnan kruunu.

    Lestadiolaiset naiset valitsevat oma edun lastensa edelle. Heille ei merkitse mitään se, etteivät he voi antaa lapsillensa parasta mahdollista alkua elämään, etteivät he pysty antamaan jokaiselle lapselle sitä aikaa, huomiota, kannustusta ja rakkautta, jota ihmislapsi tarvitsee kehittyäkseen kukoistavaksi, harmooniseksi ja onnelliseksi ihmiseksi. Omasta lapsuudestani jäi tunne, että me lapset olimme vanhemmillemme tavallaan koiralauman asemassa. Me pidimme pitkälti itsestämme ja toisistamme huolta. Tämä (lapsi)lauma mekasti siinä aikuisten – paljon tärkeämmän – elämän sivussa. Äiti tehtävä oli ruokkia ja pukea meidät, isän tuoda ruokaa pöytään. Se oli sellaista ”kotia” leikkimistä, jossa lapset eivät olleet oikeita ihmisiä. Tosin tuo leikki merkitsi raskasta työtä molemmille vanhemmilleni.

    Samoin kun sinun vanhenevan äitisi, myös minun vanhan äitini elämään ei mahdu muuta kuin hän itse. Itsekkyys on asenne, joka on pitkä harjoittelun tulosta. Hän vaatii, että hänen ympärillään pyöritään ja häntä säälitään, sillä sääli on ainoa rakkauden muoto jonka hän tuntee.

    Lestadiolaiset naiset ovat mielestäni yhteisönsä vääristyneiden nais- ja mieskäsitysten uhreja, mutta myös omasta elämästään vastuuta kantavia yksilöitä, jotka ovat valinneet oman tiensä itsekkäistä lähtökohdista. Syntyy soppa, jossa lapset saavat kärsivät.

    Minulta ei heru sääliä näitä suurperheiden äitejä kohtaan!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s